Lue keskustelun säännöt.
Olen lähes jatkuvasti epämukavuusalueellani perheenäitinä
En nauti juuri mistään perheenäitiyteen kuuluvista tehtävistä, vaan lähinnä vain stressaannut niistä enemmän tai vähemmän koko ajan. Lasten juttujen seuraaminen on mielekästä yleensä, mutta suorastaan vihaan kaikkia kotitöitä ja kaipaisin todella paljon omaa aikaa ja rauhaa ihan vain olla ja mietiskellä SEKÄ omaa aikaa myös harrastaa tavoitteellisesti jotain sekä tavata ystäviä.
Lisäksi harmittaa usein se, miten arjen stressi (perhe-elämä) ja aikapula tuntuu tappavan parisuhderomantiikan ja seksiä on monta kertaa vähemmän kuin haluaisin.
Herääkö kellään jotakin järkevää ideaa miten elämänlaatua voisi oikeasti parantaa tällaisista lähtökohdista?
Ihan oman mainintansa ansaitsee vielä se, että minulle on aivan ehdottoman tärkeää pitää paino tietyissä lukemissa ja muutenkin panostaa ulkonäkööni, mikä sekin tuntuu ajan ja rauhan puutteen takia usein todella haasteelliselta ja olen kausittain sortunut epäterveellisiin elintapoihin ihan vain väsymyksen ja ahdistuneisuuden takia,
mistä seuraa hirveä morkkis kun huomaan vyötärön levinneen (tilapäisesti).
Kommentit (349)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli hiukan samanlaisia ongelmia. En ole ollut ikinä mikään kodinhengetär-tyyppi. Vauva-aikana kävimme asuntoesittelyissä ja taidenäyttelyissä ym. museoissa. Piirsin paljon kuvia vauvasta ja arkielämästä. Dokumentoin näin elämäämme. Valokuvasin myös paljon. Välillä minulla oli kamera jalustoineen mukana vaunuissa.
Lapsen kasvaessa harjoittelimme yhdessä käsillä seisontaa ym. motoristia taitoja. Minulla on myös juoksurattaat. Eli toisinsanoen harrastan lapsen mukana kokoajan jotakin. Tämä on hyödyllistä myös lapselle, kun vanhempi on läsnä.
Lapsen kasvaessa olen kiinnostunut kodinhoidosta ja ruuanlaitosta enemmän , koska lapsi on omissa leikeissään ja pystyn paremmin tähän. Meillä on erillaisia siivousleikkejä. Tietysti käymme puistossa pelaamassa esim. jalkapalloa yms.
Kaikki tämä on minulle uutta ja opin kokoajan, siksi mielenkiintoista. En ole harrastanut muita joukkuelajeja kuin pesäpalloa. En edes osaa sääntöjä tai ole seurannut ikinä urheilua.
Minulla on poika, joka on tavallaan hyvin erilainen, kuin minä olen. Olen viehättynyt vieläkin tästä uudesta maailmasta. Kirjoitan havaintoja asioista.Eli oma asenne ratkaisee. Kun suhtautuu avoimin mielin ja keksii itselleen ”projekteja”, tästä selviää hyvinkin hengissä.
Jos joskus saisin tytön, olisi taas mielenkiintoista tehdä tyttöjuttuja. En ollut lapsena ikinä mikään prinsessatyyppi. Joten sekin olisi ihan vieras maailma. Mutta olisi mukava opetella erillaisia lettikampauksia ja kynsien lakkailua.
Pääsia on, että on kiinnostunut asioista, joista lapsikin on. Tässä oppii uutta kokoajan.
Moni superäiti sortuu kommentoimaan näin, vaikka se ei ollut aloituksen pointti alkujaankaan. Nämä ihmiset eivät kysele miten tehdä asioita lapsen ehdoilla, vaan miten saada pää kestämään sitä että joku roikkuu kintuissa koko ajan. Itsekin kaipaan sitä, että saan duunailla aivan vapaasti ilman että siihen liittyisivät lapset.
Lapsia ei ehkä kannata hankkia, jos ei ole aikaa niille. Käytännössä lapset roikkuvat koko elämän lahkeessa kiinni. Eli pitää varautua, ettei niistä pääse ikinä eroon.
Ja mikä mielenkiintoisempaa, kannattaa säästää aikaa ja vaivaa siinä, että todella koittaa olla hyvä ja osallistuva vanhempi silloin, kun lapset ovat pieniä. Tämä tulee kostautumaan muuten niin, että persoonallisuushäiriöiset "pikku"aikuiset ovat huollettavana vielä keski-iässä. Ja tätähän ei kukaan halua, koska paras olisi, että "pikku"nyytit lentävät viimeistään 20-vuotiaina pois kotoa ja alkavat elää omaa elämäänsä. Pahimmassa tapauksessa lapset lisääntyvät jonkun idiootin kanssa ja saa vielä hoivata lapsenlapsetkin.
Minä haluan ainakin viimeistään kahdenkymmenen vuoden päästä oman elämäni takaisin ja tehdä mitä huvittaa tarvitsematta paapoa ketään.
Selvensikö tämä.
"pullantuoksuinen"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen näitä kommentteja, joissa kehotetaan aloittajaa "ottamaan rennommin" tai "asettamaan rima matalammalle", vaikka selvästikään aloittajan ongelma ei ole suorituskeskeisyys tai kohtuuttomat vaatimukset. Hän ei vain pidä vanhemmuutta palkitsevana ja antoisana ja kokee sen rajoittavan asioita, jotka ovat.
Koettakaa nyt tarjota ratkaisuja oikeaan ongelmaan!
Sitten pitää koittaa etsiä sellainen puoliso ja toivottavasti hänellä sellainen tukiverkosto, että tulette pärjäämään. Yksi rakastava vanhempi riittää hyvin.
Jotkut vanhemmat myös harrastavat vanhemmuutta, lukevat kirjallisuutta, käyvät vanhemmuutta käsittelevissä seminaareissa yms. Voithan tehdä myös omia havaintoja lapsen kehityksestä näkökulmista lapsen psykologia, motoriikka, oppiminen tai esim. vain dokumentoida lasta mahdollisimman paljon. Näitä havaintoja voit kirjoittaa ja tallentaa myöhempää käyttöä varten.
Minä opin valokuvaamaan kuvaamalla lasta, kun hän oli hyvä paikallaan oleva malli.
Ei lapsenlapsia ole mikään juridinen pakko hoitaa eikä omiakaan sen jälkeen kun ovat aikuisia. Tilanne on silloin aivan eri kuin silloin kun on alaikäisen huoltaja. Haaveilen minäkin usein siitä että kun se aika koittaa, käytän aikani tasan kuten lystään enkä neuvottele yhtään mitään kenenkään kanssa. Ap
Olen vähän samanlainen kuin ap. Seurauksena on ollut, että olen etäännyttänyt itseäni omasta elämästä, jotta pysyisin selväjärkisenä. Olen asettautunut äidin rooliin, joka ei ole minulle kovin luonteva olotila, minkä vuoksi tavallaan esitän koko ajan. Esitän, että olisin kiinnostunut lasten kanssa touhuilusta. Esitän, että olisin aurinkoinen ja touhukas, vaikka oikeasti haluaisin vetäytyä omaan rauhaani, tehdä vain välttämättömät kotityöt silloin tällöin ja muuten olla omissa oloissani lukien, katsellen jotain sarjaa ja harrastaa liikuntaa 5-10 krt/vko.
Minullakaan lapset eivät ole enää pieniä, vaan koululaisia, mikä oikeastaan on vielä pahempaa, koska menevät myöhään nukkumaan. Lisäksi koen epäonnistuneeni jossain määrin äitinä, mikä lisää syyllisyyden taakkaa. Lapsilla sujuu koulu loistavasti, ovat hyviä ystäviä ja muutenkin muiden ihmisten kanssa aina hyväkäytöksisiä mitä nyt vilkkaita, mutta kotona kiukuttelevat jatkuvasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla saattaa olla ahdistuneisuushäiriötä ainakin välillä. Enkä tarvitse epämukavia liivejä olemaan tyhjää täynnä. Olen onnistunut pysymään perheestä huolimatta ihan samoissa mitoissa kuin ennen perhettä, mutta mitoissa pysyminen tuntuu epävarmalta koska ei voi käyttää aikaa vapaasti vaikka liikuntaan ja kun tapana on ollut hoitaa stressiä syömällä ja juomalla. Pelkään siis kontrollin menetystä eli lihomista ja sitä etten vain jaksa tehdä asioita jotka pitää jaksaa, niin ei nyt riitä jaksamista mihinkään ylimääräiseen. Usein haluaisinkin vain nukkua. Ja olla niin ettei kukaan edellyttäisi minulta mitään. Vain olla rauhassa. Vyötärö kerta kaikkiaan on niin tärkeä asia, että jos se ei ole sellainen kuin haluan, mikään ei kiinnosta. Se on asia josta en tingi, se on vain pakko saada ja pitää sellaisena jotta kestän itseäni. Ap
Miten ne lapset estää sua liikkumasta? Miehesi on kuitenkin kotona aika paljon kun tekee kerran kotitöitäkin, niin mikä sinua estää lähtemästä liikkumaan aina kun mies on kotona lasten kanssa tai lapset on vaikka kaverilla kylässä? Ja kun sulla on vanhempi lapsi jo noin iso niin vahtiihan se sitä nuorenpaa.
Se estää ettei aina jaksa kysyä, järjestellä ja neuvotella siitä, koska se sopisi, koska aina pitää ottaa muutkin huomioon. Nuorempi lapsi ei itsekseen vielä ole kavereilla kylässä noin vain vaan sekin pitäisi erikseen järjestellä. Ei
Mahdotonta, mutta kuten olen koittanut sanoa, jaksamisessani on vajetta ja saan välillä ihan fyysisiä ahdistusoireita. Ap
Mä ymmärrän täysin että välillä ei jaksa lähteä liikkumaan, mutta meillä normitilanne on se, että oletusarvoisesti kumpikin saa lähteä lenkille milloin haluaa iltaisin/viikonloppuisin. Yleensä käydään joka toinen päivä, eli keskenämme eri päivinä. Eli ei tarvitse mitään järjestellä. Sitten minulla on yksi liikuntaharrastus 1-2 kertaa viikossa (korvaa minun lenkkini tietenkin noina päivinä), mies tietää sen ja hoitaa lapset silloin. Ei ole ollut vaikeaa kun molemmille on itsestäänselvyys että kummankin on päästävä liikkumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen vähän samanlainen kuin ap. Seurauksena on ollut, että olen etäännyttänyt itseäni omasta elämästä, jotta pysyisin selväjärkisenä. Olen asettautunut äidin rooliin, joka ei ole minulle kovin luonteva olotila, minkä vuoksi tavallaan esitän koko ajan. Esitän, että olisin kiinnostunut lasten kanssa touhuilusta. Esitän, että olisin aurinkoinen ja touhukas, vaikka oikeasti haluaisin vetäytyä omaan rauhaani, tehdä vain välttämättömät kotityöt silloin tällöin ja muuten olla omissa oloissani lukien, katsellen jotain sarjaa ja harrastaa liikuntaa 5-10 krt/vko.
Minullakaan lapset eivät ole enää pieniä, vaan koululaisia, mikä oikeastaan on vielä pahempaa, koska menevät myöhään nukkumaan. Lisäksi koen epäonnistuneeni jossain määrin äitinä, mikä lisää syyllisyyden taakkaa. Lapsilla sujuu koulu loistavasti, ovat hyviä ystäviä ja muutenkin muiden ihmisten kanssa aina hyväkäytöksisiä mitä nyt vilkkaita, mutta kotona kiukuttelevat jatkuvasti.
Miksi ihmeessä? Mitä hyötyä siitä on kenellekään että esität? Todella, todella omituista. Minä olen aina lukenut kirjoja ja katsonut sarjoja telkkarista vaikka mulla on ollut lapsia 25 vuotta. Ja teen vain välttämättömät kotityöt, kuka pakottaa tekemään mitään muuta? Ei mua ole ainakaan kukaan pakottanut, minä teen osan töistä ja mies osan, ja jos kumpikaan ei jotain halua/jaksa tehdä niin jätetään tekemättä, ei siihen kuole. Tekee sitten kun iskee inspiraatio tai on rahaa palkata joku muu tekemään. Pääasia että lapset on onnellisia, on puhtaat vaatteet, puhtaita astioita ja ruokaa, ja että joskus siivotaan jotain. Miksi tuhlata oma elämänsä turhaan suorittamiseen?
Fake it till u make it ei siis tässä asiassa toimi. Mutta ehkä se esittäminen on ainoa keino kestää jos aitoa paloa hommaan ei vain herää. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen näitä kommentteja, joissa kehotetaan aloittajaa "ottamaan rennommin" tai "asettamaan rima matalammalle", vaikka selvästikään aloittajan ongelma ei ole suorituskeskeisyys tai kohtuuttomat vaatimukset. Hän ei vain pidä vanhemmuutta palkitsevana ja antoisana ja kokee sen rajoittavan asioita, jotka ovat.
Koettakaa nyt tarjota ratkaisuja oikeaan ongelmaan!
Mä tartuin tuohon, kun ap sanoi avauksessa, että "lasten juttujen seuraaminen on mielekästä yleensä" josta ajattelin, että vanhemmuus ON hänestä palkitsevaa ja kotityöt ja arjen järjestäminen on se ongelma. Vastasin siitä käsin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vähän samanlainen kuin ap. Seurauksena on ollut, että olen etäännyttänyt itseäni omasta elämästä, jotta pysyisin selväjärkisenä. Olen asettautunut äidin rooliin, joka ei ole minulle kovin luonteva olotila, minkä vuoksi tavallaan esitän koko ajan. Esitän, että olisin kiinnostunut lasten kanssa touhuilusta. Esitän, että olisin aurinkoinen ja touhukas, vaikka oikeasti haluaisin vetäytyä omaan rauhaani, tehdä vain välttämättömät kotityöt silloin tällöin ja muuten olla omissa oloissani lukien, katsellen jotain sarjaa ja harrastaa liikuntaa 5-10 krt/vko.
Minullakaan lapset eivät ole enää pieniä, vaan koululaisia, mikä oikeastaan on vielä pahempaa, koska menevät myöhään nukkumaan. Lisäksi koen epäonnistuneeni jossain määrin äitinä, mikä lisää syyllisyyden taakkaa. Lapsilla sujuu koulu loistavasti, ovat hyviä ystäviä ja muutenkin muiden ihmisten kanssa aina hyväkäytöksisiä mitä nyt vilkkaita, mutta kotona kiukuttelevat jatkuvasti.
Miksi ihmeessä? Mitä hyötyä siitä on kenellekään että esität? Todella, todella omituista. Minä olen aina lukenut kirjoja ja katsonut sarjoja telkkarista vaikka mulla on ollut lapsia 25 vuotta. Ja teen vain välttämättömät kotityöt, kuka pakottaa tekemään mitään muuta? Ei mua ole ainakaan kukaan pakottanut, minä teen osan töistä ja mies osan, ja jos kumpikaan ei jotain halua/jaksa tehdä niin jätetään tekemättä, ei siihen kuole. Tekee sitten kun iskee inspiraatio tai on rahaa palkata joku muu tekemään. Pääasia että lapset on onnellisia, on puhtaat vaatteet, puhtaita astioita ja ruokaa, ja että joskus siivotaan jotain. Miksi tuhlata oma elämänsä turhaan suorittamiseen?
En oikeastaan varsinaisesti suorita yhtään. Meillä ei ole mikään erityisen siisti koti, mutta esimerkiksi ruokaa on pakko silloin tällöin tehdä, pyykkiä on pestävä, joskus on imuroitavaa jne. En todellakaan tekisi kotona ruokaa, jos lapsia ei olisi.
Lisäksi haluan olla hyvä äiti ja mielestäni siihen kuuluu, että lapselle luetaan, hänen kanssaan käydään liikkumassa luonnossa (kävisin muutenkin, mutta ei ole sama asia kuin yksin), pelataan lautapeliä joskus jne. Minusta hyvä äiti ei vain voi keskittyä omaan tekemiseen, vaan lapset pitää huomioida ja heidän kanssaan nyt vain on jo paljon pakollistakin tekemistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen näitä kommentteja, joissa kehotetaan aloittajaa "ottamaan rennommin" tai "asettamaan rima matalammalle", vaikka selvästikään aloittajan ongelma ei ole suorituskeskeisyys tai kohtuuttomat vaatimukset. Hän ei vain pidä vanhemmuutta palkitsevana ja antoisana ja kokee sen rajoittavan asioita, jotka ovat.
Koettakaa nyt tarjota ratkaisuja oikeaan ongelmaan!
Mä tartuin tuohon, kun ap sanoi avauksessa, että "lasten juttujen seuraaminen on mielekästä yleensä" josta ajattelin, että vanhemmuus ON hänestä palkitsevaa ja kotityöt ja arjen järjestäminen on se ongelma. Vastasin siitä käsin.
Joo kyllä kotityöt on se ongelma, koska koen etten oikein edes osaa tehdä niitä. Minun ei lapsuudenkodissa tarvinnut tehdä niitä lainkaan. Eikä todellakaan kiinnostanut oma-aloitteisesti opetella. Koen itseni epävarmaksi niitä tehdessä ja jälki ei ole useinkaan hyvää JA se itse tekeminenkin ahdistaa. Toinen ongelma on se ettei voi olla yksin aina kun on sellainen olo ettei jaksa seuraa eikä pääse liikkumaan tai muuten harrastamaan aina vapaasti kuin itselle sopii, vaan kaikki vaatii järjestelyä ja muiden ottamista huomioon, jatkuvaa joustamista, mihin en aina jaksa ryhtyä. En ole sanonut etten pysty liikkumaan, mutta omin ehdoin en pysty ja se lisää stressiä painonhallintaan. Ap
Sulla vanhin vasta 12? Eli ’paras’vasra edessä eli murrosikäisen meuhkaamiset ym teinien peräänkatsomiset ja se kausi on kaikkein VAATIVIN!!!!
Pienet lapset jotka silmän alla aina, eivät ole mitään yläasteikäisten rinnalla. Silloin kaikki vaara, pojat voivat alkaa rikostella ja hurjastella mopolla ja tytöt saattavat aloittaa pikkuhuoran elämän jotka antaa pillua tupakkiaskin hinnalla heitä hyväksikäyttäville.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos nuorin on 6 niin sulla on alaikäisiä vuoteen 2031 asti ONNITTELUT
Minkä ikäinen nyt olet?
Itselläni on koko homma hoidettu nelikymppisenä - ja lapsillani on iso ikäero.
Vierailija kirjoitti:
Sulla vanhin vasta 12? Eli ’paras’vasra edessä eli murrosikäisen meuhkaamiset ym teinien peräänkatsomiset ja se kausi on kaikkein VAATIVIN!!!!
Pienet lapset jotka silmän alla aina, eivät ole mitään yläasteikäisten rinnalla. Silloin kaikki vaara, pojat voivat alkaa rikostella ja hurjastella mopolla ja tytöt saattavat aloittaa pikkuhuoran elämän jotka antaa pillua tupakkiaskin hinnalla heitä hyväksikäyttäville.
Niinhän se on ja sekin vain lisää stressiä ja epävarmuuden ja epämukavuuden tunnetta ja voi lisätä riskiä ylensyömiseen, juomiseen ja lihomiseen ja siihen että elämästä menee kaikki mielekkyys muutenkin eikä edelleenkään jaksa tehdä mitään omaa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos nuorin on 6 niin sulla on alaikäisiä vuoteen 2031 asti ONNITTELUT
Minkä ikäinen nyt olet?
Itselläni on koko homma hoidettu nelikymppisenä - ja lapsillani on iso ikäero.
40. En todellakaan olisi suostunut tulemaan raskaaksi yhtään aikaisemmin kuin tulin, se oli pahin pelkoni. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen näitä kommentteja, joissa kehotetaan aloittajaa "ottamaan rennommin" tai "asettamaan rima matalammalle", vaikka selvästikään aloittajan ongelma ei ole suorituskeskeisyys tai kohtuuttomat vaatimukset. Hän ei vain pidä vanhemmuutta palkitsevana ja antoisana ja kokee sen rajoittavan asioita, jotka ovat.
Koettakaa nyt tarjota ratkaisuja oikeaan ongelmaan!
Mä tartuin tuohon, kun ap sanoi avauksessa, että "lasten juttujen seuraaminen on mielekästä yleensä" josta ajattelin, että vanhemmuus ON hänestä palkitsevaa ja kotityöt ja arjen järjestäminen on se ongelma. Vastasin siitä käsin.
Joo kyllä kotityöt on se ongelma, koska koen etten oikein edes osaa tehdä niitä. Minun ei lapsuudenkodissa tarvinnut tehdä niitä lainkaan. Eikä todellakaan kiinnostanut oma-aloitteisesti opetella. Koen itseni epävarmaksi niitä tehdessä ja jälki ei ole useinkaan hyvää JA se itse tekeminenkin ahdistaa. Toinen ongelma on se ettei voi olla yksin aina kun on sellainen olo ettei jaksa seuraa eikä pääse liikkumaan tai muuten harrastamaan aina vapaasti kuin itselle sopii, vaan kaikki vaatii järjestelyä ja muiden ottamista huomioon, jatkuvaa joustamista, mihin en aina jaksa ryhtyä. En ole sanonut etten pysty liikkumaan, mutta omin ehdoin en pysty ja se lisää stressiä painonhallintaan. Ap
Tiedän, että neuvojen antaminen ulkopuolelta on ärsyttävää, mutta saanko ehdottaa seuraavaa? Ymmärsin, että miehesi on kotona säännöllisesti. Laita joka ilta juoksukamat päälle ja lähde ulos. Sitten kävele ja hölkkää ihan vaikka yksi kilsa. Seuraavana iltana vähän pitempään, jos siltä tuntuu. Kun sovit itsesi kanssa, että hölkkäät vain aivan naurettavan lyhyen matkan ja ihan rennosti, niin ei tunnu niin vastenmieliseltä lähteä. Tiedän että tuo ei ratkaise kokonaisuutta, mutta voi auttaa hieman. Ja kaikki muutokset rutiiniin järkyttävät vallitsevaa tilaa ja voivat tehdä tietä isommalle muutokselle.
Tässä se nähdään kun sanotaan "Joo kyllä mieles muuttuu ku saat lapsia että yhtäkkiä lapsiarki maistuukin". Ei kaikki vaan saa sellaista onnea ja iloa lapsiarjesta, ja sitten ollaan tässä tilanteessa. Ei painostamalla tule hyviä äitejä ja onnellisia perheitä. Ja lapset ja parisuhdehhan siitä kärsii eniten, kuulostaa siltä että olet laittanut miehesti tekemään enemmän kuin mitä itse teet hyvän perhe-elämän eteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen näitä kommentteja, joissa kehotetaan aloittajaa "ottamaan rennommin" tai "asettamaan rima matalammalle", vaikka selvästikään aloittajan ongelma ei ole suorituskeskeisyys tai kohtuuttomat vaatimukset. Hän ei vain pidä vanhemmuutta palkitsevana ja antoisana ja kokee sen rajoittavan asioita, jotka ovat.
Koettakaa nyt tarjota ratkaisuja oikeaan ongelmaan!
Mä tartuin tuohon, kun ap sanoi avauksessa, että "lasten juttujen seuraaminen on mielekästä yleensä" josta ajattelin, että vanhemmuus ON hänestä palkitsevaa ja kotityöt ja arjen järjestäminen on se ongelma. Vastasin siitä käsin.
Joo kyllä kotityöt on se ongelma, koska koen etten oikein edes osaa tehdä niitä. Minun ei lapsuudenkodissa tarvinnut tehdä niitä lainkaan. Eikä todellakaan kiinnostanut oma-aloitteisesti opetella. Koen itseni epävarmaksi niitä tehdessä ja jälki ei ole useinkaan hyvää JA se itse tekeminenkin ahdistaa. Toinen ongelma on se ettei voi olla yksin aina kun on sellainen olo ettei jaksa seuraa eikä pääse liikkumaan tai muuten harrastamaan aina vapaasti kuin itselle sopii, vaan kaikki vaatii järjestelyä ja muiden ottamista huomioon, jatkuvaa joustamista, mihin en aina jaksa ryhtyä. En ole sanonut etten pysty liikkumaan, mutta omin ehdoin en pysty ja se lisää stressiä painonhallintaan. Ap
Tiedän, että neuvojen antaminen ulkopuolelta on ärsyttävää, mutta saanko ehdottaa seuraavaa? Ymmärsin, että miehesi on kotona säännöllisesti. Laita joka ilta juoksukamat päälle ja lähde ulos. Sitten kävele ja hölkkää ihan vaikka yksi kilsa. Seuraavana iltana vähän pitempään, jos siltä tuntuu. Kun sovit itsesi kanssa, että hölkkäät vain aivan naurettavan lyhyen matkan ja ihan rennosti, niin ei tunnu niin vastenmieliseltä lähteä. Tiedän että tuo ei ratkaise kokonaisuutta, mutta voi auttaa hieman. Ja kaikki muutokset rutiiniin järkyttävät vallitsevaa tilaa ja voivat tehdä tietä isommalle muutokselle.
Ihan hyvä vinkki tämä oli, mutta joka ilta on liian raskas ja voisi olla mahdoton sovittaa arkeen. Jos yritän edes kolmea kertaa viikossa näin aluksi. Olen aiemmin (siis ihan perheellisenä) pystynyt liikkumaan omalla ajalla 2-4 kertaa viikossa useamman vuodenkin mutta se vähitellen jäi kun en vain enää jaksanut ja sekin panostus itseen näkyi niin että tein kotona liian vähän ja mies joutui tekemään selvästi enemmän. Ap
Eli olet nyt 40. Mitä voi sanoa kuin että homma on vaan hoidettava - koita rentouttaa aivojasi. Esim teet päätöksen tehdä joka päivä tunnin ulkoilun tms.
Älä kuvittele ongelmaa isommaksi kuin se on.
Terv . Ikäisesi jolla aikuiset lapset ja huomio: minä olin kiinni lapsissa noin kymmenen vuotta ennen sinua jo, joten totta kai homma hoidettu aiemmin ja nautin kyllä omasta rauhastakin.
Vierailija kirjoitti:
Fake it till u make it ei siis tässä asiassa toimi. Mutta ehkä se esittäminen on ainoa keino kestää jos aitoa paloa hommaan ei vain herää. Ap
Siis mihin pitäisi olla aito palo? Mä en nyt ymmärrä sua yhtään. teet kotitöitä mutta sit et saa mitään muuta tehtyä kun on muita ihmisiä samassa talossa? Tai siis se ei häiritse jos ne ei ole sun kohdusta alunperin maailmaan tulleita ihmisiä? Mitä tapahtuu jos olet vain oma normaali itsesi? Käyt lenkillä ja luet kirjoja jne. Kaatuuko maailma? Kuoleeko lapset?
Nämä on kyllä sulla todella isoja ongelmia, ja tosiaankin sun päässä. Eihän tuosta voi lapsia syyttää tai edes perhe-elämää, sunhan pitäisi elää erakkona jos se että samassa talossa on joku muu häiritsee sinua niin että et kykene mihinkään muuhun kuin kotitöihin. Miten sinä pärjäsit lapsuudenperheessäsi? Miksi isojen, lähes aikuisten ja aikuisten lasten pitäisi "päästä" sinun mukaasi, ja miksi miehesi pitäisi olla kotona teinien kanssa?
Mua sitten ärsyttää tälläiset jotka peräänkuuluttaa sitä että pitäisi kertoa "ruma totuus" perhe-elämästä vaikka itse ovat se joka aiheuttaa kaiken negatiivisen elämäänsä eikä ne lapset tai puoliso. Jos omassa päässä viiraa, ei ole mitään väliä minkälaista toisten perhe-elämä on, normaaleilla on normaali perhe-elämä joten ei siitä tarvi puhua kenelekään mitään erikoista. Normaalit ihmiset osaa elää perheessä normaalisti.
Perhe-elämä ei poikkea muusta elämästä mitenkään siinä mielessä että kaikenlaisia asioita tapahtuu, hyviä ja pahoja, ja niiden kanssa on vaan elettävä eteenpäin, asiat muuttuu, itse vanhenee eikä muutkaan ihmiset nuorene. Se mikä oli kivaa nuorena ei välttämättä ole sitä enää vanhana, jos ennen oli terve, ei sitä ole välttämättä koko ikäänsä, ja samoin voi vaihdella työtilanne ja sen mukana taloudellinen tilanne, kotitöiden määrä saattaa vaihdella erilaisten muuttujien takia jne. Se on elämää.