Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tiedättekö sen tunteen, kun hyvästelee jonkun ja tietää, ettei tule enää koskaan näkemään tätä
15.06.2019 |
En tiedä edes miten kuvailisin sitä. Haikeus ainakin.
Kuolevan läheisen hyvästely on tällainen, mutta tarkoitan myös ihmisiä joiden kanssa juttelet/vietät aikaa jossakin (esim. kaukana kotoa) ja erotessanne vain tiedät, ettette tule koskaan näkemään uudelleen.
Itsellä tulee mieleen työkaverini, joka sairastui parantumattomasti ja sairaus eteni nopeasti ja aggressiivisesti. Hän oli saattohoidossa jo heikossa kunnossa, kun minun piti lähteä ulkomaille 5 viikon työkomennukselle. Kun kävin ennen lähtöäni hänen luonaan, tiesimme molemmat että tämä on viimeinen kerta kun ikinä näemme toisemme. Se haikeuden ja epäuskoisuuden tunne on vaikea kuvailla.
Toinen muistoni on sellainen, kun olin ulkomaanmatkalla kaukana kotoa ja jouduin kiperään tilanteeseen monien sattumien summana (eksyin, myöhästyin ennalta sovitusta kyydistä jne.) Eräs paikallinen nainen tarjoutui auttamaan minua ja antamaan kyydin sinne minne olin menossa, koska hän oli ajamassa suunnilleen samaan suuntaan. Istuimme melkein koko päivän yhdessä autossa ja siinä tuli kerrottua puolin ja toisin elämäntarinamme ja hyvin henkilökohtaisiakin asioita. Meillä "klikkasi" upeasti, tunsin oikeaa sielujen sympatiaa välillämme. Vielä tänäkin päivänä muistelen lämmöllä tuota naista. Kun tulimme perille minun kohteeseeni ja oli hyvästien aika, tiesin että emme enää ikinä tule näkemään toisiamme. Oli jotenkin hassun haikea olo, minusta tuntui kuin olisimme olleet läheisempiäkin, vaikka olimme tunteneet vain päivän. Tämä oli aikaa ennen sosiaalista mediaa. Mietin silloin tällöin, mitä hänelle kuuluu ja kuinka hän on pärjännyt kotimaansa epävakauksissa.
"Ei enää ikinä" tuntuu jotenkin liian käsittämättömältä, jos pysähtyy pohtimaan, mitä se oikeasti tarkoittaa. Onko teillä tällaisia kokemuksia?
Kommentit (26)
Vierailija kirjoitti:
Ap:n kuvaamat tunteet olivat yleisempiä ennen somea. Nuorena minäkin kävin keskusteluja, joista tiesin, että tämä on tässä. Nyttemmin ihmisiä voi hakea kovin helposti Facebookista ja mennä katsomaan, mitä tuolle kuuluu...
Tämä on aivan totta. Ennen somea oli ihab erilailla niitä tilanteita, että kun vaikka ulkomailla hyvästeli jonkun, niin se oli todella viimeinen kerta kun sait nähdä tai kuulla mitään tästä henkilöstä. nykyajan some on jollakin tavalla lohduttava, kun on ainakin teoriassa mahdollista etsiä joku henkilö käsiinsä ja pitää yhteyttä, vaikka välimatkaa olisi kuinka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä on ollut nyt vain lähinnä kuolemaan tai rakkaussuhteisiin liittyviä juttuja, joten tuntuu pöljältä kertoa tätä. Kerron silti, koska juuri eilen liikutuin kyyneliin kun tiesin että tiet eroavat.
Kyse on niin arkisesta asiasta kuin lapsen päivähoidon loppumisesta. Paikka oli viihtyisä ja henkilökunta jotenkin erityisen sydämellisiä ja hauskoja tyyppejä. Joka aamu ja iltapäivä vaihdoimme muutaman sanan. Monesti klo 6 olimme ainoina paikalla ja silloin puhuttiin pari sanaa enemmän eikä aina lapsen asioita.
Viimeisenä päivänä huomasin että lapsi oli ihan okei sen kanssa, että tässä se nyt on. Halasi kyllä hoitajia (ei yleensä tykkää sellaisesta), mutta mietti enemmänkin kaverin näkemistä illalla. Minä todella liikutuin kun hoitajat halasivat minuakin. On se suuri muutos arkeen kun ne pienet kohtaamiset jää pois.
Hölmö minä.
Vierailija kirjoitti:
Joskus jopa jonkun ihmisen kuolema on helpotus. Minulle oli oman vanhemman kuolema tälläinen. Poisti monta ikävää asiaa elämästäni ja toi myös taloudellisen helpotuksen.
Ymmärrän ja samaistun ylläolevaan, kun ajattelen esim. muistisairasta läheistä. Vuosien varrella on sopeutunut tulevaan/väistämättömään, joten se voi olla helpotus silloin kun tapahtuu.
Parikymppisenä 80-luvun lopulla tulin baarista ulos lähteäkseni autolla kotiin kun kundi kysyi siinä kadulla tiedänkö mistä menee bussi läheiseen varuskuntaan. Lupasin heittää kun oli kotimatkani varrella. Juteltiin kaikenlaista, oli tosi kiva tyyppi. Hän suuteli minua lähtiessään autosta ja tiesin ettei nähdä enää ikinä. Hän oli kotiutumassa ja toiselta puolelta maata, ei vaihdettu numeroita eikä somea ollut. Etunimenkin olen jo unohtanut, mutta joskus muistelen kaiholla. Jotain olisi voinut syntyä toisissa olosuhteissa.
Alue: Aihe vapaa
Ap:n kuvaamat tunteet olivat yleisempiä ennen somea. Nuorena minäkin kävin keskusteluja, joista tiesin, että tämä on tässä. Nyttemmin ihmisiä voi hakea kovin helposti Facebookista ja mennä katsomaan, mitä tuolle kuuluu...