Olen vanhemmiten alkanut kateelliseksi - miksi?

Keskity hyviin asioihin elämässäsi. Ole kiitollinen pienistä asioista jotka ovat hyvin elämässäsi. Jos pitää verrata johonkin niin vertaa kehitysmaiden ihmisiin, älä Kardashianeihin. Tee vapaaehtoistyötä jos pystyt, auttaminen lisää onnellisuutta.

Vaikka aika kliseistä se onkin niin tässä aikuisiässä sitä alkaa tajuta omien valintojen ja sattumusten seuraukset paremmin ja ne toiveet siitä mitä ei saanut elää vahvasti muiden kautta.

Muista kuitenkin aina se, että asiat ei ole sitä miltä ne ulospäin näyttää. Ei niillä onnellisillakaan. Aina on jotain, joka hiertää ja voisi olla paremmin, ei sitä aina vain myönnetä.

Keino ulos kateudesta, se klisee tulee nyt, on että keksit itsellesi jotakin niin ihanaa ja kivaa, kehittävää tekemistä johon voit uppoutua. Urheilu, musiikki, matkat, taide... oikeasti etsi tästä elämästä se sinulle merkityksellinen elämys ja uppoudu sen pariin kehittämään itseäsi eteenpäin. Saat hyvän vasta-aseen kateuden tunteelle, jonka jatkossa taltutat ajattelemalla että so what ja menet uppoutumaan sen oman juttusi pariin.

Kateus nousee välillä pintaan. Sen voi onneksi hiljentää miettimällä vain omaa elämää ja miten itse on saapunut siihen missä on ja mitä mahdollisuuksia minulla on vielä tehdä omalle elämälle uusia asioita sekä muutoksia.

Elän hetkeä jossa kaikki lapsuuden ja nuoruuden päätökset ja kommellukset ovat tässä. Olen perseaukinen ja ihme että hengissä. Muilla on sitten hieman paremmin asiat (asunnot ostettuna, parisuhteet, koulutukset, harrastukset....), minulla ei ole mitään näistä. Herään siihen miten minun elämä on kuitenkin hyvää ja tämä missä olen nyt on parasta tähän hetkeen. On aikaa tehdä asioita joita muut tekee nyt tai ovat tehneet. Eikä sekään haittaa jos ei ole. Eihän tämä ole mikään kilpailu. Jokainen syntyy omalla ajallaan jonka jälkeen hän tekee mitä haluaa elämällään silloin kuin haluaa, jos pystyy tai jaksaa. Tämä hetki on vain yksi vuosi, puoli vuotta, viikko, viisi vuotta ja sen jälkeen luultavasti seuraa muutos. Voi olla minuuttikin jonka seurauksena tapahtuu muutos joka kestää kymmenen vuotta.

Niin kateus, täysin turha asia. Tuhoaa liikaa. Jotkut sanovat että toimii motivaattorina, sanoisin että syö ihmistä ja tuhoaa ihmistä sisältä päin. Laittaa myös ihmisen tekemään turhaa työtä jonkin asian takia joka lopulta ei ole niin tärkeä.

KOen oman kateuteni riittämättömyyden tunteeksi: en osaa, en kykene, en pärjää niin kuin muut. Kuitenkin tiedän, että jokaisen onni voi katketa hetkessä niin kuin minullakin miehen kuollessa äkillisesti. Idylli muuttui helvetiksi ja jossa olen elänyt jo joitakin vuosia. Huomaan aika ajoin olevani kateellinen pariskunnille, jotka laahustavat kyllästyneen näköisinä ruokakaupassa tai lentokentällä perheitä innoissaan lähtemässä lomalle. Silti sitä tajuaa, kateuden aallon helpottaessa, että kaikki kokemani, elämäni, on ollut minun tietäni. Arvoni ovat muutenkin henkisellä ja älyllisellä puolella ja en niinkään kadehdi kenenkään omaisuutta saati ammatteja, mutta eniten kaipaan yhteisöllisyyttä ja turvallisuutta. Ja jos ne kaipuuni kohteet korostuvat iskee heikko olo, että miksei minullakin ole samalla tavalla. 

Kaikki tunteet ovat oikein. Ota vastaan se kateus, hyväksy se ja funtsi haluatko olla jatkossa kateellinen, vai pitäisikö sinun muuttaa elämääsi jotenkin.

Katkeruus on myös tunne muiden joukossa, mutta sama juttu: mieti annatko sen ajaa itseäsi vai teetkö asioita toisin?

T: mulla on ne lapset mutta silti painiskelen kateuden ja katkeruuden kanssa.

Ehdotan sinulle seuraavaa: Sano näin ääneesi, Jeesus tule henkesi kautta asumaan sydämeeni ja tee minun elämästäni sellaista jonkai sinä haluat sen olevan.  Anna minun mieleeni sinun rauhasi. Kirjoita nimeni taivaassa olevaan Karitsan Elämän kirjaan. Johda elämääni.  

Kiitos vastauksista. Olen oikeasti kiitollinen kauniista sanoista.

"Eihän tämä ole mikään kilpailu. Jokainen syntyy omalla ajallaan jonka jälkeen hän tekee mitä haluaa elämällään silloin kuin haluaa, jos pystyy tai jaksaa. "

Tuo on totta. Länsimaisessa yhteiskunnassa on paljon kilpailua, paljon enemmän kuin yhteisöllisissä kulttuureissa. Saattaa olla, että on edelleen päällä kulttuurishokki, vaikka Suomi onkin synnyinmaa.

Vähemmän kehittyneissä yhteiskunnissa on mielestäni paradoksaalisesti vähemmän statusahdistusta, koska epätasa-arvo on ikään kuin luonnonlaki, ja ihmiset uskovat kohtaloon ja johdatukseen - ja Jumalaan - enemmän kuin pohjolassa. Olisiko siinä sitten perää, mielekkyyden kokemisen kannalta. Sairastumista ei ainakaan kukaan voi valita.

t. ap