Lue keskustelun säännöt.
Onko tärkeämpää oma hyvinvointi vai lapselle ehjä perhe
07.06.2019 |
Olen kurjassa tilanteessa, jossa vaakakupissa on joko lapselle ehjä perhe tai itselle parempi elämä.
Nykyinen parisuhde muuttui lähes sietämättömäksi raskauden ja lapsen syntymän myötä, mutta en haluaisi erolla viedä lapselta ehjää perhettä.
Joten, mitä tehdä?
Kommentit (68)
Yhdessä pysyvä, onnellinen perhe on ideaalitilanne. Toisinaan ero on parempi ratkaisu. Myös meillä oli pitkään kotona kireä ja ankea ilmapiiri aikuisten huonojen välien takia. Perheen tunne-elämä oli lukossa ja lapset oireilivat mm. paniikkikohtauksilla.
Kun erosimme, oli alku tietenkin surullista ja jouduimme käymään erokriisin läpi. Ajan myötä välit kuitenkin kohenivat ja nykyään tulemme exäni kanssa hyvin juttuun. Lapset ovat tasapainoisen ja tyytyväisen oloisia nuoria.
En allekirjoita sitä, että ydinperhe on aina "ehjä" ja eroperhe "rikkinäinen". Eroperheestä on täysin mahdollista tehdä toimiva ja lapsille turvallinen yksikkö, jossa vanhemmat tekevät yhteistyötä lastensa hyväksi, vaikka parisuhde onkin päättynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä pohdin samaa kuin ap. Kumpi olisi järkevämpi ratkaisu, yhteinen koti mutta eri sängyt vai molemmilla omat kodit ja lapsi näkee molempia vanhempia säännöllisesti mutta ei joka päivä?
Ja me ollaan miehen kanssa menossa terapiaan.
Miten haluaisitte oman lapsenne toimivan aikuisena tällaisessa tilanteessa? Haluaisitteko että lapsi jäisi liittoon, jossa nukutaan eri sängyissä ja siedetään toista joten kuten? Mietin vain että lapsethan usein saa vanhemmilta sen parisuhdemallin. Kumpaa mallia haluat opettaa; lähtemistä vai jäämistä huonoon suhteeseen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voitko yhtään avata tilannetta miksi olet tyytymätön parisuhteesesi? Jos kyse siitä että toinen jättää likaisen kahvikupin joka päivä olkkariin mutta muuten ok tapaus niin siihen voisi löytää ratkaisun. Jos taas toinen alkoholiongelmainen, peliongelmainen, mielenterveysongelmia(eikä ole valmis tekemään niille mitään) tai ei osallistu lainkaan kotitöihin tai lapsen hoitoon niin tilanne aivan eri.
Tällä hetkellä kotitöistä ja lapsenhoidosta on 99% vastuussa vain minä. Mies on töiden takia aina kaksi viikkoa kerrallaan pois kotoa, viikonlopun kotona jolloin tärkeimpänä on harrastukset ja kaverit. Eli suurimmaksi osaksi tuonkin viilonlopun olemme lapsen kanssa kaksin.
Meillä on omakotitalo, olen yksin vastuussa kodista, pihatöistä, lemmikeistä jne
Lapsen kannalta isä ei ole paljoa läsnä nytkään. Ero olisi luultavasti lapselle muutos parempaan suuntaan, koska sinun vointisi ja mielialasi kohentuisivat. Puolison jatkuvaa poissaoloa ei kenenkään tarvitse tuossa elämänvaiheessa sietää. Ota asia puheeksi ja jos muutosta ei tule, eroa. Keskity rakentamaan itsellesi ja lapsellesi hyvää elämää. Tsemppiä
Nukutaan eri sängyissä?
Me olemme aina nukkuneet puolisoni kanssa eri sängyissä ja ihan onnellisesti olemme yhdessä. :D
Ehdottomasti jatkat liitossa. Muuten tulee eri kämpät ja inhottavat ns äitipuolet kuvioon. Et halua lapsellesi sellaista elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko oikein lapsen kasvaa perheessä jossa ei ole läheisyyttä ja rakkautta. Mitä lapsi oppii siitä? Minkälaisen parisuhteenmallin hän siitä saa?
Tämä on ihan tuubaa. Ei lapsi tarvitse mitään parisuhteen mallia, jos normaali moraali kasvaa. Vai minkälaisen esim. kuvittelet olleen kenenkään parisuhdemallin yh-äidin "perheessä"?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko oikein lapsen kasvaa perheessä jossa ei ole läheisyyttä ja rakkautta. Mitä lapsi oppii siitä? Minkälaisen parisuhteenmallin hän siitä saa?
Tämä on ihan tuubaa. Ei lapsi tarvitse mitään parisuhteen mallia, jos normaali moraali kasvaa. Vai minkälaisen esim. kuvittelet olleen kenenkään parisuhdemallin yh-äidin "perheessä"?
No meillä se oli se että lapset oli kuin aviomiehiä ja kotoa piti itsenäistyä salaa ja se takertuminen periytyi taakaksi lapsenlapsillekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitten lopputulos on nää kuuden, kahdeksan lapsen uusioperheet... aina uudestaan ja uudestaan löytyy se prinssi joka onkin sammakko.
Eipäs yleistetä.
Eron jälkeen päätin, etten sotke lapseni elämää uusilla miehillä ja puolikkailla sisaruksilla. Päätös on pitänyt.
Voin hyvin odottaa muutaman vuoden että lapsi aikuistuu ja nousee siivilleen, jos vielä yleensäkään haluan parisuhteen. Tällä hetkellä en edes halua.Kuka edes olet?
Johan tässäkin ketjussa on vaikka kuinka monta uusioperheensäkin särkenyttä tai sellaisissa eläneitä.
Meidän naapurissa oli alunperin kolmelapsinen perhe, nyt siinä asuu taas uusi vaimo kahden lapsensa kanssa joilla eri isät ja välissä perhe oli kuusilapsinenkin.
Jep, nää on ainoat vaihtoehdot. Onnellinen ja moraalinen ydinperhe tai onneton ja elämäntaidoton eroperhe.
Mahtaa sulla olla onnellinen puoliso, vaikutat tosi ymmärtäväiseltä ja joustavalta ihmiseltä, selkeesti huomioit erilaiset tilanteet ja ajatustavat.
-eri.
Tuo perhe ei ole ehjä. Parisuhteenne ei ole ehjä, ellet sinä itse voi siinä hyvin. Hyvinvointi huokuu kauas ja lapsi aistii sen. Ero on KAIKILLE paras ratkaisu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kylläpäs täällä on taas pyhiä mammoja paikalla. Itse eroperheen lapsena voin kertoa, että lapsi kyllä huomaa ja aistii kodissa vallitsevan vihamielisen tunnelman ja vanhempien ahdistuksen tai kylmyyden toisia kohtaan.
Mun koko lapsuus tuntui siltä, että odotellaan vaan koska pommi räjähtää. Niin pienestä kuin muistan, toivottiin sisarusteni kanssa vanhempiemme eroa. Äiti nukkui sohvalla täysin peiton alla kaiket päivät "potemassa migreeniä" ja kun isä tuli töistä kului loppuilta kireän hiljaisuuden vallassa.
Isoveli muutti pois kotoa 17-vuotiaana, sisko lähti Australiaan vaihtoon 16-vuotiaana ja jäi sille tielle, minä muutin omilleni 16-vuotiaana ja pikkuveli juuri 18 täytettyään. Siitä sitten parin kuukuaden päästä älysivät erota. Helpommalla olis kaikki päästy, jos äitini olisi ollut "itsekkäämpi".
95% aikuisista, jotka vetoavat lapsuuteensa omien suhdeongelmiensa syynä tekevät karhunpalveluksen niin itselleen kuin muille. Kaikilla on omat kipukohtansa, on se sitten liikaa isäpuolia tai ei yhtäkään tai riitaisa ydinperhe. Osalle on suotu onnellinen lapsuus, onnea heille, näistäkin on jotkut joutuneet esim kiusaamisen uhriksi. Omat haavat on korjattava itse se minkä pystyy, terapia voi auttaa jos on pahempi kyseessä. Täydelliset ihmissuhteet ovat psykologiteollisuuden luoma iluusio, epätäydellisyys on vallitseva olotila, siihen pn hyvä tottua ja tehdä elämästään niin hyvä kuin voi. Jos rakastaa ja on rehellinen lapsilleen, tekee heitä koskien riittävän hyvät päätökset.
Sitten on vielä se viitisen prosenttia ihmisistä, joille ei ole suotu koskaan oikein mitään ja jotka ihmeen kaupalla selviävät hengissä tai sitten eivät. Hatunnosto jokaiselle, joka saa rakennettua elämänsä noista pahimmista lähtökohdista huolimatta (vinkki: ero tai riitaisa ydinperhe ei ole pahin lähtökohta).
Jotain perspektiiviä toivoisi näihin keskusteluihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huonosti voiva äiti ei ole mielestäni lapsenkaan etu. Olin itse samassa tilanteessa ja erosin: lapsella on silti hyvät välit isäänsä ja on yhteishuoltajuus, kivuttomasti meni kaikki kun molemnat ajattelevat lapsen parasta. Oma elämänlaatu parani 100% ja exllä myös joka on jo avoliitossa toisen kanssa. Itsellä jäi kyllä sellaiset traumat että seukkailla voin mutta asua en..ei ikinä voi tietää millainen m*lkku siellä ihmisen sisällä asuu. Tiedän myös useita hyviä miehiä joten toivo ei ihan ole menetetty..ehkä joskus uskallan kun lapsi on lentänyt pesästä :)
Mitä nyt kenellekin tarkoittaa ehjä perhe. Itse olen kokenut että se on henkisesti ehjät ihmiset eikä kaksi aikuista jotka ei halua olla yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai sinun "aikuislapsen" etu on aina etusijalla. Näinhän se on ollutkin.
Vierailija kirjoitti:
Kylläpäs täällä on taas pyhiä mammoja paikalla. Itse eroperheen lapsena voin kertoa, että lapsi kyllä huomaa ja aistii kodissa vallitsevan vihamielisen tunnelman ja vanhempien ahdistuksen tai kylmyyden toisia kohtaan.
Mun koko lapsuus tuntui siltä, että odotellaan vaan koska pommi räjähtää. Niin pienestä kuin muistan, toivottiin sisarusteni kanssa vanhempiemme eroa. Äiti nukkui sohvalla täysin peiton alla kaiket päivät "potemassa migreeniä" ja kun isä tuli töistä kului loppuilta kireän hiljaisuuden vallassa.
Isoveli muutti pois kotoa 17-vuotiaana, sisko lähti Australiaan vaihtoon 16-vuotiaana ja jäi sille tielle, minä muutin omilleni 16-vuotiaana ja pikkuveli juuri 18 täytettyään. Siitä sitten parin kuukuaden päästä älysivät erota. Helpommalla olis kaikki päästy, jos äitini olisi ollut "itsekkäämpi".
Täällä sama. Mikään ydinperhe emme koskaan olleet kun perhe ei koskaan tehnyt mitään yhdessä.
Mummini jaksaa kertoa uhriutumistarinaa siitä miten hän uhrautui eikä jättänyt ukkia ennen kuin viimeinen lapsi, äitini, oli täysi-ikäinen.
No eipä ole äitini tai enoni toistensa tai vamhempiensa kanssa oleet missään yhteydessä, eivät hekään kokeneet toisiaan perheeksi.
Äitini ei omasta lapsuudestaan viisastunut mutta me jotka olemme nähneet tulokset jo kahden sukupolven kohdalla mitä tapahtuu kun pysytään "yhdessä" lasten takia olemme viisaampia.
Exäni, lapseni isä, on nykyään yksi parhaista ystävistäni kun emme koittaneet väkisin esittää perhettä. Minusta lapsellani on nyt ehjä perhe jossa vanhemmat tulevat toimeen ja voivat hyvin. Sellaista ei minulla ollut.
Erolapsena sanon, että vanhempien ei pidä jatkaa huonossa suhteessa. Lapset ei ole tyhmiä vaan tajuavat, ettei kotona ole hyvä. Kaikkein typerintä on jatkaa muka lasten takia.
Näistä lasten takia yhdessä tapauksista nousee niskakarvat pystyyn.
Eivät oikeasti välitä lapsen terveestä kasvuympäristöstä vaan haluavat kiillottaa omaa kiiltokuva pintaa tai päästä uhrin asemaan jotta muut ylistäisivät miten uhraituva ihminen on. Yäk.
Mielummin ero ja onnellinen elämä uusissa kuvioissa. Lapselle ja isällekin on mahdollisuus tulla läheiset välit, kun isän on ”pakko” olla lapsen kanssa. Nykyisessä kuviossa pystyy helposti luistamaan lapsen hoidosta ja ajan viettämisestä hänen kanssaan, voi jäädä etäiseksi.
Tämä on kyllä ihan sairasta. Terveisin aikuinen, jonka äiti oli tehnyt saman päätöksen eli en ikinä päässyt näkemään miten hyvä parisuhde toimii, miten toisiaan rakastavat ihmiset käyttäytyvät, miten parisuhteessa riidellään rakentavasti jne. Arvaapa miten rakkauselämäni nyt aikuisena on mennyt?