Lue keskustelun säännöt.
Ongelmallinen äitisuhde aikuisena
27.05.2019 |
Heippa!
Mietin että täällä on varmaan kohtalotovereita ja olisi kiva kuulla erilaisia näkemyksiä asiaan. Minulla on siis etäiset välit äitiini, ja haluasin pitääkin ne sopivan viileän ystävällisinä, lähinnä johtuen siitä etten pysty luottamaan äitiini enkä koe että meillä on kummallakaan mitään hyvää annettavaa toisillemme. Äitini kuitenkin on nyt alkanut syyllistämään minua asiasta ja on ilmaissut miten häntä valvottaa öisin (no hänet tuntien valvottaa kyllä aika moni muukin asia) kun en pahemmin soittele hänelle ja täytyy myöntää että aika harvoin jaksan edes hänelle vastata. Itsekin toivoisin totta kai että minulla olisi läheiset välit äitiini ja harmittaa ettei ole , mutta en vain hänen kaltaiseensa ihmiseen pysty sellaista muodostamaan. Koen että minulla oli melko onneton lapsuus ja nuoruus, ja esimerkiksi näen yhä välillä painajaisia hänen raivareistaan. Onneksi oli äidin sisko jonka luona nautin kyläilystä (äiti ei ole enää hänen kanssaan väleissä yllätys yllätys kun on niin vaikea ihminen). Ei minua siis mitenkään maailman huonoiten kohdeltu, ei hakattu eikä meillä perheessä käytetty alkoholia tms. Ehkä se suurin syy miksi tunnen näin oli että minua kohdeltiin todella eriarvoisesti kun nuorempia veljiäni ja äitini oli minulle usein todella ilkeä. Jos hänelle erehdyinkin joskus jotain uskoutumaan niin hän otti sen riitatilanteessa esille ja käytti minua vastaan. Olin myös perheen syntipukki aina ja kaikki pikkuveljieni törttöilytkin olivat jollain tavalla vikani. En esimerkiksi saanut nuorena koskaan viikkorahaa vaikka veljeni saivat jne. Kaikenkaikkiaan inhosin olla kotona ja oireilinkin aika rankasti murrosiässä sen vuoksi joka entisestään pahensi tilannetta. Ja tosiaan äitini sai ihan hillittömiä raivareita kun oli varmaan ihan ymmärrettävästi väsynyt, mutta valitettavasti nämä asiat ovat vain päällimäisenä mielessäni kun lapsuuttani ja nuoruuttan muistelen. Minulla ei ole mitään hyviä yhteisiä muistoja noilta ajoilta, teimme harvoin mitään yhdessä ja niitä harvojakin kertoja varjostaa se kun äitini töksäytti jotain ilkeää minulle. Muistan myös esimerkiksi miten ollessani kipeänä äiti oli aina todella ilkeä ja vähätteli sairauksiani ja myöhemmin esim kuukautiskipuja, toisinaan opettaja lähetti minut koulusta kotiin kun yskin niin pahasti ja minut oli silti pakotettu kouluun ja äitini väitti sitä tekoyskäksi. Isäni taas on erittäin syrjäänvetäytyvä, joten mitkään lämpimät välit ei meilläkään ole, joskaan en hänestä ajattele niin negatiivisesti. Nykyään äitini kyllä yrittää kaikkensa olla minulle mukava kun olen aikuinen ja asun kaukana, mutta valitettavasti minulle tulee hänen yrityksistään niin teennäinen olo kaiken koetun jälkeen, vaikka varmasti hänkin on kasvanut ihmisenä jonkin verran. Olimme vasta esimerkiksi yhdessä reissussa (jonne lähtemistä pohdin erittäin pitkään) ja kaikki meni hyvin ja kivasti mutta silti välillämme tuntuu olevan niin syvä kuilu ettei sitä voi korjata. Miten te muut joilla on ollut kylmä äiti olette nyt aikuisiässä hänen kanssaan tulleet toimeen? Tunnen syyllisyyttä siitä, etten pysty vastmaan nyt myöhemmin hänen haluunsa lähentyä kun tuntuu että suhde on mennyt niin päin prinkkalaa alun alkaen. Inhoan kuitenkin tuntea katkeruutta häntä kohtaan.
Kommentit (63)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut itse varmaan kamala äiti, saanut raivareita ja muutenkin ollut joskus poissaoleva. Sellainen oli myös oma äitini ja kasvuympäristöni lapsena. Harmi, siirsin sen melkeinpä kuin sisäänkirjoitettuna käyttäytymismallina myös omille lapsilleni, onneksi pahimmat suodatettuina sentään.
Nyt vanhentuneena ja jonkin verran viisastuneena (toivon), yritän luoda tyttäreeni kahden aikuisen ihmisen välejä, onnistumatta. Hän pysyy etäisenä, vaikka olen yrittänyt kertoa, että olen valmis keskustelemaan ja sietämään kritiikkiäkin, kunhan voisimme kohdata toisemme tasavertaisina, puutteelisina ja anteeksiantavina aikuisina. Saan kohteliasta ja kylmää vastakaikua.
Henkilö voi muuttua vanhetessaan ja tilanteiden muuttuessa, kukaan ei ole enää se sama mikä on ollut 20-30 vuotta sitten. Toiset jäävät katkeruuteen, toiset kasvavat henkisesti.
En enää soita enkä yritä, mutta hän tietää missä asun, sekä puhelinnumeron, koska vain voi lähestyä jos haluaa. Olen aina valmis aloittamaan puhtaalta pöydältä, muistelematta, syyllistämättä vain rakastaen sekä puolin että toisin anteeksi antaen. Kukaan ei ole virheetön, eikä täydellisiä vanhempia eikä täydellisiä lapsia ole olemassa - luojan kiitos. Katkeruudessa eläminen on rankka tie.
Puolin ja toisin syyllistämättä? Mitä tyttäresi on siis tehnyt?
Tyypillistä oman vastuun pakoilua, taitaa tytär olla ihan fiksu tapaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut itse varmaan kamala äiti, saanut raivareita ja muutenkin ollut joskus poissaoleva. Sellainen oli myös oma äitini ja kasvuympäristöni lapsena. Harmi, siirsin sen melkeinpä kuin sisäänkirjoitettuna käyttäytymismallina myös omille lapsilleni, onneksi pahimmat suodatettuina sentään.
Nyt vanhentuneena ja jonkin verran viisastuneena (toivon), yritän luoda tyttäreeni kahden aikuisen ihmisen välejä, onnistumatta. Hän pysyy etäisenä, vaikka olen yrittänyt kertoa, että olen valmis keskustelemaan ja sietämään kritiikkiäkin, kunhan voisimme kohdata toisemme tasavertaisina, puutteelisina ja anteeksiantavina aikuisina. Saan kohteliasta ja kylmää vastakaikua.
Henkilö voi muuttua vanhetessaan ja tilanteiden muuttuessa, kukaan ei ole enää se sama mikä on ollut 20-30 vuotta sitten. Toiset jäävät katkeruuteen, toiset kasvavat henkisesti.
En enää soita enkä yritä, mutta hän tietää missä asun, sekä puhelinnumeron, koska vain voi lähestyä jos haluaa. Olen aina valmis aloittamaan puhtaalta pöydältä, muistelematta, syyllistämättä vain rakastaen sekä puolin että toisin anteeksi antaen. Kukaan ei ole virheetön, eikä täydellisiä vanhempia eikä täydellisiä lapsia ole olemassa - luojan kiitos. Katkeruudessa eläminen on rankka tie.
Puolin ja toisin syyllistämättä? Mitä tyttäresi on siis tehnyt?
Tyypillistä oman vastuun pakoilua, taitaa tytär olla ihan fiksu tapaus.
Minäkin ihmettelin tätä kirjoitusta! Nyt pitäisi siis aloittaa puhtaalta pöydältä simsalabim, koska ilmeisesti olet kasvanut ’henkisesti’ ja vanhenet. Eikö olekin niin, että tyttäresi oireilu on etupäässä johtunut sinun käytöksestä (isä)?
Pyydä reilusti anteeksi, pahoittele tilannetta ja kerro miten sinun olisi pitänyt osata katkaista oma äitisuhteesi kierre! En osannut, voitko mitenkään antaa anteeksi. Sitten odotat kärsivällisesti!
Nämä lapsuudessaan hirveän vääryyden kohdanneet märehtiä-murehtia tyttäret eivät hevillä anteeksi anna vaikka helvetti jäätyisi. Ovatpa kuitenkin hengissä selvinneet. Mitä sitten jos oli kamala äiti, mitä sitten jos ei saanut kotoa sitä mitä katsoi ansaitsevansa? Nyt on nyt ja mennyttä ei voi muuttaa. Mieti mieluummin mitä olet saanut elämältä. Taitaa olla aika pitkä lista. Vaikka miten syyllistäisi ja syyttäisi ei sillä rauhaa sielulleen saa.
Mitäpä jos alkaisi miettimään mistä voi olla kiitollinen tässä hetkessä, nyt, sekin taitaa olla pitempi lista kuin sinua kohdanneet vääryydet.
Miksi kukaan luulee olevan olemassa sellaista kuin oikeudenmukaisuus elämässä? Ihanne kyllä, mutta utopiaa. Kukaan ei ole yksin syyllinen, ei äiti, ei äidinäiti, ei äidinäidinäiti jne. Miten tässä ketjussa voi syyttää julmasti vain yhtä tekijää, kun jokainen on osavaikuttaja?
Vierailija kirjoitti:
Nämä lapsuudessaan hirveän vääryyden kohdanneet märehtiä-murehtia tyttäret eivät hevillä anteeksi anna vaikka helvetti jäätyisi. Ovatpa kuitenkin hengissä selvinneet. Mitä sitten jos oli kamala äiti, mitä sitten jos ei saanut kotoa sitä mitä katsoi ansaitsevansa? Nyt on nyt ja mennyttä ei voi muuttaa. Mieti mieluummin mitä olet saanut elämältä. Taitaa olla aika pitkä lista. Vaikka miten syyllistäisi ja syyttäisi ei sillä rauhaa sielulleen saa.
Mitäpä jos alkaisi miettimään mistä voi olla kiitollinen tässä hetkessä, nyt, sekin taitaa olla pitempi lista kuin sinua kohdanneet vääryydet.
Miksi kukaan luulee olevan olemassa sellaista kuin oikeudenmukaisuus elämässä? Ihanne kyllä, mutta utopiaa. Kukaan ei ole yksin syyllinen, ei äiti, ei äidinäiti, ei äidinäidinäiti jne. Miten tässä ketjussa voi syyttää julmasti vain yhtä tekijää, kun jokainen on osavaikuttaja?
Kyllä juu, jokaisen tilanne on erilainen. Jos kuitenkin on jatkuvasti laiminlyöty/vähätelty/....jne, niin kyllä sitä on pahoiteltava. Ota huomioon, että on kyse todella loukatuista tunteista ja siitä kasvaneesta vihasta.
Vaikka äiti ei näkisi asiaa samoin niin sillan rakentaminen vaatii kovaa työtä!
Vierailija kirjoitti:
En tule nykyään äidin kanssa toimeen ollenkaan. Lapsena kohtasin paljon tunnekylmyyttä, vähättelyä ja haukkumista. Mennyt on tietysti mennyttä, mutta nyt 30+ ikäisenä odotan tulevani kohdelluksi asiallisesti ja tasa-arvoisena aikuisena, varsinkin lähisukulaisten puolelta. Juuri se on nyt ongelma, sillä äitini ei halua vieläkään muuttaa yhtään käyttäytymistään ja tarkistaa asenteitaan. Tulemme jotenkin niin kauan kuin alistun minulle kauan sitten pedattuun rooliin. Hänelle olen edelleen lapsi ja alamainen, huonompi kuin hän ja huonompi kuin sisarukseni. Ilmeisesti kuviossa hiertää nyt myös kateus, kun olen vaikean kouluajan ja lapsuuden jälkeen tehnyt korkeakoulututkinnon ja edennyt työelämässä hyvin kun taas äitini, joka on aina korostanut omaa akateemisuuttaan joka käänteessä ("minulla on sentään MAISTERIN TUTKINTO!") eläköityi hiljaittain vietettyään useamman vuosikymmenen työttömänä. Minun töistäni ei koskaan kysytä eikä puhuta, eikä itse asiassa elämästäni enää muutenkaan, koska olen ilmeisesti liian tyytyväinen siihen. Sitä en saisi olla, koska minusta piti tulla perheen syrjäytynyt. Omituista kyllä, se että asiat kääntyivät paremmiksi näyttää olevan pettymys ainakin äidilleni.
Minulla on sama tilanne. Tuntuu että äiti on katkera ja kateellinen. Hän myös suuttuu jatkuvasti aivan olemattomista asioista mitä itse keksii päässänsä. Mikä tällaiseen johtaa? Itse en olisi halunnut muuta kuin että olisi äiti, joka edes vähän välittäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi isät pääsevät kuin koira veräjästä näistä syytöksistä? Äiti aina se ikuinen kerberos helvetistä ja kaiken alku ja juuri. Kaikki vaikuttaa kaikkeen perheessä, usein se kasvatusvastuu sitten mokineen jää äidille, isät luistelee liukkaasti siitä ja voivat kiillottaa hyvä-isä klooriaansa. Äidin vittumaisuus voi johtua puolisoiden keskenäisistä väleistä, joka purkautuu ikävä kyllä sitten lapsiin ja kukas se onkaan syyllinen? No äitihän se on, vaikka usein voimavarojensa rajoilla yrittää vetää tätä kivirekeä, jota perheeksi kutsutaan.
Jos äiti suhde on ongelmallinen, niin SE ei ole isin vika. Hyvin usein äitien suhteet tyttäriin eivät ole terveitä. Miehillä on samaa ongelmaa isäsuhteen kanssa.
Juttusi oli kuin omasta elämästäni, paitsi että yhdellä veljellä. Näiden raivarien aikana pakotti mut istumaan sängylle ja huusi tuntikausia. En kestä sitä asetelmaa vieläkään, jos mieheni huutaa minulle kun istun tekee mieli käpertyä nurkkaan itkemään.
Sen lisäksi minä en tyttönä ansainnut mitään ja kun tarvitsin jotain niin aina syyllistettiin. Veljen harrastuksiin riitti rahaa, mulle ei. Vieläkin antaa mulle rikkinäisiä käytettyjä tavaroita lahjaksi.
Kotoa ei päästetty juuri mihinkään kun piti päivystää pikkuveljen takia. Tämän takia ei ollut ystäviä kun koulussa. Eikä ole vieläkään, kun en oikein osaa pitää ystävyyttä yllä. Nimittelyä laiskaksi tms. Sitä tekee vieläkin vaikka olen elämässäni menestynyt.
Aina kiristi rahalla, en saanut viikkorahaa koska olin muka tehnyt jotain, keksimällä keksittyä. Kun menin töihin koulun ohella niin vittuili siitäkin.
Jos on enemmän tekemisissä niin yrittää tulla päsmäröimään koko elämää sisustamisesta alkaen.
Ei kestä arvostelua eikä rakentavaa kritiikkiä vaan heittäytyy heti marttyyriksi.
Soittaa puheluita, joiden aikana mun ei tarvitse sanoa sanaakaan. Esittää ilmeisesti kavereille että meillä on normaalit välit.
Siellä kylässä käynti on kuin teatterinäytös, kaikki tehdään samalla kaavalla ja mistään tärkeästä ei puhuta. Ihan sama vaikka olisin joku robotti. Ei halua kuulla mitään negatiivisia asioita. Vaihtaa heti puheenaiheen vaikka säähän.
Pidän yhteyttä juuri sen verran kun tuntuu itsestä hyvältä. En puhu menneistä, kun tiedän että ei muutu, ei vaan pysty käsittelemään sitä mikä paska on ollut.
Ulkopuolelta katsoen on asiat ollut kai ok. Kukaan ei koskaan kysynyt miten voin. En osaa kunnolla vieläkään tunnistaa omia tunteitani. Tosiasia onkin että olen ollut vakavasti masentunut suurimman osan elämääni enkä ole edes tajunnut että elämän ei pidä tuntua kivireen raahaamiselta joka päivä. Velvollisuudelta, taakalta, suorittamiselta ja tosi pahalta. Vasta 40+ aloin tajuamaan että elämä ei ole mikään ikävä velvollisuus. Nyt 50+ laitan oman hyvinvoinnin ekaksi.
Samaa ohjetta noudatan äitini kanssa, teen juuri niin kuin mikä itsestä tuntuu hyvältä.
Joskus ajattelen että hänet on laitettu elämääni, että oppisin pitämään omat rajani, ja tajuamaan että (lasteni jälkeen) olen itse se kaikkein tärkein. Ja että arvostan itse itseäni hänenkin edestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
just näin. varsinaisia totuuskomissioita nämä tyttäret joskus. harvemmin muuten pojat märehtii näitä ikuisuus-ongelmallisia-kamala-äiti-suhteita. mjaa, miksiköhän?
Osa äideistä kuvittelee tyttärensä olevan hänen itsensä kopio. Siitä ei seuraa mitään hyvää.
Minulla on kamala isä. Ilkeä alkoholisti joka syyllistää ja räyhää. Olen yhteydessä lähinnä viestein. Jos olen yrittänyt laittaa välit poikki kokonaan hän alkaa soittokierroksen sukulaisille, miehelleni ja lapsilleni. Nyt koronan väistyttyä pitäisi kai tavata -tuntuu painajaiselta. Hän ei tietenkään ole tyytyväinen harvaan viestittelyyn vaan haukkuu minua kylmäksi pahaksi tyttäreksi.
Jospa tekisit äitisi kanssa jotain toiminnallista. Kirpparikierros, museo, arboretum tms. Siinä voi pitää puheet pinnallisina. Itse en pidä sukulaisnaisten jutuista mutta kestän heitä seurana jossain aktiviteetissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuuden pilaaminen on elämänmittainen asia. Huono vanhempi ei tätä käsitä vaan ajattelee että nyt ollaan aikuisia ja unohdetaan menneet. Mutta et voi aikuisena antaa lapsen(siis itsesi) puolesta anteeksi asioita, se juna meni jo. Se surullinen pelokas loukattu lapsi kyyhöttää yhä jossain nurkassa hädissään.
Lapsensa kaltoinkohtelija paistukoon helvetissä, niin se vaan on.
Vierailija kirjoitti:
just näin. varsinaisia totuuskomissioita nämä tyttäret joskus. harvemmin muuten pojat märehtii näitä ikuisuus-ongelmallisia-kamala-äiti-suhteita. mjaa, miksiköhän?
Koska omaa sukupuolta oleva jälkikasvu osuu lähemmäksi oman identiteetin kanssa olevia ongelmia. Heijastuu kasvatukseen ja on tutkittu juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut itse varmaan kamala äiti, saanut raivareita ja muutenkin ollut joskus poissaoleva. Sellainen oli myös oma äitini ja kasvuympäristöni lapsena. Harmi, siirsin sen melkeinpä kuin sisäänkirjoitettuna käyttäytymismallina myös omille lapsilleni, onneksi pahimmat suodatettuina sentään.
Nyt vanhentuneena ja jonkin verran viisastuneena (toivon), yritän luoda tyttäreeni kahden aikuisen ihmisen välejä, onnistumatta. Hän pysyy etäisenä, vaikka olen yrittänyt kertoa, että olen valmis keskustelemaan ja sietämään kritiikkiäkin, kunhan voisimme kohdata toisemme tasavertaisina, puutteelisina ja anteeksiantavina aikuisina. Saan kohteliasta ja kylmää vastakaikua.
Henkilö voi muuttua vanhetessaan ja tilanteiden muuttuessa, kukaan ei ole enää se sama mikä on ollut 20-30 vuotta sitten. Toiset jäävät katkeruuteen, toiset kasvavat henkisesti.
En enää soita enkä yritä, mutta hän tietää missä asun, sekä puhelinnumeron, koska vain voi lähestyä jos haluaa. Olen aina valmis aloittamaan puhtaalta pöydältä, muistelematta, syyllistämättä vain rakastaen sekä puolin että toisin anteeksi antaen. Kukaan ei ole virheetön, eikä täydellisiä vanhempia eikä täydellisiä lapsia ole olemassa - luojan kiitos. Katkeruudessa eläminen on rankka tie.
Sinä näit valon vasta vanhemmalla iällä, ehkä tyttäresikin pystyy tarkastelemaan asioita eri näkökulmasta vuosikymmenten päästä. Jos päätyy tekemistäsi virheistä huolimatta lopulta elämässään mieluisaan paikkaan, josta anteeksiantoa on helpompi harjoittaa.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että kun elämä on lähinnä vanhemman antamien vääristyneiden mallien korjailuyrityksiä, niin ei kauheasti tee mieli upottaa energiaa ongelmien alkulähteeseen.
Niin makaa kuin petaa jne.
Minulla oli hyvin samanlainen äiti! Siis lähes identtinen. Kaikki raivareista, veljen suosimista ja ilkeilyä myöten. Hän tosiaan on jatkanut ilkeilyään aikuisiälleni, mutta nyt yhtäkkiä kun seurustelen hänen mielestään korkeastatuksisen miehen kanssa, hän mielistelee meitä ja minua ihan kauheasti. Laittaa maireita viestejä on yhtäkkiä muka ystävällinen ja kiinnostunut. Meillä ei minun puolestani ole oikein välejä. En halua olla tekemisissä, eikä hänkään varmaan haluaisi olla jos en seurustelisi, sen teki aika selväksi aiemmin. Tuo gaslightaus on myös tuttua, että ongelmia esiin ottaessa korostetaan että meillä ei juotu alkoholia joten mitään ongelmia ei voinut olla. Luulen että äitini on narsisti, mutta en aio sanoa sitä hänelle. Aion vain vältellä häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen erittäin suurta katkeruutta omaa äitiäni kohtaan siitä, että hän aina mainitsee miten helppo lapsi olin kasvattaa. Todellisuudessa asia oli niin, että olin niin peloissani, etten uskaltanut ilmaista itseäni. Helppoa se on kasvattaa, kun ei todellisuudessa kasvata millään tavalla. Olen edelleen kykenemätön ilmaisemaan itseäni tunteella. Pystyn ainoastaan loogisesti selittämään mikä on vikana, mutta mitään tunnetta ei ole mukana.
Minä myös yritän pitää näennäisen sopuisat välit, mutta totta puhuen ällöttää joka vuosi laittaa äitienpäiväonnittelut. Jos niitä ei tule, äiti alkaa martyyrimaiseksi ja itkee että kun hänen äitenpäivänsä unohdettiin.
Kun olin lapsi äiti haistatteli minut pois huoneestaan kun yritin viedä äitienpäiväkorttia.
Sinulla puuttuu sydämen tunnetta kyetä asettua äitisi asemaan. Sillä en tarkoita sitä, että sun tarttisi tehdä YHTÄÄN MITÄÄN, MITÄ HÄN TOIVOO, vaan sitä, että osaisit kommunikoida hänelle ymmärrettävästi siten, ettei välillänne olisi ristiriitaisuuksia. Siitä äitisi on ymmällään, koska sä et osaa puhua oikein ja selittää itseäsi äidillesi.
Vierailija kirjoitti:
Miksi isät pääsevät kuin koira veräjästä näistä syytöksistä? Äiti aina se ikuinen kerberos helvetistä ja kaiken alku ja juuri. Kaikki vaikuttaa kaikkeen perheessä, usein se kasvatusvastuu sitten mokineen jää äidille, isät luistelee liukkaasti siitä ja voivat kiillottaa hyvä-isä klooriaansa. Äidin vittumaisuus voi johtua puolisoiden keskenäisistä väleistä, joka purkautuu ikävä kyllä sitten lapsiin ja kukas se onkaan syyllinen? No äitihän se on, vaikka usein voimavarojensa rajoilla yrittää vetää tätä kivirekeä, jota perheeksi kutsutaan.
Koska isäni ei ole koskaan käyttäytynyt narsistisesti. Hän on yleensä mukava ja kannustava, hänen kanssaan on kiva jutella. Valitettavasti isä on myös ollut se joka on mahdollistanut narsistin riehumisen perheessä, joten ei isäkään siinä mielessä viaton ole. Äidin tulisi kuitenkin katsoa ihan vain peiliin eikä katkeroitua siitä jos isän kanssa tulee paremmin toimeen.
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli hyvin samanlainen äiti! Siis lähes identtinen. Kaikki raivareista, veljen suosimista ja ilkeilyä myöten. Hän tosiaan on jatkanut ilkeilyään aikuisiälleni, mutta nyt yhtäkkiä kun seurustelen hänen mielestään korkeastatuksisen miehen kanssa, hän mielistelee meitä ja minua ihan kauheasti. Laittaa maireita viestejä on yhtäkkiä muka ystävällinen ja kiinnostunut. Meillä ei minun puolestani ole oikein välejä. En halua olla tekemisissä, eikä hänkään varmaan haluaisi olla jos en seurustelisi, sen teki aika selväksi aiemmin. Tuo gaslightaus on myös tuttua, että ongelmia esiin ottaessa korostetaan että meillä ei juotu alkoholia joten mitään ongelmia ei voinut olla. Luulen että äitini on narsisti, mutta en aio sanoa sitä hänelle. Aion vain vältellä häntä.
Tänä herrojen palvonta tuntuu olevan yleistä nykyajan eläkeläisillä. Oma äitini on täysin samanlainen. Ihmisessä tärkeintä on koulutus, se määrää ihmisarvon. Elämässä tärkeintä on kulissit, muulla ei merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Minä myös yritän pitää näennäisen sopuisat välit, mutta totta puhuen ällöttää joka vuosi laittaa äitienpäiväonnittelut. Jos niitä ei tule, äiti alkaa martyyrimaiseksi ja itkee että kun hänen äitenpäivänsä unohdettiin.
Kun olin lapsi äiti haistatteli minut pois huoneestaan kun yritin viedä äitienpäiväkorttia.
Miksi ihmeessä onnittelet!!!!!????????? Mä en onnittele mun äitiäni.
Meillä taas kun en nnitellut äitiä yhtenä äitienpäivänä, hän suuttui ja alkoi raivota ja pakotti mua menemään poimimaan valkovuokkoja itselleen, joista sitten ”ilahtui”. Halveksittavaa käytöstä. En sen takia onnitellut, koska hän oli mulle niin inhottva, ettei tullut mieleeni, että hän sellaiselta nollaksi katsomaltaan ihmiseltä kaipaisi yhtään mitään! Miksi nollaksi haukutulta lapseltaan odpttelee kukkia tai onnitteluja, en käsitä? Itse pitää itsensä olleen hieno äiti tänäkin päivänä. Eikö siitä voinut ammentaa, itseä onnitella äitinä äitienpäivänä? En tajua.
Sinuna sanoisin, jos onnittelematta jättämisestä uhriutuu, että ”muistatko, kun lapsena toin sinulle korttia? Sinä heitit minut ulos huoneesta. LUULETKO SINÄ, ETTÄ MÄ SEN JÄLKEEN OLEN ENÄÄ KOSKAAN HALUNNUT ONNITELLA SINUA? EN OLE. Voin onnitella, jos ensin nyt teet kaikkesi saadaksesi anteeksi”.
Miksi isät pääsevät kuin koira veräjästä näistä syytöksistä? Äiti aina se ikuinen kerberos helvetistä ja kaiken alku ja juuri. Kaikki vaikuttaa kaikkeen perheessä, usein se kasvatusvastuu sitten mokineen jää äidille, isät luistelee liukkaasti siitä ja voivat kiillottaa hyvä-isä klooriaansa. Äidin vittumaisuus voi johtua puolisoiden keskenäisistä väleistä, joka purkautuu ikävä kyllä sitten lapsiin ja kukas se onkaan syyllinen? No äitihän se on, vaikka usein voimavarojensa rajoilla yrittää vetää tätä kivirekeä, jota perheeksi kutsutaan.