Kamala ajatus, että joskus joudun selviämään vanhempieni kuolemasta!

mun vanhemmat kuolivat yllättäen molemmat muutaman vuoden sisällä. Onneksi oli sisaruksia ja ihana mies lohduttamassa. Ja voin kertoa, että ne perintörahat antaisin takaisin vaikka korkoineen jos saisin äidille esitellä sen lapsenlapsen.

Minäkin olen todella läheisissä väleissä vanhempieni kanssa. Vaikka asumme eri paikkakunnilla, näemme viikottain ja soittelemme päivittäin. Olen jo ollut vähällä menettää heidät molemmat sairauksille, joten pelkoni heidän kuolemastaan on hyvin konkreettinen. Yritän elää siten, että kun tuo väistämätön joskus tapahtuu, tiedän, että välillämme on kaikki ollut kunnossa eikä mikään jää painamaan. Mutta silti ajatus on ahdistava. Varsinkin nyt, pikkukakkosta odottaessani olen usein miettinyt äitiäni, jonka oma äiti kuoli vähän ennen isoveljeni syntymää. Sen on täytynyt olla kamala paikka. Ehkäpä siksi osaankin arvostaa äitini vinkkejä lastenkasvatukseen yms., päinvastoin kuin moni av:läinen tuntuu arvostavan.

Isäni kuoli jo yli 10 vuotta sitten, nyt äitini sairastaa pitkälle levinnyttä syöpää eli on näitä asioita tullut mietittyä. Kyllähän se vähän tekee katkeraksi että minulta viedään molemmat, jo ennen eläkeikää.

tilanne. Isä on olemassa, mutta ei yhteyksiä. Rakkaan ja läheisen äitini menetin vajaat kolme vuotta sitten. Sisaruksia ei ole. Äidin kuolemaan oli aikaa valmistautua (diagnoosi oli tiedossa ja elinaikaa annettiin 2-4 vuotta) mutta oli se silti vaikeaa ja sairaus niin musertava :o(. Jotenkin sitä vain sitten mentiin kaiken läpi- järjestin hautajaiset, perukirjoiutukset, talon myynnin ja tyhjennyksen... siiten oli kyllä takki aika tyhjä



Kaipaus jää, mutta kyllä siitä selviää: äitini sanoikin minulle ennen kuolemaansa, että häntä helpottaa se ajatus, että tietää minun pärjäävän elämässä- vaikeampaa olisi ollut lähteä, jos olisi ollut puoliso joka jäänyt taakse. On kuitenki luonnon laki että vanhempamme lähtevät ensin ja hyvä niin. Se itkettää ettei lapsirakas äitini saanut nähdä lapsenlastaan- syntyi helmikuussa äitini synytymäpäivänä :´(, mutta ajattelen että äitini on hänen suojelusenkelinsä tuolla jossain..

Kukaan todella läheinen ei ole minulta vielä kuollut, joten en tiedä, miten kestän surun, sitä on vaikea kuvitella. Toisaalta, omat vanhempani ovat ainakin näyttäneet kestävän omien vanhempiensa kuolemat hyvin. Siis tietysti surreet, mutta hyväksyneet asian. Isovanhempani ovat kaikki eläneet vanhoiksi, 90-vuoden hujakoille, ja omat vanhempani ovat sanoneet, että vaikka heidän poismenonsa on jättänyt kovan ikävän, heitä on helpottanut tietää, että vanhempansa elivät pitkän, hyvän elämän ja kuolema oli luonnollinen.



Enemmän kyllä ehkä pelkään sitä, että vanhempani joutuvat viettämään viimeiset vuotensa vaikeasti sairaina ja täysin toisten hoidettavina, se olisi vaikea paikka sekä heille itselleen että meille lapsille. Tunnen velvollisuudekseni -ja myös haluan- auttaa vanhempiani mahdollisimman paljon kun he ovat vanhoja, mutta pelottaa, selviänkö siitä urakasta kunnialla, kun omassa elämässä ja omissa lapsissakin tuntuu joskus olevan niin paljon hoidettavaa.

Juuri hautajaiset, perunkirjoitukset, asunnon myynti ja varsinkin tyhjennys. Joskus äidin kanssa nauroimmekin, kun sanoin, että et sitten mene kuolemaan ennen minua kun en jaksa asuntoa tyhjentää (oli varsinainen hamsteri). Toisaalta kun, kaikki tuo rulijanssi oli takana, niin iski täydellinen yksinäisyys ja hirveä ahdistus. Kumma, kun sitä on niin yksin vaikka oma perhe onkin.

Sinulla oli ilmeisesti aikaa valmistautua äitisi kuolemaan ja ehkä saitte kaiken tärkeän sanottua. Minun äitiä ei vaan yhtenä aamuna enää ollut ja tuntui, että jäin niin paljon sanomatta ja taas toisaalta tuli sanottua asioita jotka olisi voinut jättää sanomatta...mutta eteenpäin mennään pikkuhiljaa.

Ei niissä mitään vikaa ole, en ole katkera tms., isäni persoonasta suorastaan tykkään. En silti ole henkisesti heissä mitenkään kiinni, yhdentekevää pitävätkö yhteyttä vai ei. yhdentekevää elävätkö vai ovatko kuolleet.

en tiedä kumpi on pahempaa, menettää läheinen äkillisesti vai nähdä läheisensä kärsivän paljon sairauden aikana... minulla oli tosiaan aikaa valmistautua, mutta äitini kärsi kauheasti viiimeisen vuoden aikana, mutta ainakin kaikki tuli sanottua ja puhuttua. Kärsimyksen vuoksi kuolema oli tavallaan jo helpotus, vaikka kamala ikävä jäikin. Kyllä sitä edelleenkin kyselee, että miksi juuri hänelle piti tuo kauhea sairaus tulla...



t. 20

Hautajaiset ja surutyö olivat hirveän rankkoja, olin vielä raskaanakin silloin. Jälkeenpäin olen miettinyt, miten ihmeessä selvisin romahtamatta. Mutta ihminen selviää kummasti raskaistakin asioista..

ap

mutta vielä kamalampi toteutuessaan. Olen jokin aika sitten saattanut äitini haudan lepoon enkä usko että tästä surusta ja menetyksen tuskasta selviän ikinä. :' (

Elät varmasti nyt tuskallista aikaa ja tuntuu, että kaikki on yhtä tunteiden sekamelskaa. Itse en paljoa muista ensinmäisestä puolestavuodesta mitään. Jotenkin vaan päivästä toiseen koitti selvitä.



Kävi kriisikeskuksessa juttelemassa ja kahdessa eri sururyhmässä. Se auttoi eteenpäin, kun kuuli muiden kertomuksia surusta ja menetyksestä. Yksin en sittekään ollut vaan paljon oli muitakin saman kokeneita. Ikäväähän se ei poista, mutta antaa lohtua huomiseen.



Voimia sinulle ja olet ajatuksissani niinkuin te muutkin läheisen menettäneet.





t.12/21

Vierailija:

Ei niissä mitään vikaa ole, en ole katkera tms., isäni persoonasta suorastaan tykkään. En silti ole henkisesti heissä mitenkään kiinni, yhdentekevää pitävätkö yhteyttä vai ei. yhdentekevää elävätkö vai ovatko kuolleet.