Miksi jotku ihmiset ovat niin riippuvaisia toisista ihmisistä?

Eiköhän se kumpua siitä, että ei ole kovin paljon muita ihmisiä elämässä. Eli loppujen lopuksi ne, jotka "eivät ole" riippuvaisia puolisosta tai lapsista, ovat kuitenkin yhtä lailla riippuvaisia, mutta heillä ei vain ole siinä eron tullessa tai lasten lähtiessä hätää, koska vielä jää muita ihmisiä. Jos kaikki ihmiset elämästä yhtäkkiä katoaisivat, kyllä vaan heistäkin paljastuisi tämä riippuvainen puoli. 

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se kumpua siitä, että ei ole kovin paljon muita ihmisiä elämässä. Eli loppujen lopuksi ne, jotka "eivät ole" riippuvaisia puolisosta tai lapsista, ovat kuitenkin yhtä lailla riippuvaisia, mutta heillä ei vain ole siinä eron tullessa tai lasten lähtiessä hätää, koska vielä jää muita ihmisiä. Jos kaikki ihmiset elämästä yhtäkkiä katoaisivat, kyllä vaan heistäkin paljastuisi tämä riippuvainen puoli. 

Miksi pitää olla paljon ihmisiä elämässä? Onko oma pää niin yksitoikkoinen, ettei viihdy yksistään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se kumpua siitä, että ei ole kovin paljon muita ihmisiä elämässä. Eli loppujen lopuksi ne, jotka "eivät ole" riippuvaisia puolisosta tai lapsista, ovat kuitenkin yhtä lailla riippuvaisia, mutta heillä ei vain ole siinä eron tullessa tai lasten lähtiessä hätää, koska vielä jää muita ihmisiä. Jos kaikki ihmiset elämästä yhtäkkiä katoaisivat, kyllä vaan heistäkin paljastuisi tämä riippuvainen puoli. 

Miksi pitää olla paljon ihmisiä elämässä? Onko oma pää niin yksitoikkoinen, ettei viihdy yksistään?

Kokeile. Eristäydy lopuksi ikää niin että käyt vain töissä, mutta muuten olet aina yksin. Tule sitten kertomaan tuntemuksesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se kumpua siitä, että ei ole kovin paljon muita ihmisiä elämässä. Eli loppujen lopuksi ne, jotka "eivät ole" riippuvaisia puolisosta tai lapsista, ovat kuitenkin yhtä lailla riippuvaisia, mutta heillä ei vain ole siinä eron tullessa tai lasten lähtiessä hätää, koska vielä jää muita ihmisiä. Jos kaikki ihmiset elämästä yhtäkkiä katoaisivat, kyllä vaan heistäkin paljastuisi tämä riippuvainen puoli. 

Miksi pitää olla paljon ihmisiä elämässä? Onko oma pää niin yksitoikkoinen, ettei viihdy yksistään?

Kokeile. Eristäydy lopuksi ikää niin että käyt vain töissä, mutta muuten olet aina yksin. Tule sitten kertomaan tuntemuksesi.

Täysin eristäytynyt on ihan eri asia kuin se, että on pari ihmistä elämässä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se kumpua siitä, että ei ole kovin paljon muita ihmisiä elämässä. Eli loppujen lopuksi ne, jotka "eivät ole" riippuvaisia puolisosta tai lapsista, ovat kuitenkin yhtä lailla riippuvaisia, mutta heillä ei vain ole siinä eron tullessa tai lasten lähtiessä hätää, koska vielä jää muita ihmisiä. Jos kaikki ihmiset elämästä yhtäkkiä katoaisivat, kyllä vaan heistäkin paljastuisi tämä riippuvainen puoli. 

Miksi pitää olla paljon ihmisiä elämässä? Onko oma pää niin yksitoikkoinen, ettei viihdy yksistään?

Kokeile. Eristäydy lopuksi ikää niin että käyt vain töissä, mutta muuten olet aina yksin. Tule sitten kertomaan tuntemuksesi.

Täh? Eikö sulla ole muuta elämää kuin puoliso ja lapsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se kumpua siitä, että ei ole kovin paljon muita ihmisiä elämässä. Eli loppujen lopuksi ne, jotka "eivät ole" riippuvaisia puolisosta tai lapsista, ovat kuitenkin yhtä lailla riippuvaisia, mutta heillä ei vain ole siinä eron tullessa tai lasten lähtiessä hätää, koska vielä jää muita ihmisiä. Jos kaikki ihmiset elämästä yhtäkkiä katoaisivat, kyllä vaan heistäkin paljastuisi tämä riippuvainen puoli. 

Miksi pitää olla paljon ihmisiä elämässä? Onko oma pää niin yksitoikkoinen, ettei viihdy yksistään?

Kokeile. Eristäydy lopuksi ikää niin että käyt vain töissä, mutta muuten olet aina yksin. Tule sitten kertomaan tuntemuksesi.

Täysin eristäytynyt on ihan eri asia kuin se, että on pari ihmistä elämässä

No sitähän tuossa ensimmäisessä viestissä tarkoitinin, että jos ne pari ihmistä elämästä jostain syystä lähtee (ero, kuolema, välirikko, muutto tms), silloin jää yksin. Ne, joilla on enemmän kuin pari ihmistä elämässään, eivät jää yksin, jos joku lähtee.

Minulla ei ainakaan tunnu missään olla vaikka viikkokausia ilman mitään ihmiskontakteja. Jotkut eivät pysty edes siihen.

Jotkut vanhemmat kuvittelevat, että lapset ovat heidän (jatkeitaan). Varmaan monien kauhuanoppien päähän ei mahdu, että jälkeläiset ovat täysin heistä irrallisia, omia itsejään.

Jotkut ihmiset saavat validaatiota itselleen, olemassaololleen ja merkityksellisyydelleen vain toisten ihmisten kautta. Äitini oli juuri sellainen. Ilman muita ihmisiä, ja hänen vaikutustaan näiden ihmisten elämässä, hän ei jotenkin ikään kuin ollut edes olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se kumpua siitä, että ei ole kovin paljon muita ihmisiä elämässä. Eli loppujen lopuksi ne, jotka "eivät ole" riippuvaisia puolisosta tai lapsista, ovat kuitenkin yhtä lailla riippuvaisia, mutta heillä ei vain ole siinä eron tullessa tai lasten lähtiessä hätää, koska vielä jää muita ihmisiä. Jos kaikki ihmiset elämästä yhtäkkiä katoaisivat, kyllä vaan heistäkin paljastuisi tämä riippuvainen puoli. 

Miksi pitää olla paljon ihmisiä elämässä? Onko oma pää niin yksitoikkoinen, ettei viihdy yksistään?

Kokeile. Eristäydy lopuksi ikää niin että käyt vain töissä, mutta muuten olet aina yksin. Tule sitten kertomaan tuntemuksesi.

Mä olen nyt ollut pari kk pois töistä, ainoa kontakti on kauppareissuilla kaupan kassa ja sosiaalinen media. Olen ollut onnellisempi kuin aikoihin, jopa ystävien ja perheen viestittely on tuntunut lähinnä rasitteelta. En sitten tiedä alkaisinko tuntea oloni yksinäiseksi jossain kohtaa. Ihminen on sosiaalinen eläin, mutta niin kauan kun ei elä yksin keskellä metsää täysin omavaraisena, kohtaa muita ihmisiä elämässään väkisinkin. Joillekin se riittää.

Oletan, että lapsuuden hylkäämiskokemukset vaikuttavat. Mitä anoppi-esimerkkiin tulee, jotkut äidit myös saattavat pitää lapsiaan oman identiteettinsä jatkeena ja elää heidän kauttaan. Tällöin pyrkivät ruokkimaan riippuvuussuhdetta ja tunkeutuvat sopimattomissa määrin aikuisenkin lapsen elämään. Kyse kenties jostain omasta kyvyttömyydestä kohdata elämän realiteetteja, käsitellä merkityksettömyyden tunteita tms.

Ei tuollainen ole ainakaan tietoinen valinta. Toiset viihtyy jo lapsena yksin, toiset ei koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ainakaan tunnu missään olla vaikka viikkokausia ilman mitään ihmiskontakteja. Jotkut eivät pysty edes siihen.

  Viihdyn parhaiten kun olen yksin, tai on minulla kaksi kissaa ja pidän heistä enemmän kuin suurimmasta osasta ihmisistä. Arkena näen ihmisiä työpaikallani, mutta se ei ole sisätyötä jossa joutuisi olemaan jatkuvassa ihmisseurassa. Monet viikonloput menevät niin että en näe ketään ihmistä, käyn perjantaina töiden jälkeen kaupassa ja ostan niin paljon kaikkea tarpeellista että pärjään niillä maanantaihin.

Hyvin mielenkiintoinen ketju! Itse olen enimmäkseen yksin kaiket päivät töitten jälkeen, on muutama kaveri joita nään harvoin.

Oli joskus sellane kaveri joka halusi päivittäin olla tekemisissä, viestiä ja soitella ja pahimmillaa nähdä, se oli kauheaa. Välithän siinä meni kun haluttiin eri asioita (minä yksinäisyyttä ja se taas paljon seuraa ja sosiaalisuutta). Olen tyytyväinen elämääni näin, en ole riippuvainen kenestäkään kaveristani, apua jos tarvitsen niin löytyy palvelut asioita hoitamaan. Inhottaisi olla se riippuvaisuuden kohde eli olla koko ajan auttamassa jotakuta tai olla seurana jos en itse aidosti halua.

Mä en tiedää siitä muutakuin etttä tyhjyyden täyttämiistä etttä aika kuluiisi nopeammmin.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se kumpua siitä, että ei ole kovin paljon muita ihmisiä elämässä. Eli loppujen lopuksi ne, jotka "eivät ole" riippuvaisia puolisosta tai lapsista, ovat kuitenkin yhtä lailla riippuvaisia, mutta heillä ei vain ole siinä eron tullessa tai lasten lähtiessä hätää, koska vielä jää muita ihmisiä. Jos kaikki ihmiset elämästä yhtäkkiä katoaisivat, kyllä vaan heistäkin paljastuisi tämä riippuvainen puoli. 

Hyvä huomio. Monet arvostelevat muita ihmisiä siitä, että nämä kaipaavat jotain sellaista asiaa, jota arvostelijalla itsellään on riittämiin.

Toki on niitäkin, jotka eivät aidosti tarvitse jotain ollakseen tyytyväisiä elämäänsä, mutta jos sitä asiaa on, niin on vaikea tietää miltä itsestä tuntuisi olla ilman.

Esimerkiksi minulla ei monesti ole ollut yhtään kaveria enkä ole niitä kaivannut, mutta kuitenkin perheeseen on ollut hyvät välit silloinkin kun näkemisestä on ollut taukoja. Eli en voi tietää, miltä todellinen yksinäisyys tuntuisi.

Vierailija kirjoitti:

Mä en tiedää siitä muutakuin etttä tyhjyyden täyttämiistä etttä aika kuluiisi nopeammmin.

Vaikkaa ei uskoisikaan niin jotenkin urheilun ja muun kautta oppinut selllaisen mentaliteetin että jotain on saaatava aina aikaiseksi.

Kyllä minuakin eron tullen ahdistaa, kun vuosia vierellä ollut kumppani ei yhtäkkiä olekaan siinä. Eikö tämä ole aika normaali reaktio? Kyllä minä silti irti päästän ja ajan kuluessa osaan taas elää itsekseni.

Täällä taitaa olla tuleva kauhuanoppi. Kaipaan ihmisiä ympärilleni ja ahdistun liian pitkästä yksinäisyydestä. Onko se sitten noin, että olen riippuvainen toisista? Ehkä... Teen töitä ihmisten kanssa ja jos vaikka on monta vapaata peräkkäin enkä silloin näe ketään niin alkaa ahdistaa. Olen eronnut lasten isästä monta vuotta sitten ja edelleen itkeskelen usein, kun lapset eivät ole luonani. En ole ikinä ymmärtänyt sitä, että siitä "omasta ajasta" voisi jotenkin nauttia. Parisuhdetta ei nyt ole ja se, että pitää ensin olla onnellinen yksin, että voi löytää toista, kuulostaa lähinnä vittuilulta. Tähän vielä muutama kymmenen vuotta päälle ja eläkkeelle, kun loppuu se työkin, niin tämä "kauhuanoppi" on valmis! :D Jään mielenkiinnolla lukemaan mitä analyyseja tähän keskusteluun tulee.

Vierailija kirjoitti:

Täällä taitaa olla tuleva kauhuanoppi. Kaipaan ihmisiä ympärilleni ja ahdistun liian pitkästä yksinäisyydestä. Onko se sitten noin, että olen riippuvainen toisista? Ehkä... Teen töitä ihmisten kanssa ja jos vaikka on monta vapaata peräkkäin enkä silloin näe ketään niin alkaa ahdistaa. Olen eronnut lasten isästä monta vuotta sitten ja edelleen itkeskelen usein, kun lapset eivät ole luonani. En ole ikinä ymmärtänyt sitä, että siitä "omasta ajasta" voisi jotenkin nauttia. Parisuhdetta ei nyt ole ja se, että pitää ensin olla onnellinen yksin, että voi löytää toista, kuulostaa lähinnä vittuilulta. Tähän vielä muutama kymmenen vuotta päälle ja eläkkeelle, kun loppuu se työkin, niin tämä "kauhuanoppi" on valmis! :D Jään mielenkiinnolla lukemaan mitä analyyseja tähän keskusteluun tulee.

Minä olen lähinnä pahoillani puolestasi. Tälläiselle yksin viihtyvälle on suuri mysteeri, miten jollekin on niin kova paikka olla yksin. Toiset tietenkin kaipaavat paljon enemmän sosiaalisia kontakteja kuin toiset, eikä se itsessään tee kenestäkään toista parempaa tai huonompaa. Suurimpana vaarana lienee se, ettei ala roikkumaan oman kaipuunsa takia, kun toinen kaipaisi rauhaa. Liian pitkä yksinolo ahdistaa varmasti kaikkia, mutta se liian pitkän määritelmä riippuu persoonasta.