Lue keskustelun säännöt.
Onko nelikymppisellä enää mitään toivoa elämän suhteen?
22.05.2019 |
Olen monessakin asiassa hyvin kokematon ja haluaisin vielä löytää elämäni rakkauden. Nuorempana vain roikuin vuosikaudet netissä, kävin elokuva-arkistossa yksin katselemassa leffoja ja opiskelin vuosikaudet; sittemmin tein töitä aamusta iltaan. Sosiaalinen elämäni on ollut aina todella vähäistä ja seksuaalisesti olen todella kokematon. Mulla ei ole ainoatakaan ystävää, mutta mulla on lapsia ja olen eronnut. Exäni kanssa olen hyvissä väleissä. Muutama pinnallinen kaveri on sinänsä myös.
Olen opiskellut todella paljon kaikenlaista yliopistossa ja haluaisin vain opiskella lisääkin. Tiedonjanoni on periaatteessa loputon. Pidän myös matkustelustakin juuri siksi, kun haluan oppia lisää uusista paikoista ja sivistyä. Työni on periaatteessa ihan vaativaa, mutta haluaisin uusia haasteitakin, mutta en uskalla hakea uusia työpaikkoja. Elämäni on tavallaan umpikujassa monellakin tavoin ja ikä alkaa olla suurimmista esteistä onnelle. Mikä tilanteessani auttaisi?
Kommentit (61)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen muuten samanlainen kuin ap mutta en ole koskaan seurustellut eikä ole lapsia. Ap on edes joskus päässyt elämään parisuhteessa. On toki ollut muutama yhdenyön juttu ja kerran tapasin saman naisen peräti neljä kertaa. Sosiaalinen elämä on harrastuksen parissa hyvin harvoin sitäkään. Ilman tuota olisin täysin erakko. Ystäviä tai edes kavereita ei ole ollut sitten kouluaikojen. No en useimmiten ei edes kaipaa seuraa. Omaan itsekin rajattoman tiedonjanon ja se on keino viihdyttää itseäni. Ylipäätään en ole elämältä paljoa saanut mutta eniten pelkään jäämistä yksin loppuiäksi. Haluaisin perheen mutta ongelma on että ikäiseni naiset ovat siltä kannalta jo yli-ikäisiä. En halua mitään 10v ikäeroa sillä se on muutakin kuin numeroita jossain vaiheessa.
Todellisuudessa vielä noin 40-50-vuotiaat naiset voivat saada lapsia. Tosin lapsettomuuteen kannattaa varautua oletuksena. Mutta vähän päälle nelikymppinen voi tapauksesta riippuen tulla kohtuuhelposti raskaaksikin, ainakin hedelmöityshoidoilla. Itse tulin 35-vuotiaana raskaaksi ensimmäisestä kierrosta ja 33-vuotiaana oli sama juttu. Ehkä nyt voisi mennä vuosikin tai tarvitsisi hoitoja, mutta uskoisin voivani vielä tulla raskaaksi.
Raskaaksi voi kenties tulla juu vaikka luomusti, mutta silti kukaan ei nuorene vaan niitä kaikenlaisia ikääntymiseen liittyviä kremppoja ja sairauksia alkaa suurimmalle osalle tulla viidenkympin jälkeen. Myös miehille.
Aika aikaansa kutakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut pätkätöissä koko ikäni, niin nyt yhtäkkiä neljänkymmenen jälkeen, ei enää pääse edes työhaastatteluun. Tässä yksi pointti päättäjille jotka pätkätöitä ihannoivat, he voisivat päätöksissään ottaa tämänkin huomioon, että miten vanha on oikeasti maksimi tai keskiverto pätkätyöläinen. Onhän tätäkin ongelmaa vatvottu muttei mitään oikeasti aikaan saatu asioiden parantamiseksi.
Oma valinta. Turha inistä, kun valinnan vaikutukset alkavat konkretisoitumaan.
Mikä ihme saa sut kuvittelemaan, että tuo olisi jotenkin oma valinta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan. Nelikymppisenä elämä on ohi.
Jonnen 13 v mielestä.
Me nelikymppiset elämme elämän parasta aikaa, ei tarvitse enää stressata elämänvalintojen kanssa, on riittävästi rahaa tehdä kaikkea kivaa, eikä tarvitse piitata mitä muut ajattelevat. Nuoruus on erityisen hienoa aikaa lähinnä huonoissa elokuvissa.
Niin onhan se niin että kaikki nelikymppiset ovat töissä ja rahaa on kuin rosvopäälliköllä jos ei ole niin vikahan on sitten yksilössä, eikä sitäkään tarvitse eritellä mitenkään... Surullisen mustavalkoista ainakin elämäsi on.
No sureppa minun onnellista elämääni ihan rauhassa vaan. :)
Normaalilla nelikymppisellä on kyllä ammatti ja työ ja talouskin siinä kunnossa ettei eletä enää pelkillä nuudeleilla.
Mitä ei ollut esim silloin, kun oli köyhä opiskelija.
Nuoruus oli ainakin minulla aika ahdistavaa aikaa, piti päättää mitä elämällään tekee, hakea yliopistoon ja sitten kilpailla työpaikoista. Nyt on kiinnostava vakityö ja kivoja harrastuksia, nuorena ei mun budjetilla tosiaankaan olisi purjehdittu tai hoidettu omaa pihaa. Oli vielä itsestä epävarma, eikä tiennyt millaisen elämän haluaa. Jotenkin näki vielä itsensä rumempana ja lihavampana kun onkaan (ei ollut oikeasti kumpaakaan ellei verrata johonkin Kate Mossiin), nykyään on itsevarma eikä kaipaa muiden hyväksyntää omille ratkaisuilleen. Niin että sääli ihan vapaasti vaan :D
Jaa, mulla on asuntovelkaa ja säästötilillä 4000€. Palkka on 12,80€ tunnissa niin ei tässä "eletä" vaikka olenkin sinkku. Pari kuukautta työttömänä niin olen aivan auki.
Mulla on sama tuntipalkka, väheksytyllä mutta hyvin työllistävällä amisalalla. Olen tuore nelikymppinen, lapsi tänään 18, ei asuntolainaa, ei enää tarvetta kokopäivätyölle (eikä myöskään rikasta puolisoa, saatuja perintöjä tai lottovoittoa. Vain pitkän tähtäimen säästämistä ja sijoittamista). 20 vuotta sitten moni piti tylsänä, mutta tänään(kin) tuntuu siltä, että olen hyvin vahvasti elossa.
Aina on toivoa ja sinulla voi hyvinkin olla vielä vaikka mitä mukavaa edessä. Olethan ennenkin pariutunut ja saanut perheenkin. Kyllä me introvertit, epävarmat ja kaikenlaiset ihmisetkin pariudutaan. miksi se ei olisi sinulle mahdollista? Eiköhän exäsikin johonkin hyvään sinussa ihastunut? on yli 50-vuotiaitakin alan vaihtajia, siitä vaan.
Vierailija kirjoitti:
Nari nari ja voli voli.
Ei ole toivoa, suosittelen hautapaikan etsimistä kuten me muutkin nelikymppiset teemme.
Ap vaikuttaa vähän liikaa oman napansa ympärillä pyörivältä, jotenkin epäkypsältä tyypiltä. Asperger? Ei vain jaksaisi lohduttaa ihmisiä jotka eivät itse ota vastuuta elämästään ja tee sillä mitä haluavat. Tuossa iässä oikeastaan pitäisi jo tuntea itsensä siinä määrin että osaa ohjata elämäänsä siihen suuntaan kuin haluaa ja lopettaa narina.
Tottakai sitä nyt jo itsensä tuntee, mutta siinäpä se ongelma onkin. Ainakin mun haluamat suunnat on sellaisia että ovet onkin kiinni. Ei ne tietenkään narisemallakaan enää aukea, mutta kyllä tämä elämäntilanne ( jota btw ei missään vaiheessa ole valinnut eikä halunnut) alkaa pikkuhiljaa v*tuttamaan ja turhauttamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut pätkätöissä koko ikäni, niin nyt yhtäkkiä neljänkymmenen jälkeen, ei enää pääse edes työhaastatteluun. Tässä yksi pointti päättäjille jotka pätkätöitä ihannoivat, he voisivat päätöksissään ottaa tämänkin huomioon, että miten vanha on oikeasti maksimi tai keskiverto pätkätyöläinen. Onhän tätäkin ongelmaa vatvottu muttei mitään oikeasti aikaan saatu asioiden parantamiseksi.
Oma valinta. Turha inistä, kun valinnan vaikutukset alkavat konkretisoitumaan.
Mikä ihme saa sut kuvittelemaan, että tuo olisi jotenkin oma valinta?
Pätkätyö ja siihen johtavat seikat ovat 99% tapauksista oma valinta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan. Nelikymppisenä elämä on ohi.
Jonnen 13 v mielestä.
Me nelikymppiset elämme elämän parasta aikaa, ei tarvitse enää stressata elämänvalintojen kanssa, on riittävästi rahaa tehdä kaikkea kivaa, eikä tarvitse piitata mitä muut ajattelevat. Nuoruus on erityisen hienoa aikaa lähinnä huonoissa elokuvissa.
Niin onhan se niin että kaikki nelikymppiset ovat töissä ja rahaa on kuin rosvopäälliköllä jos ei ole niin vikahan on sitten yksilössä, eikä sitäkään tarvitse eritellä mitenkään... Surullisen mustavalkoista ainakin elämäsi on.
No sureppa minun onnellista elämääni ihan rauhassa vaan. :
Normaalilla nelikymppisellä on kyllä ammatti ja työ ja talouskin siinä kunnossa ettei eletä enää pelkillä nuudeleilla.
Mitä ei ollut esim silloin, kun oli köyhä opiskelija.
Nuoruus oli ainakin minulla aika ahdistavaa aikaa, piti päättää mitä elämällään tekee, hakea yliopistoon ja sitten kilpailla työpaikoista. Nyt on kiinnostava vakityö ja kivoja harrastuksia, nuorena ei mun budjetilla tosiaankaan olisi purjehdittu tai hoidettu omaa pihaa. Oli vielä itsestä epävarma, eikä tiennyt millaisen elämän haluaa. Jotenkin näki vielä itsensä rumempana ja lihavampana kun onkaan (ei ollut oikeasti kumpaakaan ellei verrata johonkin Kate Mossiin), nykyään on itsevarma eikä kaipaa muiden hyväksyntää omille ratkaisuilleen. Niin että sääli ihan vapaasti vaan :D
Jaa, mulla on asuntovelkaa ja säästötilillä 4000€. Palkka on 12,80€ tunnissa niin ei tässä "eletä" vaikka olenkin sinkku. Pari kuukautta työttömänä niin olen aivan auki.
Mulla on sama tuntipalkka, väheksytyllä mutta hyvin työllistävällä amisalalla. Olen tuore nelikymppinen, lapsi tänään 18, ei asuntolainaa, ei enää tarvetta kokopäivätyölle (eikä myöskään rikasta puolisoa, saatuja perintöjä tai lottovoittoa. Vain pitkän tähtäimen säästämistä ja sijoittamista). 20 vuotta sitten moni piti tylsänä, mutta tänään(kin) tuntuu siltä, että olen hyvin vahvasti elossa.
Onnea sinulle. Lapset kannattaa ihan oikeasti tehdä ajoissa. Siinä sitä ollaan kun joku 36v nainen ja 40v mies saavat iltatähden. Voisi olla mukavaa kun viisikymppisenä lapset lähtisivät opiskelemaan ja voisi taas väliin katsoa mitä elämällä on annettavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan. Nelikymppisenä elämä on ohi.
Jonnen 13 v mielestä.
Me nelikymppiset elämme elämän parasta aikaa, ei tarvitse enää stressata elämänvalintojen kanssa, on riittävästi rahaa tehdä kaikkea kivaa, eikä tarvitse piitata mitä muut ajattelevat. Nuoruus on erityisen hienoa aikaa lähinnä huonoissa elokuvissa.
Niin onhan se niin että kaikki nelikymppiset ovat töissä ja rahaa on kuin rosvopäälliköllä jos ei ole niin vikahan on sitten yksilössä, eikä sitäkään tarvitse eritellä mitenkään... Surullisen mustavalkoista ainakin elämäsi on.
Vaikka olisit töissäkin niin ei sitä rahaa ole matalapalkka aloilla olevilla. Eikä ole mitään uraa niin työ ei rasita kuin lähinnä fyysisesti missä siinäkin on tarpeeksi. Nelikymppisenä kysyy itseltään tässäkö tämä onkin? Kolmekymppisenä oli vielä unelmia mutta nyt ne ovat kuolleet. Tunnen kasvaneeni viimeisenä 10 vuotena. Kokemukset ovat muokanneet minua ja olen tullut kovemmaksi sekä säälimättömämmäksi mutta en jähmettynyt paikalleen.
Sama juttu, kolmekymppisenä sitä vielä jaksoi uskoa unelmiinsa ja tehdä töitä niiden eteen. Nyt nelikymppisenä sitä sitten on tajunnut, että ihan turhaan meni sekin aika ja energia. Minäkin olen kasvanut ja oppinut tuntemaan itseäni nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana enemmän kuin aiemman 30 vuoden aikana. Monessa asiassa on tietysti myös huomannut, että sitä oikeasti onkin kiinnostunut ihan niistä samoista asioista/harrastuksista kuin mitä varhaisteini-ikäisenä ja vain hölmöyksissään yritti teininä muuttaa itseään "coolimmaksi" ja olla jotain muuta hukaten itsensä. Nyt sitten onkin myöhäistä saada elämästään oman näköistä, sitä kun tekisi oikeastaan ihan kaiken toisin jos vain se olisi mahdollista. Ne kaikki muutokset mitkä oli vielä tehtävissä (eli omissa käsissä) on tullut jo tehtyä ja nekin ainoastaan voimisti tyytymättömyyttä ja pettymystä itseen.
N41
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on aika pitkälle tahdon asia, pl. sairaudet yms, joihin ei voi vaikuttaa.
Ihmisen pitää käyttää hyväkseen niitä lahjoja ja ominaisuuksia, jotka ovat olemassa. Pois turha ujous ja itsensä aliarviointi. Sielunkumppanin voi löytää vaikka ruuhkabussista, jos sikseen tulee. Avaa keskustelu ja ole avoin mahdollisuuksille. Naiivi ei tietenkään pidä olla, mutta ei passiivinenkaan.
Lisäksi mulla on sellainenkin juttu, että kotenkin itsepintaisesti salaa "kaukoihastun" joihinkin ihmisiin, jotka ovat varattuja ja jolta en saa vastakaikua lainkaan. Jämähdän sitten heihin, enkä oikein kykene vuosikausiinkaan kiinnostumaan kenestäkään muustakaan.
No se on turvallista. Eräänlaista itsesuojelua sekin.
Et sä oikeasti halua rakkautta. Sä haluat vain riutua.
Olis ahdistavaa ihastua varattuun minusta, ei turvallista...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljon olen saanut, mutta näin 42-vuotiaana tiedostan, että elämäni ei todennäköisesti ole vielä edes puolivälissä ja uskon, että voin saavuttaa vielä vaikka mitä! Olen iloinen siitä, että lapset ovat jo teinejä, toinen pian aikuinen. Asuntolaina on käytännössä maksettu, on rakkaita ystäviä ja mielekäs, hyväpalkkainen työ. Aviomieskin on, mutta lähinnä kämppäkaveri. Tuskin maltan odottaa elämäni seuraavaa vaihetta, kun saan olla yksin ilman miestä ja lapsia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis vaatimattomat haaveeni ovat: puoliso/elämänkumppani, parempi työpaikka, lisää perhettä ja 1-2 ystävää. Miten voisin saavuttaa nuo? Tållä hetkellä haaveeni tuntuvat lähes mahdottomilta ainakin.
Hei, olen myös nelikymppinen ja mulla on samat haaveet. Ajattelin toimia seuraavasti: 1) haen uutta työpaikkaa heti syksyllä. (Olen vasta valmistumassa, joten gradu pitäisi vielä saada pakettiin , jonka jälkeen on enemmän aikaa ja paremmat tsäänssit) 2) Eroan nykyisestä kumppanistani ja alan katsella tosimielellä uutta kumppania. Kun vapaa-aika lisääntyy, ihmisiäkin tapaa enemmän. 3) Ehdottelen työkavereille/vanhoille kavereille treffejä aktiivisemmin ja ehkäpä uudessa duunissa tapaan taas uusia ja kiinnostavia ihmisiä.
Mikset tekisi samoin? Hae uutta duunia, siinä sivussa kumppani- ja ystäväongelmakin saattaa ratketa. Minulla suurin osa kavereista on joko duunin tai ex-duunikareveiden kautta tuttuja. Yleensä hakeudun työpaikkaan, jossa on mielenkiintoisia ihmisiä töissä (Tämä on minulle erittäin tärkeää työtä hakiessani). Nykyinen kumppanikin on ex-pomoni.
Mieti elämääsi 10 vuotta taaksepäin. Kuinka paljon olet muuttunut ihmisenä, entä mitä muutoksia elämässäsi on tapahtunut. Ja sitten mieti elämääsi 10 vuotta eteenpäin. Ajatteletko, että olet yhä samassa tilanteessa kuin nyt?
Ihmisillä on tapana aliarvioida se, miten paljon he itse muuttuvat tulevaisuudessa. Jotenkin me ajatellaan, että juuri nyt me ollaan niitä ihmisiä, joiksi meidän oli tarkoitus tulla, ja tämä versio on nyt se pysyvä. Todellisuudessa me muututaan tulevaisuudessakin ihan yhtä paljon kuin ollaan muututtu menneisyydessäkin.
Mitä tahansa voi tapahtua. Niin kauan kuin on elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, miten neuvoa APtä. Itse olen vuosien varrella elänyt erinäköisiä elämänvaiheita. Kasvanut ja antanut muutoksen tulla. 20/30/40 on jokaisella erilainen. Olen etsinyt itseni kaiken keskeltä. Välillä kriisissä, välillä rauhassa, tutustuen minuun. Onni ja tyytyväisyys elämään vaatii hyvin pieniä oivalluksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitkä asiat estävät sinua hakeutumasta ihmisten paiin?
Olen ujo, huonoitsetuntoinen ja käytännössä absolutisti. Huumorini on myös varmaankin liian erikoista, joten en uskalla olla oma itseni ihmisten parissa. Tuntuu siltä, että monessa porukassa olen jotenkin liian "outo", joten yleensä olen vain hiljaa, etten nolaa itseäni. Lisäksi olen introverttikin. Sinänsä nautin mukavien ihmisten seurasta ja olen uskollinen, lojaali ja auttavainen.
Mutta tuntuu siltä, että olen jotenkin liian huono ja erikoinen ihmisten mielestä. Kaiken huipuksi esim. pukeudun todella asiallisesti ja klassisesti sekä hiukseni ovat siistit ja hillityt. Tosiaan teen parhaani, että ulkoisesti sulautuisin joukkoon, enkä ärsyttäisi ketään, mutta tuntuu siltä, ettei se vain riitä, kun en osaa muuten olla riittävän "tavallinen" ja toisaalta hauska seuraihminen ja supliikkityyppi.
Ehkä se outous ja rasittavuus sinussa on juuri siinä, että yrität liikaa, ettet vaan ärsyttäisi ketään. Haluat olla hajuton ja mauton, näkymätön. Mitä jos kokeilisit ihan toisenlaista lähestymistapaa. Olisit oma itsesi, se mikä siellä kuoren alla on. Ihmiset viihtyy aitojen ja kiinnostavien ihmisten seurassa. Jos yrität olla täydellinen, ihmiset juoksee karkuun, koska se tekee heille epämukavan olon, rupeavat itsekin pönöttämään. No en tiedä, tuli vaan mieleen.
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut pätkätöissä koko ikäni, niin nyt yhtäkkiä neljänkymmenen jälkeen, ei enää pääse edes työhaastatteluun. Tässä yksi pointti päättäjille jotka pätkätöitä ihannoivat, he voisivat päätöksissään ottaa tämänkin huomioon, että miten vanha on oikeasti maksimi tai keskiverto pätkätyöläinen. Onhän tätäkin ongelmaa vatvottu muttei mitään oikeasti aikaan saatu asioiden parantamiseksi.
Tiedän että firman perustaminen on hankalaa, mutta jos kukaan ei ota töihin, silloin ainoa keino työllistyä on perustaa oma yritys. On sellainen vanha sanonta kuin että jos polkua ei ole, pitää lähteä heinikkoon ja tehdä itse se polku. Vaikeaa tietty, joten helpompi jäädä paikalleen.
Ole onnellinen. Sinulla on lapsi ja työ.
Minulla ei ole kumpaakaan ja olen nelikymppinen.
Akateeminen tutkinto löytyy, joten rekrytoijat eivät halua minua töihin ylikoulutettuna...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan. Nelikymppisenä elämä on ohi.
Jonnen 13 v mielestä.
Me nelikymppiset elämme elämän parasta aikaa, ei tarvitse enää stressata elämänvalintojen kanssa, on riittävästi rahaa tehdä kaikkea kivaa, eikä tarvitse piitata mitä muut ajattelevat. Nuoruus on erityisen hienoa aikaa lähinnä huonoissa elokuvissa.
Niin onhan se niin että kaikki nelikymppiset ovat töissä ja rahaa on kuin rosvopäälliköllä jos ei ole niin vikahan on sitten yksilössä, eikä sitäkään tarvitse eritellä mitenkään... Surullisen mustavalkoista ainakin elämäsi on.
No sureppa minun onnellista elämääni ihan rauhassa vaan. :)
Normaalilla nelikymppisellä on kyllä ammatti ja työ ja talouskin siinä kunnossa ettei eletä enää pelkillä nuudeleilla.
Mitä ei ollut esim silloin, kun oli köyhä opiskelija.
Nuoruus oli ainakin minulla aika ahdistavaa aikaa, piti päättää mitä elämällään tekee, hakea yliopistoon ja sitten kilpailla työpaikoista. Nyt on kiinnostava vakityö ja kivoja harrastuksia, nuorena ei mun budjetilla tosiaankaan olisi purjehdittu tai hoidettu omaa pihaa. Oli vielä itsestä epävarma, eikä tiennyt millaisen elämän haluaa. Jotenkin näki vielä itsensä rumempana ja lihavampana kun onkaan (ei ollut oikeasti kumpaakaan ellei verrata johonkin Kate Mossiin), nykyään on itsevarma eikä kaipaa muiden hyväksyntää omille ratkaisuilleen. Niin että sääli ihan vapaasti vaan :D
Aivan. Miksi yksikään nelikymppinen olisi matalapalkkatyössä saati sitten työtön? Nuo ovat nuoruuden juttuja, eivätkä enää aikuiselle hyväksyttyjä valintoja. Nyt aikuisena on aikaa ja rahaa ja niistä pitää nauttia kunnolla. Matkustelua, veneilyä omalla veneellä oman mökin rannasta, talon sisustusta, hienoja ravintoloita, pienempää työaikaa, omia yrityksiä. Elämän hienointa aikaa. En tajua miksi joku ei toimisi näin?
Jotta voisit auttaa ap:tä sinun pitäisi kertoa speksit, kuinka tuollaiseen elämään päästään. Juuri sitä tietoahan ap on vailla, ei sinun omahyväistä tarinaasi ilman ohjeita kuinka se onnistuu. Se on tämän ketjun pointti oletan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis vaatimattomat haaveeni ovat: puoliso/elämänkumppani, parempi työpaikka, lisää perhettä ja 1-2 ystävää. Miten voisin saavuttaa nuo? Tållä hetkellä haaveeni tuntuvat lähes mahdottomilta ainakin.
Hei, olen myös nelikymppinen ja mulla on samat haaveet. Ajattelin toimia seuraavasti: 1) haen uutta työpaikkaa heti syksyllä. (Olen vasta valmistumassa, joten gradu pitäisi vielä saada pakettiin , jonka jälkeen on enemmän aikaa ja paremmat tsäänssit) 2) Eroan nykyisestä kumppanistani ja alan katsella tosimielellä uutta kumppania. Kun vapaa-aika lisääntyy, ihmisiäkin tapaa enemmän. 3) Ehdottelen työkavereille/vanhoille kavereille treffejä aktiivisemmin ja ehkäpä uudessa duunissa tapaan taas uusia ja kiinnostavia ihmisiä.
Mikset tekisi samoin? Hae uutta duunia, siinä sivussa kumppani- ja ystäväongelmakin saattaa ratketa. Minulla suurin osa kavereista on joko duunin tai ex-duunikareveiden kautta tuttuja. Yleensä hakeudun työpaikkaan, jossa on mielenkiintoisia ihmisiä töissä (Tämä on minulle erittäin tärkeää työtä hakiessani). Nykyinen kumppanikin on ex-pomoni.
Taitaa juuri tässä olla se ratkaisun ydin. Sinulla on suunnitelma ja uskot että se onnistuu joten mahdollisuudet ovat hyvät että se onnistuu. Jos ei ole suunnitelmaa eikä usko että mikään muutos parempaan on mahdollista, niin ei sitä muutosta tule. Muutos on korvien välissä, pitää uskoa että se on mahdollista.
Noista kun otetaan muut pois kuin matalapalkkainen epävarma työpaikka. Niin siinähän sitä onkin eväät elää keski-ikäisenä elämän parasta laatuaikaa. Ainut mitä voi yrittää on kouluttautua toiselle amis alalle mutta ei siinäkään palkalla juhlita.