Ongelmallinen äitisuhde aikuisena

Heippa!

Mietin että täällä on varmaan kohtalotovereita ja olisi kiva kuulla erilaisia näkemyksiä asiaan. Minulla on siis etäiset välit äitiini, ja haluasin pitääkin ne sopivan viileän ystävällisinä, lähinnä johtuen siitä etten pysty luottamaan äitiini enkä koe että meillä on kummallakaan mitään hyvää annettavaa toisillemme. Äitini kuitenkin on nyt alkanut syyllistämään minua asiasta ja on ilmaissut miten häntä valvottaa öisin (no hänet tuntien valvottaa kyllä aika moni muukin asia) kun en pahemmin soittele hänelle ja täytyy myöntää että aika harvoin jaksan edes hänelle vastata. Itsekin toivoisin totta kai että minulla olisi läheiset välit äitiini ja harmittaa ettei ole , mutta en vain hänen kaltaiseensa ihmiseen pysty sellaista muodostamaan. Koen että minulla oli melko onneton lapsuus ja nuoruus, ja esimerkiksi näen yhä välillä painajaisia hänen raivareistaan. Onneksi oli äidin sisko jonka luona nautin kyläilystä (äiti ei ole enää hänen kanssaan väleissä yllätys yllätys kun on niin vaikea ihminen). Ei minua siis mitenkään maailman huonoiten kohdeltu, ei hakattu eikä meillä perheessä käytetty alkoholia tms. Ehkä se suurin syy miksi tunnen näin oli että minua kohdeltiin todella eriarvoisesti kun nuorempia veljiäni ja äitini oli minulle usein todella ilkeä. Jos hänelle erehdyinkin joskus jotain uskoutumaan niin hän otti sen riitatilanteessa esille ja käytti minua vastaan. Olin myös perheen syntipukki aina ja kaikki pikkuveljieni törttöilytkin olivat jollain tavalla vikani. En esimerkiksi saanut nuorena koskaan viikkorahaa vaikka veljeni saivat jne. Kaikenkaikkiaan inhosin olla kotona ja oireilinkin aika rankasti murrosiässä sen vuoksi joka entisestään pahensi tilannetta. Ja tosiaan äitini sai ihan hillittömiä raivareita kun oli varmaan ihan ymmärrettävästi väsynyt, mutta valitettavasti nämä asiat ovat vain päällimäisenä mielessäni kun lapsuuttani ja nuoruuttan muistelen. Minulla ei ole mitään hyviä yhteisiä muistoja noilta ajoilta, teimme harvoin mitään yhdessä ja niitä harvojakin kertoja varjostaa se kun äitini töksäytti jotain ilkeää minulle. Muistan myös esimerkiksi miten ollessani kipeänä äiti oli aina todella ilkeä ja vähätteli sairauksiani ja myöhemmin esim kuukautiskipuja, toisinaan opettaja lähetti minut koulusta kotiin kun yskin niin pahasti ja minut oli silti pakotettu kouluun ja äitini väitti sitä tekoyskäksi. Isäni taas on erittäin syrjäänvetäytyvä, joten mitkään lämpimät välit ei meilläkään ole, joskaan en hänestä ajattele niin negatiivisesti. Nykyään äitini kyllä yrittää kaikkensa olla minulle mukava kun olen aikuinen ja asun kaukana, mutta valitettavasti minulle tulee hänen yrityksistään niin teennäinen olo kaiken koetun jälkeen, vaikka varmasti hänkin on kasvanut ihmisenä jonkin verran. Olimme vasta esimerkiksi yhdessä reissussa (jonne lähtemistä pohdin erittäin pitkään) ja kaikki meni hyvin ja kivasti mutta silti välillämme tuntuu olevan niin syvä kuilu ettei sitä voi korjata. Miten te muut joilla on ollut kylmä äiti olette nyt aikuisiässä hänen kanssaan tulleet toimeen? Tunnen syyllisyyttä siitä, etten pysty vastmaan nyt myöhemmin hänen haluunsa lähentyä kun tuntuu että suhde on mennyt niin päin prinkkalaa alun alkaen. Inhoan kuitenkin tuntea katkeruutta häntä kohtaan.