Miltä se oikeasti lapsesta ja nuoresta tuntui (niin fyysisesti kuin henkisestikin) jos kuritettiin ruumiillisesti?

Häpeä ja kelvottomuus ovat päällimmäiset tunteet. Fyysisistä vammoista paranee, mutta henkisistä ei.

Nöyryytys ja voimattomuus olivat minun päällimmäiset tunteeni fyysisen kurituksen tiimoilta. Voimattomuus siitä että on jonkun mielivallan armoilla, ei ole mitään keinoa puolustautua, muuta kuin odottaa että kasvaa aikuiseksi. Nöyryytys ei tarkoittanut nöyrtymistä, vaan siitä alkoi kasaantua katkeraa vihaa, sellaista joka oikein odottaa päivää jolloin pääsee kostamaan takaisin, ainoa lohtu on hekumoida ajatuksilla siitä miten murskaa nöyryyttäjän.

Nämä tunteet tulivat nimenomaan henkisestä puolesta, meillä ei edes kuritettu hirveän kivuliaasti vaan vähän piiskaa, tukkapöllyä, luunappeja. Silti niistä kerääntyi patoutunutta, turhautunutta vihaa. En ole koskaan kostanut mutta luulen että välimme olisivat nykyään aivan toisenlaiset ilman tuota vuosikausia jatkunutta vihantunnetta. Noista ajoista on nyt n. 30 vuotta.

Omalla kohdalla vanhempi ei tehnyt mitään suunniteltua kuritusta vaan raivon vallassa. Uskon, että jollain tavalla oli lapsena kärsinyt jostain pahemmasta ja yritti olla parempi, mutta ei pystynyt (tai tiedän oikeastaan).

Tiedän, että jotenkin häpesi käytöstään ja esim. yritti muuttaa koko tilannetta jälkikäteen kertomalla ulkopuoliselle jostain törttöilystämme naureskellen jättäen pois sen osan, kun kävi tukkaan kiinni. Muutaman kerran pyysi anteeksi ja aidosti.

Jännästi sitä kasvoi siihen samaan häpeään ja hiljaisuuteen aiheesta suojellen vanhempaansa. Vanhempani vihasi auktoriteetteja (sellaista että jollain on oikeus johonkin vain jonkun ulkoisen perusteella) eikä varmasti halunnut nöyryyttää tms. Ehkä tällaisen antaa anteeksi helpommin, mutta omassa perheessä yksi välttyi kokonaan väkivallalta kun oli säyseä luonne. Lopputuloksena oli että itseen sattui ensin fyysisesti ja sitten joutui julkisen hekottelun kohteeksi kun vanhempi yritti uudelleenkirjoittaa tapahtumia. Nämä tarinat elivät vuosia, ja sitten itse kuitenkin muisti aina sen vaietunkin osan.

Vaikeita juttuja.

Olin kiltti ja sääntöjen rikkomista pelkäävä lapsi. Minulla "kuritus" tarkoitti lähinnä sitä että olin eri mieltä jostain asiasta ja äitini joka ei omasta mielestään voi olla koskaan väärässä, eikä ole kovin lahjakas keskustelija, alkoi käyttää ensin henkistä ja yleensä lopulta myös fyysistä väkivaltaa kun ei enää kyennyt perustelemaan mielipiteitään tai vastaamaan esittämääni kysymyksiin. Alkuperäinen asia saattoi olla jotain tyyliin onko mikro vai uuni käytännöllisempi.

On edelleen sitä mieltä että on täydellinen äiti joka on käyttänyt vain välttämättömiä keinoja pakon edessä.

Pidin jo lapsena asiallisesta väittelystä ja mielipiteistä keskustelusta enkä yhtään epäile että se on saattanut olla ärsyttävääkin mutta ei minulle silti hiilihangolla lyömisestä ja värikkäästä haukkumisesta tullut sellainen olo, että olenpas ollut tuhma, parannan tapani. Kyllä siitä on päälimmäisenä jäänyt mieleen nöyryytys, vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden tunne, pelko, viha ja katkeruus. Näistä suurinosa on elää edelleen, en ikinä anna anteeksi, ei sillä, että äiti olisi anteeksiantoa pyytänytkään...

nostan

Ei mitenkään pahalta, koska olin ne ansainut. Vanhemmat olivat johdonmukaisia kurittamisessa. Yhdellä kerralla löin tulikuumalla grillikepillä naapurin lasta alle kouluikäisenä (tajuamatta vielä siinä iässä tekoni vakavuutta) ja sain jälkikäteen vanhemmiltani kunnolla piiskaa, jotta tajusin, miten paljon toiseen sattui. Nyt aikuisena kotikasvatuksen tuloksena ajattelen aina muita ensin, mikä johtaa pidemmän päälle hankaluuksiin, kun on vaikeuksia asettaa muille rajoja.

Nöyryyttävää. Jätti etäiset välit vanhempiini, joissa ei muuten ollut erityistä vikaa. En pystynyt hakemaan turvaa vanhemmiltani näistä kuritusepisodeista johtuen, ja jouduin kantamaan itse huoleni (jotka olivat pieniä, mutta joista ilman vanhempien tukea ja turvaa kasvoi suhteettoman suuria). Toivon että omat lapseni pystyvät aina kertomaan huolistaan minulle.

Ruumiillista en muista, vaikka sitä runsaastikin oli.. Mutta sanat ja nöyryyttäminen satuttivat ja vaikuttivat todella paljon negatiivisesti.

Sain lapsena kerran piiskaa, toki muistikuvat on hämäriä, mutta jos mietin senhetkisiä tunnetiloja, niin kyllähän se tilanne oli pelottava ja nöyryyttävä, käsittämätöntä että iso ihminen johon luottaa, voi käyttää valtaansa tarkoitukselliseen satuttamiseen.

Tukkapöllyä sain vielä useammin, varsinkin äiti tarttui hiuksiin raivon vallassa ja repi. Edelleen, pelkoahan sellainen aiheutti ja häpeää, myös raivoa varsinkin teininä, koska tottakai sitä halusi puolustautua, mutta ei uskaltanut tehdä samaa takaisin "auktoriteettihahmolle".

Isä myös otti vihoissaan joskus tiukan otteen ranteista, kun olin teini, katsoin vihoissani isää suoraan silmiin ja en ainakaan alkanut itkemään, vaan uhmasin viimeiseen asti, en kuitenkaan uskaltanut riuhtaista itseäni irti.

Onneksi nykyään ollaan viisaampia ja jos jonkinlaiseen kiinnipitoon päädytään edes pienen lapsen kohdalla, niin toivottavasti huolehditaan siitä, ettei ainakaan kovin usein olisi kiinnipitävä aikuinen niissä tilanteissa raivoissaan, on nimittäin todella pelottavaa lapselle joka on fyysisesti täysin alakynnessä ja vaikkei olisikaan, niin ei uskalla kuitenkaan puolustautua/antaa takaisin samalla mitalla.

"Kommenttisi julkaistaan hyväksynnän jälkeen"

Kärsin joka päivä niistä teoista mitä tehtiin.

Äiti teki pahoja, kävi kiinni ja retuutti ja semmoisia asioita joita ei voi kertoa.

Samoin toinen vanhempi.

Kroppa on kipeä kaikesta tästä.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/12/01/marja-hintikka-liven-kuritusko…

Tässä ihan hyvä demotus asiasta. Tuollaista se on, ja tuntuu hirveältä.