Lue keskustelun säännöt.
Aikuisiällä välit viilenneet äidillä ja tyttärellä huomattavasti
25.05.2019 |
Olen havainnut, että äidilläni on jotenkin se oletus, että meidän pitäisi olla läheisiä ja esittääkin sukulaisille. Itse en enää aikuisena tykkää äidistäni kauheasti. Hän usein juoruaa omista ystävistään ja toisesta siskostani ikävään sävyyn, mikä on raukkamaista käytöstä, koska kertoo toisten selvästi henkilökohtaisia asioita eteenpäin, eikä mitenkään ihan hyväntahtoisesti. Sen takia tietenkään en enää kertoile omista asioistani paljon. Äidilläni ei ole myöskään oikein mitään tunnetaitoja, eikä kykyjä ilmeisesti huomata tai myöntää asiaa, koska tuollaisessa tilanteessa kannattaisi tietysti esimerkiksi aloittaa terapia. Vielä pari vuotta sitten nostin välillä pöydälle, jos oli joku vaikea asia, mutta olen vihdoin oppinut, että tervehenkistä keskustelua ja välienselvitystä siitä ei seuraa, vaan äitini moittii että tuon esille jotain mitätöntä harminaihetta. Tai sitten heittäytyy dramaattisesti marttyyriksi myöntäen "syyllisyytensä". Olen tosi pettynyt - ihmettelen, onko hän aina ollut noin selkärangaton ja torjunut kaikki lastensa negatiiviset tunteet pahoina, vai onko nämä jotain pikkuhiljaa nousseita mt-ongelmia. Kun nyt olen miettinyt, niin oikeastaan minulle tulee mieleen todella vähän mitään hyviä muistoja lapsuudesta äidin kanssa. Parhaimmat ovat aika neutraaleja, mutta ei juurikaan sellaisia, missä olisin äidin huomion kohde tai olisin tuntenut itseni arvokkaaksi ja rakastetuksi. Pikemmin sain tuntea olevani vaivaksi ja tiellä, mutta toisaalta siitäkin joskus rangaistiin jos oli yrittänyt salata jotain ongelmia, koska silloin äidille tulee paha mieli (siitä että emme ole niin läheisiä kuin hän vaatii).
Kommentit (26)
Vierailija kirjoitti:
Huh kuulostaa ahdistavalta, mutta tuntuu että aika monella on samankaltaisia ongelmia vanhempiensa kanssa, mitä tulee omaan tuttavapiiriini ainakin. Onko äitisi kuusikymppinen? Monesti olen miettinyt, että tuolla sodanjälkeisellä polvella on jotain pahoja tunneongelmia. Omakin tämän ikäinen sukulainen on tavallaan "olevinaan" maailman empaattisin ja hyvätahtoisin, esittää sellaista roolia, ja sitten kun hetken jaksaa kuunnella niitä juttuja enemmän, niin huomaa kuinka kylmä, ilkeä ja pahantahtoinen toinen on. Ihmisten keskinäiset suhteet ovat vain pelinappuloita hänen pelissään ja esim. omilla lapsilla ei ole tavallaan itseisarvoa vaan heidän arvo määrittyy sen mukaan mitä he antavat äidilleen. Kokoajan pitää saada tuntea itsensä tärkeäksi toisten yksityisyyden ja hyvinvoinnin kustannuksella.
Sinulla ei ilmeisesti ole lapsia? Jos joskus hankit, niin tuo syyllistäminen, uhriutuminen ja tunkeilu elämääsi kyllä vain pahenee. Sitten sitä varmaan valitetaan kun ei saada Jessica-Petterin kanssa puhua puhelimessa joka ilta, tupata kotiisi huushollaamaan ja itketään sukulaisille kuinka hän niin haluaisi auttaa kun sinulla on niin kovasti haasteita vanhemmuudessasi :) tai sitten puhutaan kuinka se Jessica-Petteri tykkää mummosta eniten ja ovat niin läheisiä keskenään, vaikka todellisuudessa näkisitte kolme kertaa vuodessa :)
Minulla on yksi lapsi, teini-iän kynnyksellä kohta. Sen takia näemme niinkin usein, kun lapsi kyllä tykkää mummusta sekä haluan, että lapsi saa käydä noissa suvun juhlissa. Sisaruksista toisella on pieni lapsi, en usko että äiti kehtaa näiden elämään samanlaisella innolla tunkea, kun siskolla on mies.
En tiedä mitä äiti minusta puhuu kun en ole läsnä, luultavasti jotain omia luulojaan, tuskin mitään kovin positiivista. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
30 on naiselle se ikä, kun alkaa aivot toimia, sitä peilaa elämäänsä ja itsestäänselviä suhteitaan uudella tavalla, menneisyys joutuu tarkastelun kohteeksi ja vanhempien vaikutus omaan elämään ja lapsuuteen tulee todella kritiikin kohteeksi.
Ja näin käy kyllä kaikille. Myös niille teidän kullannupuille joille olette yrittäneet parhaanne mukaan äitiä olla.
Toisaalta kuusikymppisenä sitä ei ole vastaanottavaisillaan. Useasti siinä iässä toivoisi vaan että asiat pysyisivät jotenkin kasassa, kun oma kroppa ei meinaa pysyä, tuttavia alkaa kuolla ja työelämän muutoksessa ei meinaa pysyä perässä.
Joten hajurakoa nyt sitten vaan. Äitisi on taas kehityskelpoinen seitsemänkymppisenä, ja sinäkin ehkä nelikymppisenä taas ajattelet tämän hetken ajatuksistasi vähän toisin.
Puhut aivan totta, että useimmat tuossa iässä (varsinkin jos saavat omia lapsia) käyvät enemmän läpi lapsuuttaan ja suhdettaan vanhempiinsa - sekä miehet että naiset kylläkin. Ja vanhemmuudessaan senkin oppii, ettei yksikään vanhempi-lapsi -suhde ole särötön ja myös katsomaan monia asioita armollisemmin.
Kuitenkin on virheitä ja virheitä. Jotkin asiat on helpompi antaa anteeksi vanhemmilleen kuin toiset asiat. On raskasta tajuta olevansa esim. vanhemmalleen tavallaan objekti, jonka avulla vanhempi kokee itsensä tärkeäksi (oman ja muiden hyvinvoinnin kustannuksella). Samoin on raskasta, jos vanhempi ei osaa päästää irti lapsesta. Ei sellaisia asioita välttämättä enää jaksa nelikymppisenä vain antaa anteeksi ja todeta, että kaikki tekevät virheitä. Enemmänkin silloin pitää käsitellä se tosiasia, että ei ole saanut omalta äidiltään sellaista äitiyttä ja rakkautta, mitä lapsi tarvitsee.
-tytär, äiti ja mummo
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Iän mukana voi tulla masennusta tai muita sellaisia ongelmia jotka muuttavat käytöstä, ja katkaisevat ihmisten välejä.
Ap sanoi, että äitinsä pahoitti mielensä ap:n lapsuudessa, jos ei saanut kokea heidän olevan läheisiä, kun ap ei kertonut esim. jostain ongelmasta äidilleen. On kyllä äärimmäisen tunnevammaista syyllistää lasta silloin kun hänellä on paha olla, ettei ole antanut äidilleen kokemusta läheisyydestä. Joten tuskin tämä ongelma niin uusi on. Aikuisena sitä vain alkaa myös vaatia sukulaissuhteilta enemmän ja näkee ne objektiivisemmin kun itse kasvaa ja alkaa ymmärtämään maailmaa ja ihmisiä enemmän. Entinen normaali muuttuukin aika oudoksi jne.
Syyllistytkö muuten ap nyt aikuisiällä itse helposti ja koetko esim. vahvaa tarvetta miellyttää muita? Jos, niin itsellesi ainakin voisi olla hyödyllistä pohtia äitisuhdettasi parikin kertaa ammattilaisen kanssa.
En oikein osaa sanoa syyllistynkö helposti. En mielestäni kauhean helposti lankea manipulointiin, mutta manipulointihan on usein järjellä pääteltävissä vaikka tekisikin mieli antaa toiselle periksi. En käyttäydy mielistelevästi vaan normaalisti sos.tilanteissa. Mutta moitin itse itseäni virheistä rankasti, epärealistista perfektionismia huomaan joskus tavoittelemasta ja se estää ratkaisujen tekemistä joskus kovasti. Siihen voi kyllä olla muitakin syitä kuin äiti. Terapiaan aion, mutta joitain viikkoja tai kuukausia saattaa mennä ennen aloitusta, joten aloin näköjään ruotia ensin täällä... Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
30 on naiselle se ikä, kun alkaa aivot toimia, sitä peilaa elämäänsä ja itsestäänselviä suhteitaan uudella tavalla, menneisyys joutuu tarkastelun kohteeksi ja vanhempien vaikutus omaan elämään ja lapsuuteen tulee todella kritiikin kohteeksi.
Ja näin käy kyllä kaikille. Myös niille teidän kullannupuille joille olette yrittäneet parhaanne mukaan äitiä olla.
Toisaalta kuusikymppisenä sitä ei ole vastaanottavaisillaan. Useasti siinä iässä toivoisi vaan että asiat pysyisivät jotenkin kasassa, kun oma kroppa ei meinaa pysyä, tuttavia alkaa kuolla ja työelämän muutoksessa ei meinaa pysyä perässä.
Joten hajurakoa nyt sitten vaan. Äitisi on taas kehityskelpoinen seitsemänkymppisenä, ja sinäkin ehkä nelikymppisenä taas ajattelet tämän hetken ajatuksistasi vähän toisin.
Puhut aivan totta, että useimmat tuossa iässä (varsinkin jos saavat omia lapsia) käyvät enemmän läpi lapsuuttaan ja suhdettaan vanhempiinsa - sekä miehet että naiset kylläkin. Ja vanhemmuudessaan senkin oppii, ettei yksikään vanhempi-lapsi -suhde ole särötön ja myös katsomaan monia asioita armollisemmin.
Kuitenkin on virheitä ja virheitä. Jotkin asiat on helpompi antaa anteeksi vanhemmilleen kuin toiset asiat. On raskasta tajuta olevansa esim. vanhemmalleen tavallaan objekti, jonka avulla vanhempi kokee itsensä tärkeäksi (oman ja muiden hyvinvoinnin kustannuksella). Samoin on raskasta, jos vanhempi ei osaa päästää irti lapsesta. Ei sellaisia asioita välttämättä enää jaksa nelikymppisenä vain antaa anteeksi ja todeta, että kaikki tekevät virheitä. Enemmänkin silloin pitää käsitellä se tosiasia, että ei ole saanut omalta äidiltään sellaista äitiyttä ja rakkautta, mitä lapsi tarvitsee.
-tytär, äiti ja mummo
Nimenomaan. Kyllä mä sen ymmärrän, että äidillä saattaa olla omat vaikeat kokemukset taustalla. Osin on ollutkin hyvä äiti ja onnistunut monessa asiassa. Mutta tosiaan loputtomiin en jaksa, pari vuotta sitten oli vaihe, että yritin hänen kanssaan keskustella, esim.kerroin jos minusta tuntuu kurjalta hänen puheensa ja sanoin joskus suoraan, että ollaan taas niin paljon nähty että vähän väliä ei haittaisi. Mutta usein siinä on pettynyt vaan lisää, kun äiti on alkanut moittia turhasta valittamisesta ja muutenkaan ei ole käytöstä parempaan muuttanut. (Siitä saa varmaan puheenaiheenkin sukulaisille, että taas se lapsellisesti tuiskahti jostain...) Tästä olen päässyt yli, ja en yritä keskustella enää. Eihän mun kannata käyttää aikaa ja energiaa äitini kanssa välienselvittelyyn, kun kerran en halua se mammantyttö olla. Sellainen, että asioista jauhetaan monet kerrat perusteellisesti, kuuluu mielestäni enemmän parisuhteeseen kuin mihinkään sukulaissuhteeseen. Ap
Ps minulle psykologi ehdotti kunnolla etäisyyttä. Ei kannata kiusata itseään odottamalla äitisi muuttuvan. On hyväksyttävä, ettei hän vääjis tuosta muutu.