Lue keskustelun säännöt.
Äitiyshaaveita mt-ongelmaisella
22.06.2019 |
Olen ensimmäistä kertaa elämässäni havahtunut lapsihaaveisiin. Elämä on ollut vaikeaa, enkä ole pystynyt aiemmin edes kuvittelemaan äitiyttä. Se on ollut liian paljon. Mutta nyt jokin aika sitten koin ensimmäisen vauvakuumeeni. Olen kolmikymppinen nainen, naimisissa. Olen ollut jotenkin innoissani siitä, että olen pystynyt haaveilemaan omasta lapsesta, olen lukenut vauvalehteä ja kaikkea lapsenkasvatukseen liittyvää jne. Mutta. Kärsin mielenterveysongelmista ja käyn terapiassa, joka kestää vielä vuosia. Myös miehelläni on mt-ongelmia. Emme kuitenkaan ole alkoholisteja tai käytä huumeita. Olemme kuitenkin köyhiä, sillä minä olen työkyvyttömyyseläkkeellä ja mieheni kuntoutuksella. Olen kokenut monenlaisia tunteita: toisaalta uudenlaista iloa ja mahdollisuuden tunnetta, toisaalta surua ja masennustakin siitä, ettei minulla ja miehelläni olisi tarjota lapsellemme parhaita mahdollisia eväitä elämään, esim. rahallisesti. Lapsi joutuisi myös näkemään meidän sairautemme. Rakkautta kuitenkin olisi. Pelkään myös, että koska olen jo tämän ikäinen, ja suvussa on autismin kirjoa, lapsi perisi meidän mt-ongelmamme ja ehkä myös jonkinlaisen autismin. Tai kehitysvamman ikäni takia. Ovatko huoleni aivan turhia vai tosia? Onko teillä kokemuksia? Voiko lapsi olla onnellinen perheessä, jossa tukitoimet ovat kunnossa ja vanhemmat rakastavat, vaikka ei olisi sitä rahaa niin kuin muilla ja mt-ongelmia joutuisi näkemään? Voiko lapsi saada silti hyvät lähtökohdat elämään vai kiroaisiko hän meitä, kun menimme hänet hankkimaan?
Kommentit (89)
Tulee mieleen exäni, joka kovasti vonkui lapsia, vaikka ei olisi itse mt-ongelmiensa takia ikinä pystynyt hoitamaan niitä kunnolla. Oli vielä periytyvää sorttia, kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta hän ei itse nähnytsitä ilmeisesti ongelmana... onneksi on ex.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tätä vastausta et ehkä halua kuulla, mutta kerron silti omasta päätöksestäni. Olen myös kolmekymppinen, itse lapsuudessani traumatisoitunut, ja sen seurauksena pitkäaikaisesti masentunut ja ahdistunut. Käyn terapiassa vielä vuosia. Mieheni on työelämässä.
Minä olen kipuillut lapsihaaveitteni kanssa kauan, ja vaikka päätös on todella kipeä ja sydäntäsärkevä, olen päättänyt jäädä lapsettomaksi. En voi olla varma, että pystyisin tarjoamaan lapselleni riittävän hyvän elämän, tukemaan ja olemaan läsnä, kun huonoina aikoina en jaksa huolehtia edes itsestäni. Jokainen lapsi ansaitsee vanhemmat, joilla on voimia perhe-elämään ja kykyä kohdata sen haasteet. Hyvänä päivänä minäkin olisin varmasti hyvä äiti, mutta niinä huonoina kaikki olisi mieheni vastuulla. Olen itse kasvanut masentuneen isän kanssa, ja sekin on vaikuttanut tunne-elämäni kehittymiseen todella paljon, vaikka olikin lapsuusperheeni ongelmista pienimpiä. Toivon, että myös omat vanhempani olisivat ymmärtäneet pysyä lapsettomina.
Minun lapselleni haluan parempaa, ja tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että hänen on parempi olla syntymättä, vaikka se särkeekin minun sydämeni. Mutta vielä enemmän katuisin, jos omien ongelmieni takia vaarantaisin jo olemassa olevan lapsen kasvun ja kehityksen.
Yritän siis vain rakastaa muita läheisiäni vielä vähän enemmän, koska rakkautta minullakin riittää. Tsemppiä sinulle paljon!
En suosittele. Olet itse toistaiseksi eläkkeellä joten mt-ongelma lie rankahko, harvemmin tuossa iässä myönnetään pysyvää eläkettä.
Miehesi kuntoutustuella, molemmilla mt-ongelmia. Suoraan sanottuna raskaus ja lapsi tuohon on epärealistinen ajatus. Rakkaus ei riitä kaikkeen, rakkaudella ei kaikista asioista selviä.
Vierailija kirjoitti:
Olen positiivisella mielellä, vaikka haasteitakin varmasti esiintyy. Tältä palstalta ei tosin olisi kannattanut kysyä: tulet samaan hyvin negatiivisia vastauksia ka luultavasti paljon alapeukkuja, täällä on eugeniikka valloillaan.
Minun mielestäni olet vielä aika nuori, joten go for it! Tsemppiä kaikkeen ja varsinkin niihin ennakkoluuloihin! :)
"eugeniikka on valloillaan" Miksi sinusta pitäisi tehdä varta vasten lapsia huonoihin oloshteisiin?
Mulla oli vuosia keskivaikea masennus, olin välillä saikulla kun en jaksanut töissä. Silloin en olisi voinut ajatellakaan lapsen hankintaa, hyvä että välillä sain vietyä koiran ulos, tai käytyä suihkussa. On vieläkin huono omatunto siitä kuinka huonosti hoidin koiraa silloin. Onneksi äiti usein hoiti sitä viikonloppuisin.
En ole varma menikö ohi vai etkö maininnut mitä ongelmia teillä on. Se varmasti vaikuttaa asiaan paljon. Tosin jos sinä et ollenkaan pysty käymään töissä, on vaikea uskoa että jaksaisit hoitaa lasta ja vastata sen tarpeisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä mt-ongelmia teillä on? Haluaako mies isäksi? Mitä teette, jos lapsi syntyykin vammaisena?
Jos mt-ongelmat ovat luokkaa lievä ahdistuneisuushäiriö, sopeutumisongelma ym., tukiverkko kunnossa, mies haluaa lapsen ja kuntoutumassa pian toimintakykyiseksi, en näkisi estettä lapsen tekoon. Jos taas bipo tai muu vakava-asteinen mt-ongelma molemmilla, katsoisin tilannetta uudestaan vuoden päästä. Taloudellinen tilanne ei ole Suomessa ongelma, mutta voimavarojen puute voi haitata lapsen kehitystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terveillä työssäkäyvillä ei välttämättä ole varaa lapsiin ja teille pitäisi kaikki maksaa? Mutta ihan perus että mt-ongelmaiset lisääntyy kun ei heidän yksinkertaisesti tarvi miettiä budjettia kun yhteiskunta maksaa jo kaiken ja tulee maksamaan myös lapsesta syntyvät kulut, mitäs siihen yhden lapsen pyöräyttää mukaan.
Mutta älytöntä mielestäni.No ei läheskään kaikki mt-ongelmaiset lisäänny. Itse olen sairastanut vuosia masennusta, ja pelkästään jo sen takia en edes harkitsisi lapsen hankkimista. Ja terveillä työssäkäyvillä kyllä on varaa lapsiin jos niitä vain haluaa, jos kerta sossun tuilla elävilläkin on.
Monella matalapalkkaisella jää palkasta vuokranmaksun jälkeen saman verran tai muutama satanen enemmän kuin sossun eläteille on laissa määrätty osa "elämiseen", sen lisäksi maksavat pakolliset kulut, asumisen. Sitä luulisi että työtä tekemällä saisi vaikka asua vaikka vähän kivemmassa asunnossa tai kulutettua enemmän huvituksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täytyy pystyä myös olla tekemisissä ulkoisen maailman kanssa ja hoitaa tulevan lapsen ja ihmisen asioita. Jos näihin pystyy, herää kysymys, miten ei pystynyt töihin? Eikö se vain oikein miellyttänyt? Mutta muiden työntekijöiden mahdollistama tukijärjestelmä kelpaa ja suunnitellaan käyttävän sitä vain enemmän ja enemmän. Itsekästä ja naiivia.
Niitä mt-ongelmaiselle sopivia työpaikkoja ei riitä kaikille!
Mielestäni sinulla on täysi oikeus haaveilla äitiydestä. Kuulostat fiksulta ja harkitsevalta ihmiseltä aloituksen perusteella. Tukiverkkojen täytyisi tosiaan olla kunnossa etenkin teidän tapauksessanne ja sairauksien hallussa. Suoraan sanoen ihmettelen kolmekymppisten päästämistä sairaseläkkeelle mt-ongelmien perusteella. Mt-ongelmiin on aina toivoa, eläkkeelle passittaminen vähentää toivoa.
Et maininnut minkätyyppisistä mt-ongelmista teillä on kyse. Jos masennuksesta niin siitähän voi parantuakin, aivot kun ovat plastiset. Mitä pidempään se jatkuu, sitä hankalampaahan se tietenkin on, mutta hyvin mahdollista.
Jos kyse on "maanisdepressiivisyydestä" niin tosiaan tässäkin pätee vain elämänhallinta ja tukiverkot. Jos olette aitoja ja rakastavia ihmisiä niin osaatte laittaa lapsen edun omien kriisienne edelle. Eli vaikeina aikoina hakea apua perheellenne lapsen vuoksi.
Jos kyseessä on jokin syömishäiriöä kuten anoreksia niin monesti (ei aina) raskaus parantaa naisen suhteen oman kehoon. Lapsi motivoi pitämään kehostaan huolta vaikka se ei yksin onnistuisikaan. Et varmaan kuitenkaan sairasta syömishäiriötä kun haaveilet raskaudesta? Eikä yksin sen perusteella kai eläkkeelle pääsisi jos kroppa vielä toimii/raskautuminen on mahdollista.
Jos kyse on psykoottisesta sairaudesta, vaikka skitsofreniasta ja vielä molemmilla niin silloin on käytettävä aivan erityistä harkintaa. Onko sairaus hallussa, onko sairaudentuntoa, tunnistatteko harhat ja vainoharhaisuudet ja osaatteko elää sairauden kanssa. Riski lapsen sairastumiselle olisi myös melko korkea, osaisitteko tukea lasta. Isäni on skitsofreenikko, muttei lainkaan stereotyyppinen lääkkeiden lobotomioima tapaus vaan viisas ja ihana ihminen enkä ole katkera siitä, että olen lapsuudessani nähnyt hänen sairastamistaan. Rankkaahan se oli joskus, mutta lopulta minusta on kasvanut ehjä ihminen siitä huolimatta. Isäni on minulle erittäin rakas, lapsuudessani vaikeinta olivat isän muutamat sairaalajaksot. Ikävöin isääni ja niin ikävöi äitinikin. Mutta äitihän minulla oli aina, nyt lähes 60-vuotias isäni on sanoisinko jopa täysin parantunut sairaudestaan. Työkykyinen eikä paranoiaakaan ole ollut vuosikausiin. Iän myötähän sairaus usein helpottaa.
Jos käytät jotain psyykelääkitystä, kannattaa tietysti ottaa myös se huomioon raskautta suunniteltaessa. Pärjäätkö raskausajan ilman. Myös raskaus/synnytys/imetyshormonit ja väsymys on otettava huomioon mikäli sinulla on psykoosialttiutta. Tämän vuoksi etenkin isän jaksaminen ja kyky hoitaa lasta on tärkeää. Siis jos äiti ei ole aivan oma itsensä vauvan ensimmäisinä elinkuukausina. Ja viime kädessä tukiverkot sillä isänkin voimat joutuvat varmasti koetukselle.
Edetkää harkiten. Varmasti lapsihaave on mahdollista toteuttaa jos sitä todella toivot. Kyllä lapsi oppii vanhempiaan rakastamaan jos häntä rakastetaan. Ei elämä ole täydellistä kellään, mutta elämisen arvoista se on jos on rakkautta, se on tärkeintä. Pidä kiinni unelmistasi ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:
Kiitos tsemppaavista viesteistä. Minulla ei ole psykoosisairautta, vaan sairastan dissosiaatiohäiriötä, johon minulla on nyt vihdoin oikeanlaista apua ja kunnon tukiverkko. Miehelläni on ahdistushäiriö ja masennusta. Tiedän, että tilanteemme on vaikea. Oman elämäni perusteella en ole kuitenkaan kukaan tuomitsemaan perheitä, joissa kaikki ei ole ihanteellisesti: työ molemmilla, omakotitalo alla ja auto sekä kultainen noutaja. En tällä hetkellä pysty työskentelemään, mutta toivon, että pikkuhiljaa pystyisin alkaa toteuttamaan omia unelmiani terveyteni sallimissa rajoissa. Ehkä jopa osa-aikatyössä käymään, jos joku suostuu minut palkkaamaan. Työpaikkoja kun ei myönnetä tässä yhteiskunnassa edes "täyspäisille" vaikka kuinka yrittäisivät niitä saada! Minusta ei pidä mennä syyllistämään toisia sen perusteella, onko terve vai sairas, työssä vai työtön. Tärkeintä on, että tekee parhaansa. Myötätuntoa tarvitsisi minusta ihan aikuisten oppia ja opettaa sitä myös lapsilleen.
Sinulle, jolla myös on traumatausta ja päätit jäädä lapsettomaksi: ymmärrän täysin ratkaisusi, ja itse olen myös aiemmin ollut sen kannalla. Enkä täysin sitäkään vaihtoehtoa hyljännyt. Mietin vain tätä mahdollisuutta myöskin. Terapeutin avulla on erittäin hyvä puhua niistä asioista, miten voi olla siirtämättä omia traumojaan lapselle. Ja kuinka jaksaa arkea jne.
Vierailija kirjoitti:
Ap:
Kiitos tsemppaavista viesteistä. Minulla ei ole psykoosisairautta, vaan sairastan dissosiaatiohäiriötä, johon minulla on nyt vihdoin oikeanlaista apua ja kunnon tukiverkko. Miehelläni on ahdistushäiriö ja masennusta. Tiedän, että tilanteemme on vaikea. Oman elämäni perusteella en ole kuitenkaan kukaan tuomitsemaan perheitä, joissa kaikki ei ole ihanteellisesti: työ molemmilla, omakotitalo alla ja auto sekä kultainen noutaja. En tällä hetkellä pysty työskentelemään, mutta toivon, että pikkuhiljaa pystyisin alkaa toteuttamaan omia unelmiani terveyteni sallimissa rajoissa. Ehkä jopa osa-aikatyössä käymään, jos joku suostuu minut palkkaamaan. Työpaikkoja kun ei myönnetä tässä yhteiskunnassa edes "täyspäisille" vaikka kuinka yrittäisivät niitä saada! Minusta ei pidä mennä syyllistämään toisia sen perusteella, onko terve vai sairas, työssä vai työtön. Tärkeintä on, että tekee parhaansa. Myötätuntoa tarvitsisi minusta ihan aikuisten oppia ja opettaa sitä myös lapsilleen.
Sinulle, jolla myös on traumatausta ja päätit jäädä lapsettomaksi: ymmärrän täysin ratkaisusi, ja itse olen myös aiemmin ollut sen kannalla. Enkä täysin sitäkään vaihtoehtoa hyljännyt. Mietin vain tätä mahdollisuutta myöskin. Terapeutin avulla on erittäin hyvä puhua niistä asioista, miten voi olla siirtämättä omia traumojaan lapselle. Ja kuinka jaksaa arkea jne.
Toivon sinulle kaikkea hyvää, mutta en kannusta lapsen tekoon missään nimessä, niin kauan kun et ole kykenevä edes osa-aikatyöhön. Se, että saisitko töitä, on eri asia, kun sinä et ole mielestäsi millään tapaa edes kykenevä töihin. On outoa että kuvittelet sitten olevasi kykenevä huolehtimaan lapsesta tässä maailmassa. Hoivaviettiä kannattaa purkaa johonkin muuhun ja hoitaa oma jaksaminen kuntoon. Toivottavasti tulet järkiisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen alle kolmekymppinen, olen työkyvyttömyyseläkkeellä ja minulla on masennusta ja papereiden mukaan myös persoonallisuushäiriö. Silti en kyllä ole täysin poissulkenut lasten hankintaa joskus tulevaisuudessa. Persoonallisuushäiriöni ei oirehdi mitenkään koska syön psykoosilääkettä ja mielialaa tasaavaa lääkettä. Joskus jos pystyn jättämään lääkityksen pois, aion mahdollisesti yrittää lasten tekoa. En välitä yhtään mitä muut ovat mieltä tästä, muut eivät tunne minua niin kuin minä itse tunnen ja muut
eivät tiedä mihin kaikkeen kykenen. Ihmiset usein aliarvioivat mt-ongelmaiset suunnilleen kehitysvammaisen tasolle.
Lapsen kasvattaminen täysijärkiseksi aikuiseksi se vasta työtä vaatiikin. Jos ei edes siivoushommaan ym. pysty, ei taatusti saa lapsesta kasvatettua kunnon kansalaista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsen kasvattaminen täysijärkiseksi aikuiseksi se vasta työtä vaatiikin. Jos ei edes siivoushommaan ym. pysty, ei taatusti saa lapsesta kasvatettua kunnon kansalaista
Siivoushomma se vasta raskasta onkin. Veikkaanpa että et itsekään siihen pysty.
Heh, ehkä minäkin voisin sittenkin hankkia lapsen, jos mt-ongelmaisetkin sitä harkitsevat... itse olen miettinyt hankalan migreenin takia, että en pystyisi huolehtimaan lapsesta...
Vierailija kirjoitti:
Heh, ehkä minäkin voisin sittenkin hankkia lapsen, jos mt-ongelmaisetkin sitä harkitsevat... itse olen miettinyt hankalan migreenin takia, että en pystyisi huolehtimaan lapsesta...
Idiootti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen kasvattaminen täysijärkiseksi aikuiseksi se vasta työtä vaatiikin. Jos ei edes siivoushommaan ym. pysty, ei taatusti saa lapsesta kasvatettua kunnon kansalaista
Siivoushomma se vasta raskasta onkin. Veikkaanpa että et itsekään siihen pysty.
Ööh miksen pystyisi? Nuorena olen sitä kesätöikseni tehnytkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Heh, ehkä minäkin voisin sittenkin hankkia lapsen, jos mt-ongelmaisetkin sitä harkitsevat... itse olen miettinyt hankalan migreenin takia, että en pystyisi huolehtimaan lapsesta...
Idiootti.
Tarkentaisitko?
Vierailija kirjoitti:
Itse olen alle kolmekymppinen, olen työkyvyttömyyseläkkeellä ja minulla on masennusta ja papereiden mukaan myös persoonallisuushäiriö. Silti en kyllä ole täysin poissulkenut lasten hankintaa joskus tulevaisuudessa. Persoonallisuushäiriöni ei oirehdi mitenkään koska syön psykoosilääkettä ja mielialaa tasaavaa lääkettä. Joskus jos pystyn jättämään lääkityksen pois, aion mahdollisesti yrittää lasten tekoa. En välitä yhtään mitä muut ovat mieltä tästä, muut eivät tunne minua niin kuin minä itse tunnen ja muut
eivät tiedä mihin kaikkeen kykenen. Ihmiset usein aliarvioivat mt-ongelmaiset suunnilleen kehitysvammaisen tasolle.
En aliarvioi älykkyyttäsi, mutta pidän sua laiskana, itsekkäänä ja törkeänä tämän kommentin perusteella. Onko se se sun persoonallisuushäiriö? Ja silti pakko tehdä lapsi koska "minä minä minä minulla on oikeus". Sinulla on oikeus olla pahan maailman uhri, oikeus olla tekemättä mitään, oikeus vaatia muilta aikaa ja apua, ja oikeus olla sokea varoituksia kohtaan ja tehdä lapsi kaikenlaisilla isontuneilla riskeillä. Elät hyvinvointivaltiossa tuettuna asuminen ja ruoka, etkä jaksa etkä pärjää että voisit vähän töitä tehdä yhteisen hyvinvointivaltion eteen, mutta lapsia aiot vaan hankkia.
Mieoenterveyongelmille ei välttämättä voi mitään, eikä se vähennä kenenkään ihmisarvoa, mutta jos tietoisesti silti hankkii lapsen niin mun silmissä ihminen muuttuu ikäväksi, loiseksi. Ehkä asia on ok, jos Mt-ongelmista kuntoutuu niin että pystyy osallistumaan tähän yhteiskuntaan ja osallistumaan oman lapsensa elatukseen ja hyvinvoinnin takaamiseen, niin sitten miksi ei.
Mutta ei tämä yhteiskunta kestä sitä, että työntekoon ollaan vuosikausia liian mielenterveysongelmaisia ja huonokuntoisia mutta sitten vauvahaaveiden tulleissa jaksetaankin yhtäkkiä kun se on söpöä ja ihanaa ja ei tarvi lähtä kotoa ihmisten ilmoille (tarvitsee). Täytyy pystyä myös olla tekemisissä ulkoisen maailman kanssa ja hoitaa tulevan lapsen ja ihmisen asioita. Jos näihin pystyy, herää kysymys, miten ei pystynyt töihin? Eikö se vain oikein miellyttänyt? Mutta muiden työntekijöiden mahdollistama tukijärjestelmä kelpaa ja suunnitellaan käyttävän sitä vain enemmän ja enemmän. Itsekästä ja naiivia.