Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Epäoikeudenmukainen kohtelu perheessä. En vain pääse tästä ylitse.
23.05.2019 |
Vanhempamme ovat kohdelleet meitä kolmea lasta epätasa-arvoisesti ja aina suosineet vanhinta veljeämme, vaikka hän ei ole mielestäni pärjännyt yhtä hyvin elämässä kuin minä.
Meitä on kolme lasta: vanhin veli on minua viisi vuotta vanhempi, sitten minä eli tytär ja minua kaksi vuotta nuorempi pikkuveli. Olemme nyt 40:n ja 50:n välillä.
Isäni kuoli vuosi sitten sairastettuaan sitä ennen vuosia. Äidilläni on altzheimer, joka on edennyt niin pitkälle, että hän on hoivakodissa.
Perheessämme on aina vallinnut suosikkijärjestelmä, eli vanhempamme ovat suosineet vanhinta veljeä meidän kahden muun lapsen kustannuksella.
Vanhempamme olivat akateemisia kulttuuri-ihmisiä. Heitä kiinnosti opiskelu ja tutkimus, tiede, taide ja kulttuuri. Vanhin veljemme on niin kauan kuin muistan ollut kiinnostunut samanlaisista asioista. Muistan ihan pienenä miten veli opetteli isän kanssa latinaa ja kreikkaa (isä oli käynyt klassisen lyseon ja oli hyvin ylpeä siitä). Isä kyseli veljeltä verbien taivutuksia ja he lukivat yhdessä ääneen jotain antiikin juttuja kaikki illat. Äiti taas oli taidealalla ja hän vei veljeä museoihin ja näyttelyihin jopa ulkomaille!
Minulla ja pikkuveljellä ei ollut mitään kiinnostusta tuollaisiin juttuihin eli emme päässeet ikinä vanhempien suosioon. Muistan kun isä halusi näyttää jotain dia-kuvia jostain raunioista, kun olin ehkä kymmenen, niin veli oli ihan innoissaan ja teki mikrossa pop-cornia! Eihän minua tai pikkuveljeä kiinnostanut tommoinen, niin me sitten häivyttiin takavasemmalle, kun isä, äiti ja isoveli vietti iltaa keskenään.
No isoveli kirjoitti L:n paperit ja luki yliopistotutkintoja Suomessa ja ulkomailla. Sitten hän oli töissä jossain uskonnollisessa hyväntekeväisyysjärjestössä ympäri maailmaa. Hän meni siellä naimisiinkin jonkun uskis-naisen kanssa. Kaikki tää oli meidän vanhempien mielestä tosi upeeta.
Minä opiskelin hyvän ammatin (paljon
vaikeampi päästä opiskelemaan kuin veljen humanistialoja) ja olen menestynyt. Minulla on hyväpalkkainen työ, hyvässä asemassa oleva mies ja kaksi kaunista lasta. Mutta ikinä vanhemmat eivät ole antaneet minulle samanlaista tunnustusta kuin isoveljelle, vaikka tällä ei ole edes lapsia (paitsi yksi adoptiolapsi, mikä ei ole ihan sama asia, tästä varmaan joku jotain ikävää keksii vääntää mutta näinhän se on)
Ja vielä enemmän minua surettaa meidän pikkuveljen kohtalo. Hän jäi jotenkin ihan yksin. Kyllähän häntä käytettiin harrastuksissa jne, mutta ei isä ja äiti häntä(kään) ihan yhtä suuressa arvossa pitäneet kuin isoveljeä. On niin katkeraa kasvaa perheessä, jossa tuntee itsensä aina vähäpätöiseksi verrattuna lempilapseen. Veljen elämä ei sitten koskaan oikein lähtenyt käyntiin. Hän joutui lukion jälkeen tyytymään hanttihommiin ja ammatilliseen koulutukseen. Jotain yhteyttä hän on pitänyt vanhempiin kyllä mutta me kaksi ei olla paljoa yhteyksissä.
Kaikkein ikävin tapahtui, kun äiti sairastu altzheimeriin eikä voinut enää olla isän omaishoitajana. Vanhin veli kiemurteli sitten itsensä vaimonsa kanssa isän hoitajiksi. Kuusi vuotta sitten lirkuttelivat ja tekivät itseään tykö, asuivat ilmaiseksi isän luona, hoitivat äidinkin asiat ja häntä voitelivat. Lopputulos oli se, että isä jätti huomattavan osan omaisuuttaan tälle suosikkiveljelle ja tämän adoptiolapselle. Toki riitautin tällaisen testamentin js onneksi isoveli suostui jakamaan perinnön tasan kolmeen osaan. Vaadin toki vain omaa osaani, joten tämä jako kolmeen osaan oli vähän turga minusta.
Olen niin surullinen, että meillä on tällainen perhe, jossa yhtä lasta on aina suosittu. Tämä on myrkyttänyt meidän välit niin, ettei ole tehnyt mieli olla missään tekemisissä vanhempienkaan kanssa vuosikymmeniin.
Miten te muut olette selvinneet tällaisesta kohtelusta?
Kommentit (30)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valittaa eriarvoisuudesta ja sitten itse luokittelee lapset törkeästi.
Sua on kyllä hirveän vaikeata sympatiseerata, kun dissaat veljesi lasta. Ihminen hänkin on ja ihan oikea lapsi.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärtänyt ongelmaa.
Vanhemmat piti isoveljestä enemmän kuin minusta. Tekivät juttuja hänen kanssa, ei minun kanssa. Tai siis sellaisia juttuja mistä minä olisin tykännyt!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kelatkaa, täällä on oikeasti liikkeellä joku sellainen, joka vihaa meitä humanisteja niin paljon, että jaksaa loputtomiin näitä humanistiprovoja.
Lue vähän runoutta, niin helpottaa
Siis siitäkö eriarvoiseuudesta, että sinua ei lapsena kiinnostanut mikään sellainen, mitä sinulle tarjottiin ja olet katkera, kun veljeäsi kiinnosti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tää on totta niin:
Olet kasvanut vanhempiesi kaltaiseksi.
Perheellesi et voi mitään, mutta omalle toiminnallesi voit: lopeta adoptiolapsen kyräileminen, ja suhtaudu häneen kuin hän olisi veljesi biologinen lapsi. Muunlainen käytös olisi kusipäisyyttä, ja sinuahan tässä nyt harmittaa ihmisten kusipäinen käytös.
Mä aina tuun sanomaan tän mutta ei meillä ole muita mahiksia kuin se omaan hiihtoon keskittyminen.
Itketään nd väärän kohtelun aiheuttamat itkut, ja sit jatketaan niin että kohdellaan itse muita oikein.
Ihanko tosissaan olet katkera että veljesi vaimonsa kanssa ryhtyivät isäsi oimaishoitajiksi? Olisit kiitollinen!
Vaikea ymmärtää mikä tässä niin rassaa jos veljesi perhe ei järjestelystä överisti marttyyroi, vaan puhtaasta halusta hoitivat sairaita vanhempiasi. Eivät ilmeisesti tehneet rahan perässäkään kun testamentti kuitenkin jaettiin tasan perillisten kesken.
Toki muutoin eriarvoisuuden tunne voi tuntua raskaalta, joten osan kiukustasi ymmärrän. Ei ole varmasti helppoa kokea jääneensä rakkaudesta ja huomiosta vaille.
Yhteisillä kiinnostuksen kohteilla, jotka määrittivät paljon ajankäyttöä vanhempiesi kanssa ,en ihmettele että isoveljestäsi tuli heidän kanssa läheisin, mutta vanhempien pitäisi osata jakaa aikaansa kaikille.
Kehottaisin sinua hoitamaan katkeruuttasi terapiassa, ehkä sen myötä välisi sisaruksiisi eheytyvät ja ehkä jopa äitiisi, ainakin että pystyisit antamaan anteeksi ja jatkamaan elämässä keveämmin sydämin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis mikä sulla oikein on ongelmana? Sulla on ollut koti, vanhemmat yhdessä, kun olit lapsi. On ollut mahdollisuus harrastaa ja opiskella. Veljesi ja hänen vaimonsa ovat olleet sairaan isän omaishoitajia, mikä on hieno asia. Heille olisi kuulunutkin enemmän perintöä siitä hyvästä. Jospa nyt keskittyisit luomaan omasta loppuelämästäsi sellaista, ettei katkeruus sitä myrkyttäisi. Olet kateellinen veljellesi, mikä on täysin typerää ja tarpeetonta.
Heitä kiinnosti opiskelu ja tutkimus, tiede, taide ja kulttuuri.
Mitäs noiden mielenkiinnon kohteiden ulkopuolelle jää? Urheilu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet siis kateellinen veljelleni, koska häntä kiinnosti samat asiat kuin vanhempiasi? En minä ollut kateellinen, kun veljeni harrasti isäni kanssa, kun itse en ollut kiinnostunut asiasta pätkääkään. Olin kuitenkin aina tervetullut mukaan.
Melkein sama tarina täällä mutta mun asenne on : en jaksa välittää enkä valittaa.
Lähipiiristä löytyypi vähän tällaista. Pari sisarrusta oli menestynyttä, varsinkin toinen rikastui yrittämisellä mikä sinäänsä on arvostettavaa mutta nämä eivät auttaneet äitiään yhtään missään ja näkivätkin ehkä kerran vuodessa. Äiti palvoi näitä kahta sisarrusta ja vaikka oli ilkeä suustaan niin ei koskaan äitynyt heitä arvostelemaan ei nenän edessä eikä selän takana. Kolmas sisarrus oli vaatimattomammassa mutta hyvässä ammatissa ja auttoi äitään kotitöissä jne niin kauan kuin äiti eli. Kantoi huolta ja vastuuta. Ja auttoi terveysasioissa jne jne. Äiti oli tälle siskolle hirveän julma. Haukkui hänen lapsensa ja henkilön itsensä päin näköä ja teki kaikenlaisia temppuja että tämä auttajalapsi ei koskaan tule saamaan edes perintöä jota auttajalapsi ei kyllä edes halunnutkaan vaan auttoi äitiään pyyteettömästi omien suunnattomien perheongelmiensa keskellä.
En voi ymmärtää moista ja mistä ihmeestä tässä oli kyse vuosikymmenten ajan?!
Toisaalta turha tässä vaiheessa enää surra, jos isäkin on jo kuollut aikapäiviä sitten ja äiti on muistisairas. Muistisairaat ihmiset käyttäytyvät muutenkin oudosti, mutta siitä ei voi henkilöä itseään syyttää.
Yritä päästä yli tuosta ja selvittää välit aikuisen veljesi kanssa. Parempi kaikille.
Vierailija kirjoitti:
Lähipiiristä löytyypi vähän tällaista. Pari sisarrusta oli menestynyttä, varsinkin toinen rikastui yrittämisellä mikä sinäänsä on arvostettavaa mutta nämä eivät auttaneet äitiään yhtään missään ja näkivätkin ehkä kerran vuodessa. Äiti palvoi näitä kahta sisarrusta ja vaikka oli ilkeä suustaan niin ei koskaan äitynyt heitä arvostelemaan ei nenän edessä eikä selän takana. Kolmas sisarrus oli vaatimattomammassa mutta hyvässä ammatissa ja auttoi äitään kotitöissä jne niin kauan kuin äiti eli. Kantoi huolta ja vastuuta. Ja auttoi terveysasioissa jne jne. Äiti oli tälle siskolle hirveän julma. Haukkui hänen lapsensa ja henkilön itsensä päin näköä ja teki kaikenlaisia temppuja että tämä auttajalapsi ei koskaan tule saamaan edes perintöä jota auttajalapsi ei kyllä edes halunnutkaan vaan auttoi äitiään pyyteettömästi omien suunnattomien perheongelmiensa keskellä.
En voi ymmärtää moista ja mistä ihmeestä tässä oli kyse vuosikymmenten ajan?!
Sisarus. Ei mikään sisarrus.
Ja paljon yleisempää on paapoa ja hyysätä ja suojella luuserilasta kuin menestyjää.
Minusta isoveljesi teki tosi reilusti jakaessaan perinnön kolmeen osaan. Olet oikeilla jäljillä siinä, että kannattaa lopettaa tuo suosikkiasemasta johtuva kyräily. Olet siinä itse avainasemassa.
Kiitä veljeäsi siitä mitä hän teki. Tavatkaa toisianne säännöllisesti ja vetäkää pikkuvelikin mukaan. Auttakaa toisianne vertailun sijaan. Erilaisuutenne voi olla myös rikkautta. Jos sulla on vaikeaa tunteidesi kannsa käytä osa perintörahoista terapiaan.
Alue: Aihe vapaa
Oletpa mänttipää