Miten ennen selvittiin 10-lapsisissa perheissä, ilman kodinkoneita, lapset herätteli

Tuntuu hölmöltä nykynaisen uupumiset kaikkien kodinkoneiden keskellä. Toki esim sairaus voi uuvuttaa. Tarkoitan terveitä.

Miettikää, että ennen ei ollut särkylääkkeitäkään. Pajunkuorta tai asperiinia ehkä. Kamalaa kärsimystä varmaan.

Lapsena asuttiin vanhassa kerrostalossa, jonka keittiön vieressä oli pikkiriikkinen palvelijanhuone. Asunto ei kuitenkaan ollut mikään valtava. Ihan kolmio taisi olla. Talossa oli alkuun ollut myös keskuskeittiö, josta herrasväet saattoivat tilata aterioita ruokahissillä kotiinsa. Hissinluukut oli vielä paikoillaan. 1900-luvun alkupuolella tämä. Aina ne, joilla on ollut varaa ovat pyrkineet helpottamaan elämäänsä.

Nykyihmistä uuvuttaa valintojen määrä. Siinä missä ennen laulettiin illalla joku lapsen kuolemaa valmisteleva tuutulaulu ja muu jätettiin herran haltuun, niin nykyään ihmisillä on ihan tauoton paine tehdä oikeita valintoja saavuttaakseen hyvän elämän lapselleen. Turvaistuin, miten nopeasti reagoin itkuun, mitä maitoa annan, puenko ekoluomubodyn vai tavallisen, rokotanko, enkä rokota, nukutanko vieressä, enkö nukuta, tutilla, ilman, onko varmasti nyt pinnasängyn patjan kovuus oikea ja laita eu-direktiivien mukainen, entä turvallinen hoitopaikka, harrastus, kaverisuhteet, ravitsemus, vuorovaikutus, läsnäolo mutta ei tyrannin kasvattaminen, posiitivinen psykologia, jämäkkyys, lukeminen, askartelu-paskartelu, muskari, viskari, hengästyttää ajatellakin... ja tähänhän voi toki ajatella että "asioista voi tehdä niin vaikeita kun haluaa", mutta kun meille syötetään koko ajan tuubaa siitä ratkaisevia pienet valinnat kasvatukessa ja lastenhoidossa on, tottakai jokainen lapsistaan välittävä vanhempi niitä väkisin ajattelee ja kantaa huolta valitseeko oikein.

Vaikka nainen oli kotiäiti useimmiten kaupungissakin, niin miten ihmeessä riitti voimat. Jo se 10 lasta on aivan valtavan uuvuttava määrä. Vaikka isosiskot auttoivat, mutta vanhimmat lapset saattoivatkin olla poikia. Eli ei apua lastenhoitoon tai akkain töihin. Perunoitakin valtava määrä kattilaan. Puuhella, ei sähköä valaistukseen. Käsin pestä vauvan vaipat. Vaatehuolto.

Lisäksi usein herätellään. Ei saa edes rauhassa nukkua. Kova olkipatja, selkä kipeä, kulkutaudit. Veden kantaminen. Lapset kitisee. Iso mummuni väsyi niin, että mummoni (synt 1897) päätti tehdä vain yhden lapsen ja sanoi jälkeenpäin ahdistuneensa äitinsä raadannasta. Kaupungin keskustassa asuivat hänen lapsuudessaan.

Vielä 1800-luvulla kaupungeissa pihalla oli eläinsuoja, joissa oli perheen sika tai lehmä tai kanoja. Se ei ollut elanto, vaan lisä ruokaan.

Miehellä oli jokin käsityöammatti tai hän oli toisella töissä tai jopa yrittäjä. Isovaarini rakennutti puutaloyhtiöitä Tampereelle 1800-luvulla. Ei mikään supervarakas ollut. Ei palvelijoita tms. Mutt toimeen tulivat. Vanhuus silti lastensa varassa. Kaihi vaivasi, ei nähnyt juuri mitään vanhana.

Mun toisen suvun isoisän isoisän isoisän isä oli vanhuksena portinvartija niityllä. Sai palkkaa, mutta myös jotkut seurueet, joille avasi portin, heittelivät lantteja. Siinä istui aamusta iltaan arjet ja pyhät. Varmaan oikeesti aika raskasta jotain yli 80-vuotiaalle. Varmaan oli tuon ikäinen, kun häntä joskus tuurasivat lapsina lapsenlapsen lapsenlapset.

Äidot olivat väsyneitä ja se näkyi kasvoista, hampaat olivat huonossa kunnossa, vaatteena se ainoa yksinkertainen  arkimekko ja sitten oli vähän hienompi mekko kirkkoon, ei välttämättä alusvaatteita eikä kunnollisia kenkiä. Kolmekymppisinä näytettiin viisikymppisiltä ja kuusikymppisinä oltiin haudassa.  Elämä oli työtä ilman huvituksia,piti hoitaa talo sekä  lapset ja/tai eläimet. Mies raatoi jossain tukkisavotassa ja ryyppäsi. Kuolema oli aina läsnä,  esim. puhjennut umpisuoli tai flunssan jälkitauti vei hengen samoin kuin erillaiset onnettomuudet joita tapahtui etenkin lapsille ,koska ei riittänyt silmiä valvomaan. Kymmenestä lapsesta kuusi selvisi aikuiseksi.

Toinen mummoni oli järki, ei  rakkaus-avioliitossa ja tämä alkoi myöhemmin kaivertaa etenkin kun pappa "särki selkänsä" (mitä tuo sitten  tarkoittaakaan) , joi viinaa kipuihinsa ja alkoi todella ilkeäksi. Äitini muistaa vähän pelänneensä isänsä. Asuivat kerrostalossa ja kaikki 6 siskosta + yksi veli samassa huoneessa nukkumassa.  

Muutamista sukulaisista on valokuvia 1800-l lopulta ja ikäkin tiedossa. Sen verran kovaa oli elämä että 5-kymppisinä näyttivät nykyisiltä 70-80-vuotiailta. Äitini (syntynyt 1951) muisteli samaa omista isovanhemmistaan. Omat mummoni taas ovat kertoneet huutolaisista, kuinka parinkymmenen neliön torpassa saattoi asua 10-henkinen perhe, kuinka usein lapsia kuoli ja naisia myös synnytyksen yms. Miten ruoka oli yksipuolista, hygienia aika eri tasolla, lapset keskenään tai isovanhempien hoivissa.

Pärjää ihminen sodassakin jos pakko on.

Mun äitini on elänyt tuollaisessa perheessä. Suurin toive hänellä oli omia lapsia hankittuaan, että me saisimme elää lapsuuden lapsina. Ei tarvitse kantaa vettä kaivosta, vastata alle kouluikäisenä perheen ruoan laitosta ja "harrastuksia" voisi olla muitakin kuin sisarusten kanssa koko päivän metsässä marjastaminen. (Eikä se ollut vain harrastus: Marjat oli jonkun kerättävä ja eivätkä aikuiset ehtineet mukaan, kun oli talon työt.)

Pari lasta perheestä ehtikin kuolemaan pienenä.

Kyllä hänellä oli ihan hyvä lapsuus, mutta ei silti todellakaan halunnut samaa meille. Halusi ehtiä olemaan läsnä meille, antaa meidän leikkiä, harrastaa ja opiskella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isomummini 1900-luvun alussa oli yksin kotona viiden lapsen kanssa kun isoukkini oli merellä kuukausiakin putkeen. Vanhemmat sisarukset auttoivat kaikissa kodin töissä ja vauva köytettiin kiinni keittiön kiikkutuoliin. Kesäisin talossa asui vuokralaisia, jotka maksoivat vuokransa erilaisilla töillä. Myös isoisomummi ja naimattomat sisaret asuivat ajoittain talossa ja auttoivat kotitöissä.

Luulen, että sulla on väärinkäsitys. Miksi sinne olisi kesällä halu nyt tulla vuokralaisia.

Ennemminkin talonne halusi lisätyövoimaa ja sai sitä ruoka ja vuodepalkalla. Surullista sikäli, että jos ei lisäksi saatu palkkaa, miten selvisivät talven yli.

Kyllä kaupunkilaiset jopa maksoivat siitä lystistä, että saivat kesäksi muuttaa pois keskustan pienestä yksiöstä maalle vuokralle. Vuokrasumma oli alempi, jos pystyi olemaan avuksi. Yhdestä näistä vanhoista vuokralaisista, joka toimi kesäisin myös lastenvahtina ja piti uimakoulua lapsille, tuli myös isoäitini kummitäti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset laiminlyötiin. Tuosta vanhemmuudesta lähtee nykyään lapsi samantein hoitoon.

jep, standardit oli ennen ihan toiset kuin nykyään. Silloin riitti että lapsi sai ruokaa ja oli vaatetettu, isommat lapset vähän vahti pienempiä ja auttoivat myös kotitöissä. Ennen oli myös tavallista että ihan keskiluokkaisissakin kodeissa oli kotiapulainen tai piika, joka auttoi kodin askareissa. Ja äiti oli kotona jos oli noin paljon lapsia.

Milloinka oli kuvaamasi aikakausi ?! :::)))

Keskiluokkaisia perheitä oli ennen todella vähän!  Taisi olla suuri osa naimisissa olevista naisista maaseudulla pikkumökkien emäntiä, eipä heillä ollut varaa piikoja palkata vaan se tönön emäntä sai kyllä olla piikana itse omassa huushollissaan! Kaupungeissa taas perheellisetkin naiset kävivät pyykkäreinä, saunottajina, tehtaissa töissä jne. 

Vain todella yläluokkaisissa, vauraissa perheissä kaupungeissa oli varaa pitää apulaista, ja maaseudulla tietysti suuret kartanot, joita vähemmän toki oli, olivat paikkoja jossa  tarvittiin piikoja ja renkejä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isomummini 1900-luvun alussa oli yksin kotona viiden lapsen kanssa kun isoukkini oli merellä kuukausiakin putkeen. Vanhemmat sisarukset auttoivat kaikissa kodin töissä ja vauva köytettiin kiinni keittiön kiikkutuoliin. Kesäisin talossa asui vuokralaisia, jotka maksoivat vuokransa erilaisilla töillä. Myös isoisomummi ja naimattomat sisaret asuivat ajoittain talossa ja auttoivat kotitöissä.

Luulen, että sulla on väärinkäsitys. Miksi sinne olisi kesällä halu nyt tulla vuokralaisia.

Ennemminkin talonne halusi lisätyövoimaa ja sai sitä ruoka ja vuodepalkalla. Surullista sikäli, että jos ei lisäksi saatu palkkaa, miten selvisivät talven yli.

Kyllä kaupunkilaiset jopa maksoivat siitä lystistä, että saivat kesäksi muuttaa pois keskustan pienestä yksiöstä maalle vuokralle. Vuokrasumma oli alempi, jos pystyi olemaan avuksi. Yhdestä näistä vanhoista vuokralaisista, joka toimi kesäisin myös lastenvahtina ja piti uimakoulua lapsille, tuli myös isoäitini kummitäti.

Miten kaupunkilaisilla oli noin paljon vapaata? Ei ainakaan 1800 - luvulla ollut ollenkaan.

Mun isoisällä oli tehtaasta viikon loma 1930-luvulla. Toinen isoisä oli valtiolla kirjallisissa töissä. Lyhyt loma hänelläkin. Viikko tai kaksi. Eikä takuulla olisi virkamies mennyt maalle töihin. Lomailivat kylpylässä itä-Suomessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset laiminlyötiin. Tuosta vanhemmuudesta lähtee nykyään lapsi samantein hoitoon.

jep, standardit oli ennen ihan toiset kuin nykyään. Silloin riitti että lapsi sai ruokaa ja oli vaatetettu, isommat lapset vähän vahti pienempiä ja auttoivat myös kotitöissä. Ennen oli myös tavallista että ihan keskiluokkaisissakin kodeissa oli kotiapulainen tai piika, joka auttoi kodin askareissa. Ja äiti oli kotona jos oli noin paljon lapsia.

Milloinka oli kuvaamasi aikakausi ?! :::)))

Keskiluokkaisia perheitä oli ennen todella vähän!  Taisi olla suuri osa naimisissa olevista naisista maaseudulla pikkumökkien emäntiä, eipä heillä ollut varaa piikoja palkata vaan se tönön emäntä sai kyllä olla piikana itse omassa huushollissaan! Kaupungeissa taas perheellisetkin naiset kävivät pyykkäreinä, saunottajina, tehtaissa töissä jne. 

Vain todella yläluokkaisissa, vauraissa perheissä kaupungeissa oli varaa pitää apulaista, ja maaseudulla tietysti suuret kartanot, joita vähemmän toki oli, olivat paikkoja jossa  tarvittiin piikoja ja renkejä. 

En oo, kelle vastaat, mutta 40-luvulla oli jo vaikeaa saada kunnollisia ja nöyriä piikoja. Sitä ennen helpompaa.

Mun äiti oli työläisperheestä. Heillä oli Tampereen keskustassa suihku ja keskuslämmitys ja vesivessa kotonaan jo sodan aikaan. Kerrostalossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä oli lähes pelkkää työtä, ihmiset kuoli nuorina ja lapsia kuoli paljon pienenä. Kerran viikossa saunottiin ja vaihdettiin puhtaat alusvaatteet, päällysvaatteet vain joskus. Ruoka oli yksinkertaista; perunaa ja ruskeaa kastiketta, perunamuusia, perunakeittoa, joskus lihakeittoa, lisäksi leipää, maitoa, viiliä. Ei salaatteja, raasteita tms. Lasten kanssa ei oltu, ei leikitty, ulkoiltu, askarreltu yms., isommat lapset vahti pienempiä ja vanhukset hoiti myös niin kauan kuin pystyivät. Muistisairaita ja muutenkin monisairaita vanhuksia ei juuri ollut, koska tosiaan nuorena kuoltiin ja sairastamisaika oli yleensä lyhyt. 

Äärimmäisen raskasta elämäähän se on ollut ja kyllä monesti tuntuu, että nykyään valitetaan kaikesta, vaikka kaikki on paremmin kuin vielä vaikkapa 50-luvulla olisi voitu kuvitellakaan. Itse olen syntynyt 60-luvun lopulla ja silloinkin elämä oli vielä huomattavasti raskaampaa kuin nyt. Meillä oli 6 lasta, äiti hoiti meidät kotona, samalla kun hoiti vanhukset ja 7 lehmää + kanat ja lampaat. Vesi piti kantaa kaivosta, talo lämpesi puilla, maidot piti viedä maitolaiturille, käydä parin kilometrin päässä kaupassa kävellen tai pyörällä, tehdä suurin osa vaatteista itse, hoitaa suuri kasvimaa, kerätä marjat ja sienet, säilöä, leipoa leivät ja pullat jnejne. Silti äitini on sitä mieltä, että silloin ihmiset olivat tyytyväisempiä ja iloisempia. 

Ihmiset olivat silloin tyytyväisiä kun oli tekemistä, joka piti mielen virkeänä!

Terveet - jalat maassa- elämän asenteet! Ei haihateltu pinnallista duckfacea yms

Toisin kuin nykyään: istutaan tylsistyneinä älylaitteet kädessä! Kohta kukaan osaa käsillään tehdä muuta, kuin painella näyttöä... :)

Luulen kyllä, että tyytyväisyys ja iloisuus kumpusi siitä, että ei ollut kauheasti mihin verrata, suurimmalla osalla kun oli elämä ihan samanlaista, työntäyteistä. Ja kun ei juuri mitään ollut, se pienikin vähä mitä saatiin, vaikka uudet kengät, tuntui sitten todella juhlalliselta. Oltiin pienestä iloisia ja tyydyttiin vähään, koska todellakaan ei paljon paremmasta tiedetty. Ei ollut telkkaria tai nettiä, josta olisi nähty mitä kaikkea nyt pitäisi saada. Asiat oli hyvin, kun oli katto pään päällä, vaatteet päällä ja ruokaa pöydässä.

En missään tapauksessa sano, että olispa vieläkin asiat niin, vaan sitä, että ihmisten pitäisi muistaa olla kiitollisia kaikesta yltäkylläisyydestä jota nykyään on. Suomessa kukaan ei kuole nälkään, ei tarvitse lähteä talosta taloon kerjuulle, olla asunnoton jos ei itse sitä aiheuta, kaikilla on vaatteet ja terveydenhuolto pelaa ihan kohtuullisesti. Monesti valitetaan niin turhasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isomummini 1900-luvun alussa oli yksin kotona viiden lapsen kanssa kun isoukkini oli merellä kuukausiakin putkeen. Vanhemmat sisarukset auttoivat kaikissa kodin töissä ja vauva köytettiin kiinni keittiön kiikkutuoliin. Kesäisin talossa asui vuokralaisia, jotka maksoivat vuokransa erilaisilla töillä. Myös isoisomummi ja naimattomat sisaret asuivat ajoittain talossa ja auttoivat kotitöissä.

Luulen, että sulla on väärinkäsitys. Miksi sinne olisi kesällä halu nyt tulla vuokralaisia.

Ennemminkin talonne halusi lisätyövoimaa ja sai sitä ruoka ja vuodepalkalla. Surullista sikäli, että jos ei lisäksi saatu palkkaa, miten selvisivät talven yli.

Kyllä kaupunkilaiset jopa maksoivat siitä lystistä, että saivat kesäksi muuttaa pois keskustan pienestä yksiöstä maalle vuokralle. Vuokrasumma oli alempi, jos pystyi olemaan avuksi. Yhdestä näistä vanhoista vuokralaisista, joka toimi kesäisin myös lastenvahtina ja piti uimakoulua lapsille, tuli myös isoäitini kummitäti.

Miten kaupunkilaisilla oli noin paljon vapaata? Ei ainakaan 1800 - luvulla ollut ollenkaan.

Mun isoisällä oli tehtaasta viikon loma 1930-luvulla. Toinen isoisä oli valtiolla kirjallisissa töissä. Lyhyt loma hänelläkin. Viikko tai kaksi. Eikä takuulla olisi virkamies mennyt maalle töihin. Lomailivat kylpylässä itä-Suomessa.

1921

Nykyään ollaan aivan liian itsekkäitä. Elämästä muka pitäisi nauttia itse.

Otetaan ero, jos ei huvita eikä viitsitä käydä katsomassa vanhuksia, kun siellä on niin tylsää saati, että osallistuttaisiin heidän hoitoonsa. (Poikkeuksia löytyy)

Ennen avioliitot kesti. Se oli itsestään selvää. Elanto oli kiinni parisuhteesta kaupungissakin, ei vaan maalla. Lapsille hyvä asia. (joskus harvoin erottiin)

Mummoni vedätytti hampaansa pois jo aika nuorena. Katui. Hänen puolisonsa ei vedätyttänyt.

Miksi nykyään häiritsee, jos yksi lapsi herättelee. Ennen melusi koko katras. Yks heräs ja muutkin alkoi huutaa.

Ja 3n oo muita parempi. Haluan nukkua.