Lue keskustelun säännöt.
Se tunne kun makaat vuodepotilaana kuukausia eikä lähiomaisia kiinnosta vointisi.
07.06.2019 |
Olet nuorehko aiemmin terve, mutta sitten saat jostain syystä rajuja oireita eikä niiden oireiden syytä löydetä. Tajuat että kaikki ihmiset katoaa ympäriltäsi eikä kukaan soita sinulle kysyäkseen vointiasi. Ristit kätesi ja haet voimaa yläkerrasta. Lopulta oireiden syy selviää ja saat itsesi kuntoon ja voit taas elää normaalia elämää, tietäen ettei kukaan välitä sinusta vaikka niin luulit. Oikeastaan hyvä tietää tämä koska jos joskus sairastuu vakavasti ja parantumattomasti niin eipä tästä maailmasta lähteminen tunnu enää niin pahalta. Joku tarkoitus tälläkin oli.
Kommentit (13)
Surullista lukea, että on muitakin suvun hylkäämiä sairauden takia.
Mä en enää välitä, olkoon sukulaiset omassa kuplassaan. Faijan kuolemaa odotan kuin kuuta nousevaa. En ole näköjään viisas minäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuskimpa ihan kuukausia vuodepotilaana. Mitkä oireet noin vakavia olivat että täysin ylösnousun estivät? Et kai ole marttyyrityyppi?
Miten olet itse pitänyt yhteyttä läheisiisi?
Olet ehkä vähän rasittava tyyppi, siksi sinua vältellään?
Se on juuri noin. Pitkän työhistorian tehneenä ja työkaverien vaihtuessa vuosikymmenien aikana , huomasi selvästi kuinka kävi ,jos joku esim sairastui ollen kauan pois työpaikalta vakavankin tilanteen takia , ei häntä kukaan kaivannut 1-2 vk kuluttua.
Ei sota yhtä miestä kaipaa,,se pitää niin paikaansa, vaikka hetkessä ollaan niinkuin ylintä ystävää. Nähty on. Itse en joutunut ko tilanteisiin , mutta sivusta seurasin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole maannut vuodepotilaana, mutta jäin leskeksi kolme kuukautta sitten. Ensimmäinen kuukausi, kuolemasta hautajaisiin puhelin soi jatkuvasti ja koti oli kuin kukkatukun varastohuone ja hollitupa, kun ihmiset kävivät ottamassa osaa suruun ja toivat kukkia. Kuukausi meni, kun jouduttiin mieheni avaamaan, ja hautajaisia ei saatu heti kahdessa viikossa järkättyä. Itse olen nyt sairauslomalla, en pysty töihin.
Hautajaisten jälkeen puhelin on ollut vaiti, ei ole kukaan kysynyt, miten jaksan. Pystyn samaistumaan sinuun ap.
Asioilla on monta puolta. Itse toimin henk
Kohtaisena avustajana ja ollutbtekemisisdä todella monen avustettavan kanssa työn kautta.
Harva apua tarvitseva näkee itse sitä kuinka syvällä per seessä se oma pää on. Valitetaan, purnataan ja kitistään kaikesta, paskasta yhteiskunnasta (joka auttaa todellisuudessa todella paljon, kelat sossut ym). Ja näillä samoilta kitisijöiltä on jäänyt huomaamatta se ettei olla itse enää kiinnostuneita muiden asioista. Ja kun on sairas, sitä aikaa on käsissä niin paljon että ehtii just kuvittelee kailli ihmiset itseä vastaan. Kun sitten se normikiireistä arkea eläbä tuttava tulee kylään niin ladataan koko paskaloadi niskaan ja ihmetellään että mihin ne nyt katoaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Narsisti- lapsuudenperhe ja "ystävät" joista kuuluu lähinnä, kun tarvitsevat itse jotain palvelusta tms. Amen. Yksin saa sairastaa rauhassa kyllä ja selviytyä kyllä kaikesta muutsakin vastoinkäymisistään. Joskus kyllä narsut yrittävät näytellä muiden (esim. hoitohenkilökunnan)edessä tukevansa, että saavat Suuren Hyvätekijän ja Auttajan viitan harteilleen...
Vierailija kirjoitti:
En ole maannut vuodepotilaana, mutta jäin leskeksi kolme kuukautta sitten. Ensimmäinen kuukausi, kuolemasta hautajaisiin puhelin soi jatkuvasti ja koti oli kuin kukkatukun varastohuone ja hollitupa, kun ihmiset kävivät ottamassa osaa suruun ja toivat kukkia. Kuukausi meni, kun jouduttiin mieheni avaamaan, ja hautajaisia ei saatu heti kahdessa viikossa järkättyä. Itse olen nyt sairauslomalla, en pysty töihin.
Hautajaisten jälkeen puhelin on ollut vaiti, ei ole kukaan kysynyt, miten jaksan. Pystyn samaistumaan sinuun ap.
Sulla on suruaika eikä muut halua häiritä sua. Jos haluat seuraa, sun pitää olla itse aktiivinen. Muiden elämä kun jatkuu menetyksestäsi huolimatta normaalisti.
T. Leski jo 25 vuotta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole maannut vuodepotilaana, mutta jäin leskeksi kolme kuukautta sitten. Ensimmäinen kuukausi, kuolemasta hautajaisiin puhelin soi jatkuvasti ja koti oli kuin kukkatukun varastohuone ja hollitupa, kun ihmiset kävivät ottamassa osaa suruun ja toivat kukkia. Kuukausi meni, kun jouduttiin mieheni avaamaan, ja hautajaisia ei saatu heti kahdessa viikossa järkättyä. Itse olen nyt sairauslomalla, en pysty töihin.
Hautajaisten jälkeen puhelin on ollut vaiti, ei ole kukaan kysynyt, miten jaksan. Pystyn samaistumaan sinuun ap.
Mua taas ärsytti leskeksi jäätyäni (viime vuonna) se, ettei mun annettu surra rauhassa. Koko ajan oli joku hääräämässä ympärillä ja "piristämässä", vaikka olisin nimenomaan halunnut olla yksin ja surra omaan tahtiini. Ei, sen sijaan keitin kahvia ja laitoin tuotuja leipomuksia tarjolle ja esitin pirteää (en halua itkeä muiden läsnäollessa).
Mulla meni kanssa reilu kuukausi just samasta syystä kuolemasta hautajaisiin. Menin hautajaisten jälkeen takaisin duuniin kahden viikon jälkeen, nuo kaksi viikkoa sain minäkin olla yksin ja siis vihdoinkin surra suurimman suruni rauhassa.
Näin me ollaan ihmisinä erilaisia - ehkä minäkin olisin jättänyt sinut rauhaan, että saat surra rauhassa.
Voithan itsekin ottaa yhteyttä - joskus muiden voi olla vaikeaa suhtautua toisen suruun. Kun ei haluta häiritä.
Ja voimia tulevaan. <3
Otan osaa, jos sinulla on käynyt noin. Ihmiset ovat aika itsekeskeisiä ja kiinni omassa elämässään. Voi olla, että heitä myös pelottaa sitoutua ihmiseen, joka saattaa kuolla. Surua vältetään, vaikka kyse olisi läheisestäkin, ikävä kyllä.
Mutta aina voi myös vähän harrastaa itsekritiikkiä. Miten itse olet pitänyt suhteita yllä läheisiisi? Oletko ollut heidän elämässään läsnä ja tukena, vai onko se yhteydenpito ollut sellaista "juhannuksenä nähdään mökillä ja pari kertaa talven aikana"?
Kahdeksikon maalaama kuva itsekeskeisestä kitisijästä on myös mahdollinen, mutta harvemmin osuu muihin kuin dementikkoihin. Itselläni on nyt kokemusta äidin ja isän dementoitumisesta ja henkisestä muutoksesta. Se on kyllä aika raskasta, kun omasta vanhemmasta tulee alzheimerin myötä ilkeä, ras.stinen ja sov.nistinen möläyttelijä. En ole heitä silti hylännyt, mutta ymmärrn hyvin, etteivät vähän etäisemmät sukulaiset oikein enää jaksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on krooninen sairaus joka aiheuttaa ajoittain voimakasta väsymystä. Pystyn käymään töissä ja hoitamaan ns. pakolliset asiat mutta juuri muuhun ei oikeastaan energiaa riitä. Kukaan lähipiirissä ei ymmärrä tätä yhtään. Olen kyllä monesti selittänyt asian, ja kaikki nyökkäilee mutta melkein samaan hengenvetoon alkaa valitus kun en käy kylässä tarpeeksi usein, en tee sitä enkä tätä, unohdan jonkun sukulaislapsen nimipäivän ja siitä vedetään herneet nenään ym. Olen nyt vähentänyt tietoisesti yhteydenpitoa sukulaisiin, kuulen kyllä jostain kautta aina miten olen taas mokannut kun en pidä tarpeeksi yhteyttä mutta en jaksa enää välittää. Ei kukaan ota minunkaan elämäntilannetta huomioon niin enpä jaksa minäkään miettiä muita vaikka kuinka perhettä ovatkin. Ja siis pitkään sinnittelin ja yritin muistaa merkkipäiviä ja käydä kylässä voimieni mukaan, mutta kun ei riitä niin pitäkööt tunkkinsa.
Joo, todella tuttua näin pitkäaikaissairaana:/ Ihmiset häipyvät ja ovat olevinaan niin kiireisiä koko ajan, ettei ole aikaa pitää yhteyttä saat nähdä. Voihan kiireitä ollakin välillä, ymmärrän senkin, etä muiden elämä jatkuu samalla, mutta välinpitämättömyys satuttaa kyllä. Itsekin makasin äskettäin viikkoja taas sairaalassa eikä ketään oikein kiinnostanut:/ No, välitän sitten itsekin vain itsestäni enää, jos he vuorostaan tarvitsevat tukea/kuuntelijaa tms. ei minulla mielestäni ole mitään velvollisuutta heitä tukea tai auttaa, jos ei itseäkään satu huvittamaan just silloin.
Sairaana tai esim. pitkään työttömänä ollessa kyllä selviää monen ihmisen todellinen luonne, harmi että yleensä negatiivisessa mielessä. Paljon jaksamista sinulle, nauti omasta seurastasi tehden sinulle mieluisia asioita etenkin jos olet nyt jo terveempänä:)