Lue keskustelun säännöt.
Vakiintuneessa parisuhteessa elävä: nyt kun tunnet kumppanisi, alkaisitko seurustelemaan hänen kanssaan nyt?
13.06.2019 |
Miksi tai miksi et? Iät ja kuinka pitkään yhdessä?
Kommentit (40)
Todellakin alkaisin, enemmän mua ihmetyttää miten silloin alkuun jatkoin miehen kanssa, koska hän oli aika hitaasti lämpiävää sorttia, yhteydenpito oli surkeaa ja mietin jopa ettei hän taida olla kovin huumorintajuinen ihminen ja huumori on mulle se tärkein juttu. Kaipa sieltä hänen oikea luontonsa kuitenkin välillä pilkahteli, koska alkukankeuden jälkeen hän paljastui juuri sellaiseksi tyypiksi, jonka olin aina halunnutkin.
N37/M36, 7 vuotta yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ottaisi tätä miestä. Olemme vaan liian erilaisia. En saa enää paljoakaan mitään iloa hänen seurastaan.
Tää on vaikea kysymys niin kuin joku tuolla laittoikin.Kyllä varmaan ,jos kaikki meidän vastoinkäymiset olisi nähnyt,olisin harkinnut vakavasti alanko olemaan.Onneksi niitä ei näe,koska elämä on tällä hetkellä seesteistä ja tasapainossa.Kohta 20v yhdessä vähä reilu 40 ollaan...
Kahta innokkaammin. Miksi olisin hänen kanssaan jos en haluaisi seurustella hänen kanssaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ilman muuta. Vaimo on osoittautunut vielä paljon ihanammaksi kumppaniksi, kun ikinä uskalsin toivoa, kun aloitimme pari vuosikymmentä sitten. Minulla on käynyt aivan mielettömän hyvä tuuri. Olisin varmaan onnellinen paljon hankalammankin ihmisen kanssa.
Kyllä.
Samaa seurustelua se on muutenkin koko parisuhteen ajan, koska muuten romantiikka kuolisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En. Ja siksi syksyllä onkin ero edessä.
Siis nyt? En alkaisi. Meillä oli monta hyvää vuotta, mutta nyt naisen kiinnostus seksiin ja yhteiseen aikaan on täysi nolla. En antaisi edes toisia treffejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En alkaisi. Ei nämä asiat aina ole niin mustavalkoisia... rakastan miestäni, mutta muuten haluamme elämältä ihan eri asioita nykyään. Ennen oli toisin mutta nykyään yhteinen elämä tarkoittaa sitä, että koko ajan jompi kumpi joutuu luopumaan itselleen hirveän tärkeistä asioista. En usko mihinkään yhteen oikeaan enkä pelkää yksin oloa, joten helpompaa olisi olla olematta tuon miehen kanssa. Mutta kun kuitenkin rakastaa, ei se eroaminenkaan ole niin helppoa.
Vierailija kirjoitti:
En alkaisi. Ei nämä asiat aina ole niin mustavalkoisia... rakastan miestäni, mutta muuten haluamme elämältä ihan eri asioita nykyään. Ennen oli toisin mutta nykyään yhteinen elämä tarkoittaa sitä, että koko ajan jompi kumpi joutuu luopumaan itselleen hirveän tärkeistä asioista. En usko mihinkään yhteen oikeaan enkä pelkää yksin oloa, joten helpompaa olisi olla olematta tuon miehen kanssa. Mutta kun kuitenkin rakastaa, ei se eroaminenkaan ole niin helppoa.
Meillä täsmälleen sama tilanne. Joskus oltiin todella yhteensopivia, enää ei. En tiedä, mitä pitäisi tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, mutta en muuttaisi yhteen. Itsenäisempinä olisimme onnellisempia, mutta siihen on enää vaikea palata, tuntuisi erolta ja olemme ns. kasvaneet yhteen.
Vahva kyllä, kolme vuotta yhdessä. Tein päätöksen suhteeseen ryhtymisestä vaarallisesti rakastuneena. Olin ihastunut muun muassa tiettyihin harvinaisiin puoliin kumppanistani ja oletin, että niiden kääntöpuolena joudun luultavasti kärsimään kompromissikyvyttömyydestä, impulsiivisuudesta ja mustavalkoisuudesta, mutta olin silloin valmis hyväksymään sen. Oletin myös, että meille tulee isoja ongelmia minun temperamenttini ja puolison mustavalkoisuuden takia.
Todellisuus paljasti, että kumppanini on mukautuvampi ja joustavampi kuin kukaan ennen. Hän on joka asiassa lisäksi luotettava kuin kallio, ja aina yhteisen asiamme puolella. Minustakin on tullut hänen kanssaan parempi ihminen, tunteeni läikkyvät yli nykyään varsin harvoin.
Jos olisin tiennyt tämän, en olisi silloin alussa epäillyt ja jarrutellut sitäkään vähää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm. Kun tavattiin, mies ei ollut vielä päässyt yli aiemmasta suhteestaan (ei ollut avoin asiassa, vaan salaili sitä ) ja oli siksi sitoutumiskammoinen, vaikka samalla väitti olevansa tosissaan kanssani.
En olisi silloin ryhtynyt suhteeseen hänen kanssaan, jos olisin tiennyt tuon. Enkä ryhtyisi nytkään. Mutta sen miehen kanssa, joka hän on nyt, haluan olla suhteessa ja olisin ryhtynyt suhteeseen.
Yhdessä yli 30 vuotta ja missään tapauksessa en samaa matkakumppania valitsisi.
8 vuotta yhdessä ja 1,5 vuotta naimisissa. En alkaisi seurustelemaan jos saisin päättää uudestaan... Rakastan miestä kovasti mutta olemme luonteiltamme kuitenkin niin erilaiset että teemme toisemme onnettomiksi. Minulla on useampi sairaus jotka vaikeuttavat elämääni ja mies ei osaa olla tukena... Hän päinvastoin "sairastaa" sitä että hänellä on sairas kumppani ja se on lisätaakka minulle. Mies osaa olla todella ilkeä ja töykeä, kukaan ei ole koskaan loukannut minua niin pahasti kuin hän. Minä taas ilmeisesti osaan olla miehen käytöksestä johtuen kylmä ja mies ei kestä sitä. Hän haluaisi naisen joka ei välittäisi hänen käytöksestään... Hyvät hetket ovat ihania mutta huonoja hetkiä on puolet ajasta... Olisin luultavasti säästynyt esim. masennuksesta ja ssri-lääkitykseltä ilman tätä parisuhdetta. Olisin ehkä myös saanut lapsia. Nyt on liian myöhäistä.
Vierailija kirjoitti:
Minä en alkaisi ja olenkin jo ehtinyt erota hänestä. Nuorena ei kiinnittänyt niin huomiota toisen huonoihin puoliin ja näki vain ne hyvät ja ihanat.
Yhdessä oltiin 23 vuotta joten kyllä siinä ehti niitä huonojakin puolia nähdä. Yhtenä joustamattomuus niissäkin tilanteissa kun oli aivan selvää että pitäisi muuttaa omaa näkökantaa ja perheen kasvaessa kyvyttömyys asettaa lasten tarpeita omien edelle.
Minulla oli tämä ihan sama, ja sama syy eroon, 20 vuoden jälkeen. Totesin, että jos saisin valita, en valitsisi häntä enää.
Ja minullahan oli valta valita, joten valitsin erota.
nykyisin on mies, jota edelleen voin kunnioittaa, ja valitsisin miettimättä uudelleen.
En alkaisi. Ollaan 35v., yhdessä 17 vuotta.
Todellakin! Yhdessä 12 vuotta ja saatu kaksi lasta (myös isänä erinomainen).
Sinulla menee vakiintunut ja pitkä sekaisin.