Aikuiset, joiden vanhemmalla asperger

Aspergerin oireyhtymästä puhutaan aina vain siltä kantilta, että ”normaaleilla” vanhemmilla on asperger-lapsi.

Nyt kun häiriö on ollut tunnettu jo pidempään, kaipaisin kokemuksia asperger-vanhempien kasvattamilta aikuisilta lapsilta. Toivon asiallista keskustelua enkä Aspergerin oireyhtymästä kärsivien lynkkausta siitä, ettei heistä saa puhua pahaa.

Omalla kohdallani käyn pitkässä terapiassa, jossa yritän vähitellen oppia tunnistamaan tunteitani. Ikää lähes 40 vuotta mutta silti olen kuin kävelevä kuori, joka esittää reipasta mutta joka on kuin tyhjää sisältä.

Sain ajatuksen tästä aiheesta luettuani ketjua tunteesta, jossa ei ole olemassa ja jossa monella tuntuu olevan pohjalla eri tavoilla huonot vanhemmat. Itse koen tulleeni henkisesti laiminlyödyksi siitä huolimatta, ettei kasvattajani ole ryypännyt, lyönyt yms. tehnyt vastaavaa yleisesti tuomittua.

Äitini ei ole ollut paha ihminen mutta hänen kyvyttömyytensä reagoida minun tunteisiini sekä tarpeisiini on ollut todella rajallista. Äiti ei ikinä ollut aidosti kiinnostunut lastaan kiinnostavista asioista eikä huomannut ilmeitä, äänensävyjä eikä hienovaraisia vihjeitä. Ylipäätään äidin oli vaikeaa nähdä itsensä ulkopuolelle ja hänelle oli kamalaa, mikäli asiat eivät menneet totutun rutiinin mukaan.

Olen pienestä saakka tottunut tarkkailemaan muiden reaktioita niin, että fokus on siirtynyt täysin itseni ulkopuolelle. Hyviä esimerkkejä ovat ne, kun vasta pois kotoa muutettuani tajusin, miltä nälkä tuntuu (olin lapsena kärsinyt jatkuvista päänsäryistä ymmärtämättä niiden liittyvän matalaan verensokeriin), miltä väsymys tuntuu (olen nukkunut koko lapsuuteni ihan liian vähän ja kuvitellut väsymystä normaalitilaksi), miltä kylmä tuntuu (lapsena palellutin usein sormeni ja jalkani tunnottomiksi ja ajattelin senkin olevan normaalia).

Äiti on joskus kehunut sillä, että hänen lapsensa ei koskaan itke. En oikein edelleenkään tiedä, miten äiti voi olla unohtamatta niitä kertoja, kuntolenkillä ollut kotona itkeneenä/itkuisena eikä hän ole huomannut mitään. Ylipäätään koen vahvasti, ettei minulla ole mitään persoonaa tai se on vähintään minulle täysin vieras. Tavallaan käsitän tämän koska lapsihan oppii tuntemaan itsensä muihin peilaamalla. Kun se peili ei heijastakaan mitään, ei saa kokemusta vuorovaikutuksesta ja oma itse jää näkymättömäksi.

Onko täällä siis muita, joiden vanhemmilla olisi ainakin epäily aspergerista?