Parisuhtee(ttomuude)sta ja rakkaude(ttomuude)sta
Minua on vaivannut jo pidempään tämä piirre, ajatusmaailma tai millä sitä kutsuisikaan.
Epäilen vahvasti suhdettani ja uskoani parisuhteeseen tai rakkauteen. Omalla kohdallani ahdistaa ajatus että minun tulisi jakaa elämäni ja arkeni jonkun toisen kanssa. Tulla töistä kotiin niin että siellä olisi joku toinen myös "kotonaan", pestä pyykkiä ja siivota ja sitten halailla sohvan nurkassa. Mennä nukkumaan ja herätä samaan. Jos jotain jää tai joku ei ole hyvin, ehkä sanaharkkailla asiasta. Saati sitten tuntea tätä toista kohtaan niin, että tämä henkilö menisi arjen, yksityisyyden, perusonnellisuuden ja rauhan edelle vain arjen muuttuakseen tällaiseksi.
Taustana, minulla on nuorempana ollut yksi hieman pidempi parisuhde, jonka jälkeen lyhempiä tapailuja ja sen kaltaisia. Parisuhteesta ei jäänyt mitään hampaankoloon (oli ensinnäkin tosiaan nuorempana) ja päätin parisuhteen monestakin eri syystä. Mutta en muistele pahalla!
Joskus vielä olin satavarma, että en petä tai mene muiden parisuhteiden väliin. Näin pääsi erään miehen kanssa tapahtumaan, pienen hetken moralisoin itseäni että eikö mulla ole tahdonvoimaa mutta ajatus kun meni ohi, tapasimme vielä useaan otteeseen uudestaan. Eli ainoa ongelma asiassa oli lähinnä oman päätökseni pyörtäminen, ei kyseisen miehen parisuhde tai kumppani.
Tämän miehen lisäksi minulla on ollut toinen joka on herättänyt minussa edes jotain tunteita, mutta parisuhteeseen en kummankaan kanssa silti olisi tai ole halunnut. Muut ovat olleet yksittäisiä panoja ja kevyttä tapailua. Lähes kaikki ovat ajallaan jääneet siihen minun aloitteestani tai päätöksestäni, osan olen lopettanut heti kun miehet ovat toivoneet jotain enemmän.
Ymmärrän kyllä täysin rakkauden konseptin. Ymmärrän laulunsanat, ihmiset, elokuvat ja kaiken tällaisen.. mutta jos esimerkkinä luen tai kuuntelen jotakuta joka selittää parisuhdettaan tai tarinaa rakkaudestaan, enintään hymähdän ja jossain tapauksissa pidän henkilöä jopa hieman tyhmänä. Hieman samanlainen tunne kun joku puhuisi uskonnostaan. Toinen selittää sinulle ihan liekeissä asiasta, jota ei ole olemassa, tyydyt toteamaan että ihana kuulla että sulla menee noin hyvin.
Kuitenkin rakastan ihan älyttömästi perhettäni sekä koiriani, mutta mielestäni tätä rakkautta ei voi verrata tähän asiaan. Ja painotan etten siis ole tunteeton tai kovin analyyttinen ihminen muutenkaan, esimerkiksi olen välillä liiankin empaattinen ja auttavainen, ystävilleni lojaali ja ystävät ovatkin minulle todella tärkeitä.
Hekään eivät oikein ota koppia tästä ongelmastani kun olen asiasta avautunut, siksi ajattelin avata tätä tänne hieman suuremmalle yleisölle. Haluaisin tietää onko minulla kohtalontovereita, tuleeko elämäni olemaan näin "kyynistä" ja jatkumaan kaveripohjasuhteilla miesten kanssa tai onko mitään jota mahdollisesti voisi yrittää?
Teksti on hieman sekavasti ilmaistu, mutta yritämmä silti!