Miksi jotku ihmiset ovat niin riippuvaisia toisista ihmisistä?

Jos ajattelee ihmistä biologisena olentona, niin kyllähän seuran kaipuu on paljon normaalimpaa kuin yksinään viihtyminen. Ihminen on laumaeläin, sosiaalinen olento ja on täysin normaalia pitää seurasta. Yksinään viihtyminen on hieno taito, mutta ei siihen tarvitse kaikkien pyrkiä. On täysin normaalia hakeutua ihmisten seuraan ja arvostaa ystäviä ja perhettä.

Ihmiset on erilaisia, toiset ei kaipaa tai suorastaan väsyy toisten ihmisten seurasta. Toiset taas ovat tottuneet ihmisiin ja elämään ympärillään. Itse en pidä siitä, että yksinoloa pidetään yksinomaan tavoiteltavana hyveenä. Jos kaipaa toista tai toisia ihmisiä on jotenkin takertuva. Joskus olen kokenut äärimmäiset introvertit henkisesti vaikeasti lähestyttäviksi, jopa rutiineissaan itsekkäiksi. Mutta siis, ollaan mitä ollaan ja koitetaan hyväksyä erilaisuutemme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se kumpua siitä, että ei ole kovin paljon muita ihmisiä elämässä. Eli loppujen lopuksi ne, jotka "eivät ole" riippuvaisia puolisosta tai lapsista, ovat kuitenkin yhtä lailla riippuvaisia, mutta heillä ei vain ole siinä eron tullessa tai lasten lähtiessä hätää, koska vielä jää muita ihmisiä. Jos kaikki ihmiset elämästä yhtäkkiä katoaisivat, kyllä vaan heistäkin paljastuisi tämä riippuvainen puoli. 

Miksi pitää olla paljon ihmisiä elämässä? Onko oma pää niin yksitoikkoinen, ettei viihdy yksistään?

Kokeile. Eristäydy lopuksi ikää niin että käyt vain töissä, mutta muuten olet aina yksin. Tule sitten kertomaan tuntemuksesi.

Täysin eristäytynyt on ihan eri asia kuin se, että on pari ihmistä elämässä

Kaikilla ei ole edes niitä paria ihmistä elämässään.

Kaveri oli miehensä ainoa ystävä, joten eron tullessa mies yritti kovasti pitää kaverisuhdetta yllä. Vainosi puolisen vuotta, kunnes löysi jonkun toisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän se kumpua siitä, että ei ole kovin paljon muita ihmisiä elämässä. Eli loppujen lopuksi ne, jotka "eivät ole" riippuvaisia puolisosta tai lapsista, ovat kuitenkin yhtä lailla riippuvaisia, mutta heillä ei vain ole siinä eron tullessa tai lasten lähtiessä hätää, koska vielä jää muita ihmisiä. Jos kaikki ihmiset elämästä yhtäkkiä katoaisivat, kyllä vaan heistäkin paljastuisi tämä riippuvainen puoli. 

Miksi pitää olla paljon ihmisiä elämässä? Onko oma pää niin yksitoikkoinen, ettei viihdy yksistään?

Kokeile. Eristäydy lopuksi ikää niin että käyt vain töissä, mutta muuten olet aina yksin. Tule sitten kertomaan tuntemuksesi.

Mä olen nyt ollut pari kk pois töistä, ainoa kontakti on kauppareissuilla kaupan kassa ja sosiaalinen media. Olen ollut onnellisempi kuin aikoihin, jopa ystävien ja perheen viestittely on tuntunut lähinnä rasitteelta. En sitten tiedä alkaisinko tuntea oloni yksinäiseksi jossain kohtaa. Ihminen on sosiaalinen eläin, mutta niin kauan kun ei elä yksin keskellä metsää täysin omavaraisena, kohtaa muita ihmisiä elämässään väkisinkin. Joillekin se riittää.

Et ole ollut yksin, jos kerran perhe ja ystävät viestittelee, come on! Mitä jos sinulla ei olisi edes sitä vaihtoehtoa että halutessasi voisit ottaa yhteyttä perheeseen ja ystäviin, kun niitä ei olisi, kyllä sullakin hajoaisi pää vai mitä?