'Kehtaamattomuus on monen suomalaisen ongelma, sanoo psykologi'- kokemuksia

Olen tuo Jonna. Vielä hetken. Sitten alkaa elämä uudestaan.

M41

Tarkoittaako kehtaaminen tässä ilkeämistä vai jaksamista?

On. Psykologiset testit ei kerro yleensä yhtään mitään ja kaikki psykologit on aivan pihalla. He pisteyttävät ja lokeroivat ihmisiä oppiensa mukaan, vaikka juuri ihmisten erilaisuus on hienoa, eikä joku malli joka heidän mielestään olisi ihanne.

Huomattu on, monet fiksutkin leimataan että he vätyksiä, kun he eivät vain saa suutaan auki.

Ongelma siinä että asioista kuitenkin puhutaan tosin hiljaa.

Ihmiset vaikuttavat jakautuvan kahteen leiriin:

Ensimmäiset sanovat suoraan, mutta rumasti ja toiset eivät ilkeä sanoa mitään ja kiertelevät. Välimuoto puuttuu eli sanotaan suoraan, mutta kauniisti.

Minä en halua pahoittaa ihmisten mieltä ja jätän siksi paljon sanomatta. Silloin kun sanon niin sanon nätisti. Toisen mieltä on turha pahoittaa.

Uskovaiset julistivat tiukasti omia näkemyksiään. Ahdistuin. Väittivät synniksi sellaista, josta en koskaan nauttinut, joten miksi olisin edes tehnyt? Tahdoin enemmän. En tyytynyt mihin tahansa.

Sanoivat sopivaksi sellaista, mikä oli minulle sopimatonta, kuten avioitumista aivan vääränlaisen kanssa. Pitivät asioita, joista pidin, pinnallisina, maallisina ja johtavan vain syntiin. Esim. että tahdoin puolison, jota tykkään katsella ja jonka kassa tunnen kemiaa, enkä mitään vanhaa uskovaista jämää tai että minulla on yleensä ympäristöäni kohtaan esteettistä silmää, jota en tahdo sulkea.

On huomattu. Jatkuvasti tälläkin palstalla kysellään, että kehtaako käyttää hupparia nelikymppisenä ja en kehtaa mennä yksin leffaan. Nämä on pieniä esimerkkejä, mutta kertoo paljon kansanluonteesta. En kehtaa olla näkyvä ja kuuluva, mitä ihmisetkin ajattelee, ja joku voi vaikka luulla että kuvittelen olevani jotenkin erikoinen. Ja sehän on pahinta mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Huomattu on, monet fiksutkin leimataan että he vätyksiä, kun he eivät vain saa suutaan auki.

Ongelma siinä että asioista kuitenkin puhutaan tosin hiljaa.

Suomalainen perisynti on selän takana puhuminen. Itse henkilön kanssa ei puhuta, mutta henkilöstä puhutaan. Toiset sitten vielä uskovat puhumatta itsekään tuon henkilön kanssa, jota juorut koskevat. Sen haluaisin suomalaisissa korjata.

Mä oon nyttenkin parisuhteessa, jossa en haluaisi olla, mutta koska seurustelukumppanini on tosi ihana ihminen, en halua särkeä hänen sydäntään. Niin, en vaan kehtaa lopettaa tätä. :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomattu on, monet fiksutkin leimataan että he vätyksiä, kun he eivät vain saa suutaan auki.

Ongelma siinä että asioista kuitenkin puhutaan tosin hiljaa.

Suomalainen perisynti on selän takana puhuminen. Itse henkilön kanssa ei puhuta, mutta henkilöstä puhutaan. Toiset sitten vielä uskovat puhumatta itsekään tuon henkilön kanssa, jota juorut koskevat. Sen haluaisin suomalaisissa korjata.

Tämä! Etenkin töissä! Suorastaan törkeää, ja yksi tapa myrkyttää työilmapiiri totaalisesti. Pahimmassa tapauksessa pomokin harrastaa tätä. Jos joku työntekijä ei suoriudu tehtävistään halutulla tavalla, niin tulisiko mieleen huomauttaa asiasta hänelle, niin ehkä jotain muutosta saataisiin aikaan? Työntekijä ei voi tietää toimivansa väärin, jos kukaan ei asiasta mainitse. Eikä asiaa tarvitse sanoa ilkeästi, vaan asiallisen ystävällisesti.

Suomalaiset eivät halua joutua syntipukeiksi tai silmätikuiksi, selittää kehtaamattomuutta.

On hyvin tuttua. Kampaajalla en kehtaa sanoa, että hiukset eivät ole ollenkaan sellaiset kuin piti. Ravintolassa on vielä vastenmielisempää alkaa valittaa, en koskaan tee niin. Monissa ohimenevissä tilanteissa sanon "ei haittaa", vaikka oikeasti haittaisi. Ei tulisi mieleenkään kertoa totuudenmukaisesti asiaa, koska koskee yleensä tuntematonta ihmistä eikä asiaa ole tehty tahallaan. Toisaalta sehän on tapa sanoa juuri tuo, että tiedän että tämä oli vahinko enkä halua syyttää siitä. Toinenkin yleensä tietää. Se, että kyllä minua nyt haittaa, että tuoppisi kaatui vaatteilleni, ei kuitenkaan haittaa minua niin paljon, että siitä pitäisi erikseen sanoa. Eivätkä vaatteetkaan sanomisella sen kuivemmiksi muutu.

Nämä kehtuuttamiset koskevat itselläni ehkä eniten tuntemattomia ihmisiä. Tutumpien olettaa ymmärtävän jos asian sanoo suoraan, eihän silloinkaan ole pakko olla ilkeä.

Olen pyrkinyt kuitenkin pois liiallisesta kohteliaisuudesta. Kyllä kampaajalle kannattaisi sanoa, että tämä kampaus ei ole mieleinen. Eihän hän muuten voi koskaan parantaa, jos ei edes tiedä että asiakas ei pidä hänen työnjäljestään.

Vaikeus tulee usein siinä, että suoraan sanominen koetaan niin vaikeana, ettei se sen takia oikein mitenkään onnistu luontevasti, tilanteessa koetaan jonkinlaista pakkoa, ja sitten se asia tyrskähtää liian epämiellyttävään tyyliin suusta. Tässä itselläni on jonkin verran tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

Olen tuo Jonna. Vielä hetken. Sitten alkaa elämä uudestaan.

M41

En näe tuota lehtijuttua, kiinnostaisi kyllä. Olen ainakin ollut tuo. Suhteeni mieheeni alkoi jotenkin noin, mentiin naimisiin ja saatiin lapsia. Välillä tuntuu että tunnettakin on, mutta alun tunteettomuus saa epäilemään että ei tämä silti ole oikein näin, olisi pitänyt olla jotenkin alusta asti jotakin enemmän, että ei se näin toimi. Olen myös nelikymppinen. Olen kyynistynyt. Olen nähnyt kun ihmiset eroaa ja menee seuraavaksi vielä huonompaan suhteeseen. Miksi? Siksikö että kuvittelevat että nyt se on se suuri rakkaus vai siksi että jäljellä on vain ihmisraatoja? En oikein edes tiedä osaisinko enää rakastua niin niinkuin joskus nuorena. Onko sellaista olemassa muutenkaan ja onko sitä vai eikö sitä ole tässä nykyisessä. En saa selvää enää mistään. En tiedä enää kuka olen. Tuntuu että elämä oli tässä.

Onko mitään rakkautta ylipäätään olemassa? Se alun huuma on himoa.

Mä kyllä kehtaisin mutta työpaikalla suoraan puhuja on hankala ja ilkeä vaikka kyse olisi oman kahvikupin tiskaamisesta.

Työkaverit valittaa pomolle ja pomo mulle ja kaikkia ottaa päästä.

Ei se kehtaamisesta ole kiinni vaan omasta jaksamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Tarkoittaako kehtaaminen tässä ilkeämistä vai jaksamista?

Niin, savolaisille "kehtoominen" tarkoittaa jaksamista. En kehtoo nyt lähteä.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon nyttenkin parisuhteessa, jossa en haluaisi olla, mutta koska seurustelukumppanini on tosi ihana ihminen, en halua särkeä hänen sydäntään. Niin, en vaan kehtaa lopettaa tätä. :(

Särjet teidät molemmat jatkamalla tuota valehtelua ja salailua!

Kyllä ihmiset toipuu eroista. Et voi "suojella" puolisoa loputtomiin.

Nimimerkillä kokemusta on olen ollut samassa tilanteessa

Taitaa olla ongelma monessa muussakin maassa. Aasiassahan 'kasvojen menettäminen' on kauheista kauhein kohtalo ja kysymyksiin vastataan hymyssä suin "kyllä" vaikka tarkoitetaan "ei". Ja ehkä amerikkalaista small talkiakin voidaan pitää esimerkkinä siitä, että mieluummin pidetään kulisseja yllä kuin puhutaan asioista oikeasti. 

Seuraan välillä yhtä englannin kielistä, harrastukseen liittyvää keskustelupalstaa, ja siellä jatkuvasti puhutaan siitä, onko parempi puhua vai olla hiljaa, jos jokin asia ei miellytä. 

Luin nuorena Pelle Miljoonan haastattelun jossa hän sanoi "diggaan ihmisiä jotka uskaltaa mokata".

No minä en saa mokaamista loppumaan millään vieläkin hävettää viimeviikkoinen karaokelaulu sekä kaikki mitä puhuin jos joku selittää jotain väärin eikä ymmärrä, menen mukaan siihen valehteluun enkä osaa pitää kantaani vaikka sen itse tietäisin eli jonkinasteinen vuorovaikutuksen ongelma. Tai spontaani valehtelu on tietysti minun vastuullani mutta en pääse tästä morkkiksesta.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset vaikuttavat jakautuvan kahteen leiriin:

Ensimmäiset sanovat suoraan, mutta rumasti ja toiset eivät ilkeä sanoa mitään ja kiertelevät. Välimuoto puuttuu eli sanotaan suoraan, mutta kauniisti.

Minä en halua pahoittaa ihmisten mieltä ja jätän siksi paljon sanomatta. Silloin kun sanon niin sanon nätisti. Toisen mieltä on turha pahoittaa.

Ongelma on se, että suomalaisessa kulttuurissa ei ole totuttu puhumaan. Vaikeat asiat piilotetaan ja sitten kun ne tulevat esiin, on tapa sanoa usein aika negatiivinen. Siksi suoraan puhumista kartetaan. Toisaalta loukkaannutaan todella herkästi, jos sanotaan asiasta - tämän huomaa myös työpaikoilla.  Eli koetaan henkilökohtaisena arvosteluna, vaikka se ei sitä olisi. 

Itse kannatan suoruutta, mutta yritän välttää asioiden sanomista ns. tunteella. Silti monesti väsyn siihen kiertelyyn ja kaarteluun ja silloin tulee sanottua asiasta jyrkemmin kuin pitäisi. Etenkin kanssaihmisten välinpitämättömyys muita kohtaan aiheuttaa tämän. Silloin se mielensä pahoittaminen on kyllä ansaittua!