Kamala ajatus, että joskus joudun selviämään vanhempieni kuolemasta!

tositilanteessa toimit toisin ja sinulta löytyy voimaa. Älä murehdi turhia.

Ihminen on lopullisesti irtautunut vanhemmistaan vasta 30-vuotiaana.

vuotta sitten, ehti sentään näkemään esikoisemme. Silloin ajattelin, että

onneksi on sisaruksia , kolme siskoa ja yksi veli , muuten olisin tuntenut

itseni kyllä aika orvoksi. Äitini kuoleman jälkeen minulle oikeastaan varmistui se ajatus, että en halua esikoisen jäävän ainoksi lapseksi, se ei

ollut tietenkään ainoa syy.

Äitini kuolema oli valtava järkytys, kuoli sydänkohtauksen jälkioireisiin

oltuaan vajaan viikon sairaalassa eli melko yllättäen, ikää oli 63 vuotta.

Tyttäreni syntyi samana päivänä kun mieheni rakas täti (varaäiti) kuoli. Pojallani on sama syntymäpäivä kuin vuosia sitten kuolleella isoisälläni. Sisaren pojan iso-isoisä kuoli kaksi päivää ennen pojan syntymää. Ystäväni molemmat mummot ovat kuolleet samalla viikolla kun hän on synnyttänyt kaksi lastaa. Uskotteko, että lapsilla on oma enkeli suojelemassa heitä?

Kiitokset taas kaikille kirjoittajille..



ap

kuuluu ihan normaaliin elämään.

Saa se silti tuntua kamalalta. Mulla on todella läheiset välit vanhempiini, toisin kuin nykyään suurimmalla osalla tuntuu olevan..



ap

ostettua perintörahoilla asunnon.

Se tuntuu aivan kamalalta enkä tiedä miten tulen siitä selviämään. tämän lisäksi murehdin myös sitä, miten toinen puolisko kestää jos/kun toinen heistä lähtee ensin. tiedän, ettei asia murehtimalla parane, mutta kai tämä kuuluu tähän vanhenemiseen, että alkaa tavallaan jo valmistautumaan siihen, mikä väistämättä on joskus edessä.

Jos jotain sellaista kamalaa, että vanhempani kuolisivat tapahtuisi nyt, niin en tiedä miten siitä selviäisin, mutta luulen, että sitten myöhemmin kun kaikki vanhenevat, niin osaisin ottaa sen paremmin, vaikka kauheaa se varmaan jokatapauksessa tulee olemaan.



Täytyy vain pitää huolta siitä että mitään ei jää sanomatta.

Ja hyvä niin, toisin päin se on raskasta. Ajattelen mummoani, joka joutui hautaamaan kaikki kolme lastaan sekä miehensä. Raskasta se varmasti oli hänelle.



Oman vanhempansa hautaamisen voi ajatella myös viimeisenä palveluksena. Jos sinulla on sisaruksia, niin et ole tilanteessa yksin. Oma äitini on kertonut minulle avoimesti, miten haluaisi tulla haudatuksi ja ensimmäiset keskustelut aiheesta tuntuivat hankalilta. Mutta kun tiedän äidin tahdon, niin ehkä aikanaan on helpompi toimia äidin toivomusten mukaan. Tiedän jopa runon, jonka hän haluaisi kuolinilmoitukseensa. Ei kuoleman pitäisi olla tabu, vaikka surullinen ja lopullinen tapahtuma onkin.

Olen ainut lapsi ja kun isäni kuoli, niin se iski tajuntaan, että kun molemmat vanhemmat ovat kuolleet, olen YKSIN. Että olkaa kiitollisia sisaruksista, ehkä heistä silloin on apua.

Oli se kova paikka. Eniten surettaa se, ettei isäni koskaan ehtinyt nähdä lapsiani! Ensimmäiseni syntyi vuosi isän kuolemasta.

Minulla ei mielestäni ole isää ollutkaan koska hän oli väkivaltainen alkoholisti ja nuoren äitini kuolemasta on muutama kuukausi.

Huomasin, että kun äiti lähestyi 60 ikää, hän alkoi puhumaan kuolemasta. Varmaan jossain vaiheessa kaikki ikääntyessään rupeavat miettimään myös tuota elämän loppumista. Nuoremmista se voi tuntua ahdistavalta, vaikka eihän se tarkoita että ihminen itse haluaisi vielä kuolla. Appeni kuoli aivan yllättäen ja hautajaisia kun järjestettiin, niin tosi paljon piti arvailla, että mitenhän se " heikki" olisi nämä jutut halunnut hoidettaviksi (esim. tuhkaus vai arkku).

-nro 7.

Vierailija:

Olen ainut lapsi ja kun isäni kuoli, niin se iski tajuntaan, että kun molemmat vanhemmat ovat kuolleet, olen YKSIN. Että olkaa kiitollisia sisaruksista, ehkä heistä silloin on apua.

Varmasti moni miettii näitä asioita. Itse olen sitä kelannut vasta kun todella menetin oman äitini traakisesti. Hän oli ainoa " vanhempi" mitä minulla oli. Isä ei ole minusta koskaan välittänyt, ovat eronneet jo kauan sitten. Sisaruksia minulla ei ole, joten jäin todella yksin.



Sitä surua jonka se tuo tullessaan ei voi kuvat. Sen tietää vain toinen saman kokenut. Onneksi minulla oma perheeni ja rehellisesti sanottuna olisin varmaan seurannut äitiäni ilman heitä. Nyt äidin kuolemasta on puolitoista vuotta ja pahin on ehkä takana, mutta ikävä on valtava. Olimme todella läheisiä.



Sinulla on kaikki hyvin joten nauti joka päivästä ja ole onnellinen, kun sinulla on molemmat vanhemmat. Elä tätä päivää ja kerro, että välität koskaan ei voi tietää seuraavaa päivää. Sen olen karvaasti oppinut.



Kaikkea hyvää sinulle!

Kyllä siitä selviää, vaikka silloin tuntui että maailma romahti eikä valon pilkahdusta missään. Ikävä ei koskaan häviä (siis jos norm. suhteet vanhempiin), mutta se tuska hälvenee lopulta....voi jopa muistella ilman kyyneleitä tai nauraa jollekin hassulle tapahtumalle.

Varsinkin sen jälkeen kun omat lapset syntyi on välit vanhempiin parantunut entisestään enkä todellakaan olisi valmis luopumaan kummastakaan vielä aikoihin. Ihmetyttää kun joillain on kunnia-asia että pärjää ilman vanhempien apua ja että on niin itsenäinen, minä olen ylpeä siitä että olen saanut pidettyä näin läheiset välit omiin vanhempiini ja nähdään säännöllisesti.

ja vielä muutamia vuosia sitten ajatus tuntui ihan kamalalta. Nyt omien lasten myötä ja muutenkin päästyäni selkeämmin irti lapsuudenkodista ja opittuani elämään selkeästi " omaa elämää" (vaikka paljon olenkin yhteydessä vanhempiini ja koen välimme läheisiksi) en ole niinkään huolissani itsestäni vaan siitä, miten se vanhemmistani, joka " jää jäljelle" , pärjää.

minun isä kuoli yli 10v. sitten ja olen kyllä viime aikoina kaivannut häntä vaikka sillon nuorempana en osannut niin surra, isä oli vähän hankal tyyppi..mutta kuitenkin hän oli minun isä.

Äitini on minulle hyvin rakas, ja jopa rakkaampi kuin puolisoni. Hän on aina ollut minulle rakkain ihminen koko maailmassa ja minä myös pelkään että menetän hänet jonain päivänä ja miten minä selviän siitä sitten, en tiedä. Se on vaan aivan hirvee ajatus..