Jaksatteko, että tultuanne töistä kotonanne on lapsen kavereita?

Jaksan, koska olisi todella surullista, jos lapsella ei olisi kavereita. 

Kyllä jaksan, mutta ollaan sovittu lasten kavereiden vanhempien kanssa, että jokainen syö omassa kotonaan päivällisen ja sen jälkeen sitten voivat alkaa toisiaan. Koska perhe tarvitsee omaa aikaa ja yhteinen ruokahetki on tärkeä.

Jaksan jos ne on pihalla tai omassa huoneessa pelaamassa...muualla asunnossa en.

Joo jos jätkät antaa bissen mullekkin ja katotaan lätkää, ovat kuitenkin jo parikymppisiä. tuskin viihtyisivät jos en olisi jaksanut 15v sitten katella kun mesosivat ja pelasivat olkkarissa ja mä katoin lätkää autotallissa.

Jaksan, koska se vaan tarkoittaa ettei lapsi roiku minun helmoissani. Omaa aikaa!

En jaksa. Osa on alkanut käyttää välipalaa ja ruokaakin, mutta meidän lapselle ei kyläpaikoissa ole tarjottu mitään. Vastavuoroisuus puuttuu.

Joitakin kavereita en jaksaisi millään. Niitä jotka alkavat aikuisen (eli minun) kanssa juttusille. Muuten olkoon ihan vapaasti, mutta en jaksa ns. osallistua.

En yhtään. En jaksa lapsianikaan heti töistä tultuani. Olemme sopineet, ettei äidille saa puhua puoleen tuntiin mitään. Olen opettaja. Pää on niin täynnä lasten melua ja neuvomista, etten jaksa yhtään. Säälittää nuo omat.

Jaksan tytöllä on usein samat kaverit. Ovat niin usein, että tuntuvat melkein perheenjäseniltä. Voin olla ihan oma itseni. Kivoja kohteliaita tyttöjä. Ainoastaan jos olen kipeä tai teen töitä kotona, olen sanonut ettei meille voi tulla.

Jos en jaksaisi lapsia, en olisi ryhtynyt äidiksi. 

En todellakaan jaksaisi ja siinä yksi syy miksen ole hankkinut lapsia. Yhden oman rauhallisen lapsen ehkä juuri ja juuri jaksaisi,

mutta mitään kavereita ei todellakaan. Haluan hiljaisuutta ja rauhaa kun tulen väsyneenä töistä kotiin. Sama viikonloppuisin.

Vilpittömästi kysyn mitä jaksamista niissä kavereissa on? Ovatko jotenkin ärsyttäviä, kyselevät tms.

Jos meidän lapsilla on kavereita saan olla erityisen rauhassa. Omat lapsethan eivät tällöin halua mitään (huomiota, läksyapua tms.) minulta, vaan ovat niiden kavereiden kanssa. Saan rauhassa tehdä ruokaa ja jossain vaiheessa kysyä, että tuleeko Mikko tai Minnakin syömään. Tai pojan kavereiden (teinien) kanssa toki kannattaa kysyä edeltä, niin osaa moninkertaistaa ruokamäärän. Yleensä ottavat vain välipalaa tai paistetaan pari pakastepizzaa lisäksi.

Isomman lapsen (koululaisen) kavereita siedän tällä hetkellä paremmin, kun pärjäävät ilman suurempaa valvontaa.

Pienemmän lapsen kaveriakin pitää valvoa, etteivät keksi yhdessä tyhmyyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vilpittömästi kysyn mitä jaksamista niissä kavereissa on? Ovatko jotenkin ärsyttäviä, kyselevät tms.

Jos meidän lapsilla on kavereita saan olla erityisen rauhassa. Omat lapsethan eivät tällöin halua mitään (huomiota, läksyapua tms.) minulta, vaan ovat niiden kavereiden kanssa. Saan rauhassa tehdä ruokaa ja jossain vaiheessa kysyä, että tuleeko Mikko tai Minnakin syömään. Tai pojan kavereiden (teinien) kanssa toki kannattaa kysyä edeltä, niin osaa moninkertaistaa ruokamäärän. Yleensä ottavat vain välipalaa tai paistetaan pari pakastepizzaa lisäksi.

Juuri näin. Lapset ovat erityisen tyytyväisiä ja vaivattomia silloin, kun heillä on kavereita 😊 Siksi en oikeastaan ikinä kieltäydy yökyläilyistäkään. Ja minusta on ihanaa työpäivän jälkeen istahtaa välipalalle keskustelemaan lasteni ja heidän kavereidensa kanssa, usein tulevat pöytään samaan aikaan. Meillä tehdään päivällinen rauhassa ja syödään vasta klo 20 maissa. Luulen, että se on monen perheen stressin syy kun kaikki ovat nälkäisiä ja pitää hirveällä kiireellä tehdä ruoka heti töiden jälkeen.

Kyllä jaksan, enemmänkin saisivat käydä kaverit kylässä. Kaverit ovat tärkeitä. Läksyt pitää tehdä ensin ja läksyjä voi tehdä kaverin kanssa myös.

Vierailija kirjoitti:

Jaksan, koska se vaan tarkoittaa ettei lapsi roiku minun helmoissani. Omaa aikaa!

Tämä. Työni on sellainen että en työpäivän jälkeen jaksaisi heti ihan kauheasti jutella ja eläytyä ja olla empaattinen vaan haluaisin hetken antaa aivojen levätä, mikä onnistuu mainiosti niin että lapsi leikkii kaverinsa kanssa sillä välin kun minä laitan ruokaa koko porukalle. Meillä on lapsen kaveripiirin vanhempien kanssa sovittu että jos ei sovi jäädä ruualle niin laitetaan muksu kotiin, mutta vain kerran on tullut minun tietoon tällainen tilanne lukuvuoden aikana, ja omassa pöydässä on ollut parhaimmillaan neljä yllätysvieraita. Tykkään siitä että meillä on elämää ja lapsella kavereita vaikka itse en jaksakaan kovin vilpitöntä läsnäoloa heti kotiin tultua.

Vierailija kirjoitti:

Vilpittömästi kysyn mitä jaksamista niissä kavereissa on? Ovatko jotenkin ärsyttäviä, kyselevät tms.

Jos meidän lapsilla on kavereita saan olla erityisen rauhassa. Omat lapsethan eivät tällöin halua mitään (huomiota, läksyapua tms.) minulta, vaan ovat niiden kavereiden kanssa. Saan rauhassa tehdä ruokaa ja jossain vaiheessa kysyä, että tuleeko Mikko tai Minnakin syömään. Tai pojan kavereiden (teinien) kanssa toki kannattaa kysyä edeltä, niin osaa moninkertaistaa ruokamäärän. Yleensä ottavat vain välipalaa tai paistetaan pari pakastepizzaa lisäksi.

Jotkut väsyvät ylimääräisistä ihmiskontakteista. Ylimääräinen henkilö kodissa tuo myös lisää ääntä taloon. Sellaisen voi olla vaikea ymmärtää tätä, joka ei koe näitä asioita rasitteina.

Kyllä mä jaksan. Lapsi tietää että läksyt pitää tehdä, sit saa kavereita kutsua kylään. Ei ne kaverit mua työllistä, päinvastoin pääsen helpommalla kun se ”äiti mulla on tylsää mitä mä tekisin”-vinkuminen ei ala heti työpäivän jälkeen.

Jaksan tietenkin. Tämä on myös lapsen koti, ei vain minun.

Lapset ovat jo aikuisia, mutta joskus jaksoin. Ei se sirkus aina mukavalta tuntunut, mutta pääsin kuitenkin vähemmällä ja ainakin tiesin, missä mukulani ovat.

Meillä oli 90-luvulla semmoinen "muumitalo" ja lapset pelasivat ullakolla sählyä. Minä tein niille kesälläkin simaa juotavaksi ja ruokapöytään katettiin niin monta lautasta kuin tarvis. Monesti myös grillattiin.