En kestä miehen lapsia

Vierailija kirjoitti:

Minä vuokrasin juuri oman asunnon. Olemme asuneet naisystävän ja hänen kahden alakouluikäisen tyttärensä kanssa saman katon alla noin kolme vuotta. Sitä ennen lapset olivat vuoroviikoin isällään jolloin me olimme yhdessä. Kun lapset tulivat äitilleen, minä menin omaan asuntooni. Tätä jatkui suunnilleen saman verran kuin yhteisasumistakin.

Olen täysin loppu kiukuttelevaan nuorempaan tyttöön. Tyttö haukkuu äitinsä ruuat ja nimittelee lehmäksi ja tyhmäksi. Ei tee mitään kotiaskareita vaikka hänelle tarjotaan rahaa. Kiukuttelee jokaisesta asiasta ja lyö ja potkii jos tälle yritetään asettaa rajoja.

Äitinsä ei saa tälle kauhukakaralle pidettyä minkäänlaista kuria vaan tekee pikkuprinsessalle jopa omat ruoka-annokset mieltymysten mukaan ettei kultapuppeli saa raivokohtausta.

Minä en voi vaikuttaa asiaan juurikaan, koska en ole tytön isä.

Seuraavan kerran kun tyttö taas nostaa metelin niin lähden omaan kämppääni.

Mahdollisesti lapsi/lapset reagoivat tilanteeseen, jossa joutuvat ravaamaan kahden kodin välillä ja sietämään vanhempien uusia kumppaneita, jotka eivät tee mitään itse helpottaakseen lasten sössittyä lapsuutta...?

Mitä vanhemmat oikein olettavat lastensa kestävän? Lapsi ei voi lähteä omaan kämppään uusia ihmisiä pakoon tai valita edes kotonaan asuvia ihmisiä. Paha olo purkautuu vihana. Aikuisen pitäisi ymmärtää tämä.

Sinä kyllä tiedät mikä on ainoa oikea ratkaisu. Miehen lapset olivat hänen elämässään ensin ja heidän kohdallaan hän ei voi valintaa tehdä.

Kommenteissa on se perustavaa laatua oleva kammotus, että lapset vaikuttavat olevan pelkkä hirveä riesa ja odotetaan vain päivää, jolloin he muuttavat (eli heistä päästään eroon). Siis ihan oikeasti???? Itse olette jonkun lapsia. Ajatelkaa itsenne lapsena tilanteeseen, jossa isä tai äiti on löytänyt uuden ja se uusi ei edes yritä, vaan inhoaa ja toivoo, että katoaisitte. Ja mikä pahinta, oma vanhempasi hyväksyy tämän!!!! Siis ihan oikeesti, tehkää palvelus kaikille ja pariutukaa vain sinkkujen kanssa älkääkä tehkö omia lapsia, koska olisitte karmeita vanhempia.

Ei muuta

Mitäs sitten kun vaaditaan läheisten suhteiden luomista isoihin teineihin tai jopa aikuisiin lapsiin, joita ei vois vähempää kiinnostaa? Miehen mukaan meidän suhde ei voi onnistua, koska en osaa lähentyä hänen " lapsiaan".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajuan sua. Mä joudun asumaan mieheni kakaran kanssa aina koska äitinsä kuollut,. Yritän olla mahdollisimman paljon poissa kotoa. Hirveä tilanne mutta ei tälle enää mitään voi.

Huonosti kasvatettu. Itsekäs ja laiska. Aivan kamala tyyppi kertakaikkiaan. Jonain päivänä muuttaa pois ja siihen asti vain sinniteltävä.

Miestä rakastan. Olemme toisillemme aivan taivaallisen sopivat joten ero ei ole vaihtoehto.

Ja sulla siis mielestäsi oikeus pilata lapsen elämä? Jonain päivänä muuttaa pois??? Mitä jos itse opettelisit pitämään hänestä? Jos äitinsä on kuollut, isä välinpitämätön ja isän uusi on sitä, mitä nyt kerroit, niin ei se ihme ole, että käyttäytyy miten sattuu. Surullista lapsen vuoksi.

Miten niin pilata elämä? Kusipäästä ei voi opetella pitämään, kun ei pysty edes sietämään.

Minä en oppinut koskaan välittämään miesystäväni lapsista. Hoidin heitä paljon, mutta heidät oli kasvatettu niin eri tavoin, mihin itse olin tottunut. Emme asuneet yhdessä, mutta olimme viikonloput vuosia samassa paikassa.

Lapset olivat tottuneet aikuisen passaamiseen mm. Ruoat pilkottiin vielä lautasella kouluikäiselle, pyykkien vieminen pyykkikoriin oli aivan outoa, valehteleminen meni aina sen piikkiin, että lapset eivät ymmärrä, oman mielipiteen kertominen oli hyvin eksoottista jne.

Minulla oli yksi oma lapsi, joka on hyvin erilainen, ulospäinsuuntautunut ja omatoiminen.

Nyt emme ole enää yhdessä tämän miehen kanssa... Onneksi.

En minäkään varmaan jaksaisi muiden lapsia (omieni lisäksi vieläpä), vaikka lapsirakas olenkin. On kuitenkin ihan eri asia elää 24/7 lasten kanssa. Oli ne sitten omia tai muiden. Vaikutus arkeen on ihan valtava, hyvässä ja pahassa. 

 Mutta minusta vain h*lvetin itsekäs idiootti(!) menee tälläisessä tilanteessa muuttamaan yhteen kumppanin kanssa, jolla on edellisestä liitosta lapsia. Ei tulisi mieleenkään pilata toisten lapsuutta sillä, että olisin itse aina naama nurinpäin ja kireä kuin viulunkieli. Kyllä aikuisen ihmisen pitää ottaa vastuu omista tunteistaan ja tehdä valinnat niiden mukaan. Sinä ap olet tässä toiminut väärin ja olet siitä ihan itse nyt vastuussa. 

ps. ero todellakin on vaihtoehto, ja vieläpä erittäin hyvä sellainen. 

Mites teillä menee asumiskulut? Ja omistusosuus?

Lasten edun vuoksi aikuinen voi joustaa, myös ikävöidä sitä toista välillä. Lapsilla ja nuorilla pitää olla oikeus eron jälkeen ikiomaan kotiin, jossa ei asu kotia leikkimässä "vieraita ihmisiä".

Jos aikuiset eivät voi joustaa omista tarpeistaan edes omien (ja toisen) lasten vuoksi, ei vanhemmuus taida olla kovin vahvoissa kantimissa.

Mielestäni rakkaus toiseen ihmiseen ei ole kovin uskottavaa/syvällistä, mikäli se sulkee pois tämän ihmisen kaikkein tärkeimmän eli lapsen/t. (Tarkoitan tässä alaikäisiä.)

Tässä on hyvä itsetutkiskelun paikka. Mikä niissä lapsissa ärsyttää? Käytös tai jokin muu piirre? Ajatus miehestä edellisen puolisonsa kanssa? Oma epävarmuutesi kun joudut jakamaan miehen huomion heidän kanssaan? 

Muista myös ettet kaada omaa kärsimystäsi lasten niskaan. Sinä olet miehesi valinnut ja lapsilla on oikeus isäänsä ja miehellä lapsiinsa. Sinun täytyy vain kestää se. 

-Näetkö alitajuisesti lapsissa heidän äitinsä piirteitä ?

-Jotenkin tajuan ton inhoamisen. Mäkin inhoan monia lapsia, vaikka periaatteessa olen lapsirakas. 

- Kannatasko asiasta puhua jollekin terapeutille ?

-Lapset on syyttömiä, jokin piire vaan heissä tuntuu ärsyttävältä.

- Kerran pakotin itseni näkemään inhoamassani lapsessa omien lasteni piirteitä. Sitte

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa kaikki naiset: älkää ottako jo lisääntynyttä miestä elämäänne, jos ette halua viettää aikaa tuntemattomien naperoiden kanssa ja olla hfille äitipuoli/varaäiti. Tosi moni mies halua hoidattaa ja maksattaa lastensa kulut uudella naisellaan. Älkää menkö tähän ansaan.

Nyt taidat kyllä puhua ihan naisista. Naisethan tuota tekee varmaan 10 kertaa enemmän kuin miehet.

Tämän on kommentoinut sellaiset ihmiset, jotka elävät ydinperheessä. Ei kokemusta uusperheestä. Se on sitten helppo huudella.

Itse olen aina ollut lapsirakas ja menin yhteen miehen kanssa jolla oli 2 lasta. Pidin heistä todella. Sitten sain omat lapset (2x) ja vasta tässä kohdassa silmäni aukesivat. Oivalsin, että se olinkin ollut minå, joka hoidin miehen lapset. Tein ruuat, pyykkäsin, katsoin perään. Kun itsellä oli 2 vauvaa, jotka valvottivat ja sen lisäksi tuli vielä miehen lapset. Minun olisi siinå samalla pitänyt hoitaa kaikki 4. Mies vielä syyllisti minua tästä. Eikä sekään käynyt, ettå lähdin lasteni kanssa reissuun.

Uusperheiden suurin ongelma on se, että mies usein jättää vastuun äitipuolelle. Joka ei saa kasvattaa eikä komentaa. Äitipuolen ainoa oikeus ja velvollisuus on rakastaa näitä lapsia. Se ei vaan toimi niin.

Olen tajunnut, että vieraita perheitä ei vaan kannata yrittää yhdistää. On erilaiset arvot, taloudellinen epätasa-arvo jne. Ei kannata.

Ps; kyllä minua välillä ottaa ihan omatkin lapseni päähän.

Vierailija kirjoitti:

Uusperheiden suurin ongelma on se, että mies usein jättää vastuun äitipuolelle. Joka ei saa kasvattaa eikä komentaa. Äitipuolen ainoa oikeus ja velvollisuus on rakastaa näitä lapsia. Se ei vaan toimi niin.

Aina jaksaa ihmetyttää, miksi ihmiset suostuvat elämään lapsen kanssa saman katoa alla hoitaen lasta mutta kuitenkin ilman oikeutta kasvattaa ja komentaa. Se on tuhoon tuomittu yhdistelmä.

Nainen touhotti yhteenmuuttoa nopealla aikataululla, vaaleanpunaiset lasit päässä myönnyin. Lapsilta alkoi vähitellen löytyä yhtä sun toista diagnoosia ja komentaa ei saa koska erityisyys. Alkaa hermot olla lopussa, rahat meni jo aikaa sitten..

Vierailija kirjoitti:

Tässä on hyvä itsetutkiskelun paikka. Mikä niissä lapsissa ärsyttää? Käytös tai jokin muu piirre? Ajatus miehestä edellisen puolisonsa kanssa? Oma epävarmuutesi kun joudut jakamaan miehen huomion heidän kanssaan? 

Muista myös ettet kaada omaa kärsimystäsi lasten niskaan. Sinä olet miehesi valinnut ja lapsilla on oikeus isäänsä ja miehellä lapsiinsa. Sinun täytyy vain kestää se. 

Näinhän se on. Luuletko, etten ole sitä yrittänyt monta vuotta jo?

Asia pahenee vaan kerta kerralta. Aluksi luulin oppivani pitämään heistä, nykyään vain inhoan. Vaikea määritellä miksi. Lapset ovat yksinkertaisesti vääränlaisia. Sekä ulkonäöltään vieraannäköisiä ja älyltään, todella, todella tyhmiä ja yksinkertaisia. Sellaisia ihmisiä, joista en pitäisi minkään ikäisinä.

Pitää varmaan myydä asunto ja erota sitten. Toivottavasti seuraava äitiåpuoli pitää heistä enemmän (tosin epäilen vahvasti sen todennäköisyyttä). Tai sitä seuraava. Tai viimeistään sitä seuraava.

Ap

Löysitköhän mun entisen miesystävän ap?

Mulla kokemus uusperheviikonloppuelämästä. En pitänyt miehen lapsista, koska heidän kanssa oli elämä hankalaa. Heillä ei ollut koskaan ääneen sanottavia mielipiteitä. Tervehdykseen oli vastaus syvä hiljaisuus. Valehtelu oli tapa ilmaista mielipide esim. Ei mieluisat vaatteet käytiin piilottamassa vaatekasasta... Ja minä ihmettelin, että oli siinä sukkahousutkin. Tapa siivota oli kaiken kasaaminen lelulaatikoihin... Esim. Pelien osat, barbiet, Legot yms. Kaikki sekaisin. Pyykkikori oli aivan vieras, sinnekö olisi pitänyt jotain viedä.

Minun omaa lastani kadehdittiin. Hänet sivuutettiin, jos oli muita lapsia paikalla, ei puhuttu sanaakaan ja käännettiin selkä. Muuten kyllä kelpasi kaveriksi.

Miehen mielestä en olisi saanut sanoa ääneen, kun oman lapseni koulu sujui hyvin. Hänen lapsia ei koulu kiinnostanut. Itsenäinen kokeisiin valmistautuminen ja asioista huolehtiminen oli vain haave.

Minä kiltisti pyöritin viikonloppuja ja lomia vuosia. Yritin parhaani, mutta se ei riittänyt. Komentaa en olisi lapsia saanut, vaikka olin heidän kanssaan paljon ilman heidän isäänsä.

Jännä keskustelu. Avaisipa joku mies samankaltaisen ketjun..

Täällä kans yksi ilmoittautuu. Miehellä kaksi pientä lasta, itsellä 0 (eikä omia tule). Aluksi yritin hulluna ja kokeiltiin heti alkuun yhdessä asumista, mutta aika pian kävi selväksi ettei siitä tule mitään vaan kaikilla neljällä on huono olla. Nyt minulla ja miehellä on omat kodit jotka toisaalta ovat myös yhteiset, ja lapset asuvat vain isänsä (ja tietysti myös äitinsä) luona. Näin eivät esim. riko minun tavaroitani/asuntoani, mikä oli lapsettomalle kova paikka silloin.

Parisuhdekin pysyy pirteänä kun emme näe koko ajan, lapset saavat isänsä luona puhtaasti isäaikaa kun en useinkaan ole siellä mutta näemme kuitenkin silloin tällöin, esim. lomailemme nelistään.

Mielestäni ratkaisumme toimii, toki erillään olo aiheuttaa riistävää ikävää mutta silloin voimme aina nähdä. En hermostu lapsille niin herkästi kun en näe heitä koko ajan vaan pysyn ns. mukavana. Lisäksi yritän opetella olemaan kiitollinen omasta ajastani, saan rauhassa vaikka puristella näppylöitäni, nähdä kavereitani jne. silloin kun miehellä on lapset. Saas nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta päivä kerrallaaanhan tässä eletään!