Vanhempani eivät koskaan kysy kuulumisia

Ei minunkaan. Tai siis isäni on aivan ulkopuolinen, oman tiensä kulkija. Sitä ei kiinnosta jälkeläiset lainkaan. Äitini käy kylässä aina joksus, 15 minuutn ajan. En juurikaan tidä mitä tekee ja kenen kanssa. Joskus kadehtii noita kavereita, joilla isät yhtäkkiä tsekkaavat autostansa jotain tai auttavat auton hajotessa. 

Jotkut vanhemmat ovat itsekeskeisiä ja itseihasteisia ihmisiä jotka vain rakastavat omaa ääntään. Näitäkin joutuu sietämään kun kerran vuodessa tapaa. Äitin saattaa soittaa ja kysyä mitä kuuluu, sen jälkeen ei ole aikaa kuunnella vastausta kysymykseensä. No, hän ei ole koskaan työelämässä pärjännytkään, ei ole tehtävää jossa tuollaisella luonteella tulisi rekrytoiduksi. Onneksi äitini on jo niin vanha ettei hän enää pitkään elä. Sinnitellään ja odotellaan.

Minulla taas on sellainen tilanne, että näemme kyllä usein, mutta emme puhu mistään vakavasta. Juttelemme uutisista ja puutarhan hoidosta. Ei saisi valittaa, kun meillä on hyvät välit kuitenkin, mutta en ole koskaan saanut mitään henkistä tukea. Meilläkään ei jutella kuulumisista eikä meillä ole koskaan lapsuudessanikaan näytetty tunteita eikä halailtu, kosketettu eikä näytetty välittämistä. Eivät vanhemmat meille lapsille eivätkä edes toisilleen. Minulle ei ole kasvanut tervettä itsetuntoa, koska en ole koskaan saanut kannustamista enkä tukea missään asiassa.

Tunnen olevani usein ihan hukassa ja joskus tunnen olevani kuin lapsi, joka kaipaa välittämistä. Kaipaan äitihahmoa elämääni. Olen ollut lapsesta asti kova ihastumaan opettajiin, ohjaajiin ja muihin välittämistä näyttäviin aikuisiin. 

Onko tällainen tuttua teille muille? 

Nyt aikuisena se ei enää haittaa juurikaan, mutta lapsuudessa ja nuoruudessa se oli mielenterveydelleni kohtalokasta.

Vierailija kirjoitti:

Minulla taas on sellainen tilanne, että näemme kyllä usein, mutta emme puhu mistään vakavasta. Juttelemme uutisista ja puutarhan hoidosta. Ei saisi valittaa, kun meillä on hyvät välit kuitenkin, mutta en ole koskaan saanut mitään henkistä tukea. Meilläkään ei jutella kuulumisista eikä meillä ole koskaan lapsuudessanikaan näytetty tunteita eikä halailtu, kosketettu eikä näytetty välittämistä. Eivät vanhemmat meille lapsille eivätkä edes toisilleen. Minulle ei ole kasvanut tervettä itsetuntoa, koska en ole koskaan saanut kannustamista enkä tukea missään asiassa.

Tunnen olevani usein ihan hukassa ja joskus tunnen olevani kuin lapsi, joka kaipaa välittämistä. Kaipaan äitihahmoa elämääni. Olen ollut lapsesta asti kova ihastumaan opettajiin, ohjaajiin ja muihin välittämistä näyttäviin aikuisiin. 

Onko tällainen tuttua teille muille? 

Meillä oli juuri tuollaista, ennen kuin yhteydenpito nyt sitten väheni dramaattisesti siirryttyäni kokopäiväisesti työelämään. Ei puhuttu mistään oikeasti vakavasta, ongelmistaan jos kertoi niin kukaan ei reagoinut. Senkin vanhempani ovat selittäneet että mitä kauhistelureaktiota minä nyt heiltä kerjään - no en mitään kauhistelua vaan normaali myötäeläminen olisi kivaa. Nykyään tuntuu ihan hassulta että työkaverit tietää asioistani enemmän kuin vanhempani ja osoittavat myötätuntoa ja tsemppaavat, mitä kautta olen itsekin oppinut sosiaalisia taitoja, mihin en lapsena saanut mallia kotoa. Ennen kuitenkin puhuttiin jostain, nykyään ei oikein mistään. Olen miettinyt sitäkin (ja tunnen itseni hulluksi sen takia ei kai kukaan vanhempi oikeasti niin tekisi?) että johtuuko tämä siitä että jotenkin "petin" vanhempieni "odotukset" menestymällä sittenkin paremmin kuin oli odotettu. Minusta ei oikein pitänyt tulla mitään (sisaruksista kyllä) ja olin aina se perheen huonoin mistä myös muistutettiin usein ja nyt olen ihan hyvässä työssä jossa menestynkin. -AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla taas on sellainen tilanne, että näemme kyllä usein, mutta emme puhu mistään vakavasta. Juttelemme uutisista ja puutarhan hoidosta. Ei saisi valittaa, kun meillä on hyvät välit kuitenkin, mutta en ole koskaan saanut mitään henkistä tukea. Meilläkään ei jutella kuulumisista eikä meillä ole koskaan lapsuudessanikaan näytetty tunteita eikä halailtu, kosketettu eikä näytetty välittämistä. Eivät vanhemmat meille lapsille eivätkä edes toisilleen. Minulle ei ole kasvanut tervettä itsetuntoa, koska en ole koskaan saanut kannustamista enkä tukea missään asiassa.

Tunnen olevani usein ihan hukassa ja joskus tunnen olevani kuin lapsi, joka kaipaa välittämistä. Kaipaan äitihahmoa elämääni. Olen ollut lapsesta asti kova ihastumaan opettajiin, ohjaajiin ja muihin välittämistä näyttäviin aikuisiin. 

Onko tällainen tuttua teille muille? 

Meillä oli juuri tuollaista, ennen kuin yhteydenpito nyt sitten väheni dramaattisesti siirryttyäni kokopäiväisesti työelämään. Ei puhuttu mistään oikeasti vakavasta, ongelmistaan jos kertoi niin kukaan ei reagoinut. Senkin vanhempani ovat selittäneet että mitä kauhistelureaktiota minä nyt heiltä kerjään - no en mitään kauhistelua vaan normaali myötäeläminen olisi kivaa. Nykyään tuntuu ihan hassulta että työkaverit tietää asioistani enemmän kuin vanhempani ja osoittavat myötätuntoa ja tsemppaavat, mitä kautta olen itsekin oppinut sosiaalisia taitoja, mihin en lapsena saanut mallia kotoa. Ennen kuitenkin puhuttiin jostain, nykyään ei oikein mistään. Olen miettinyt sitäkin (ja tunnen itseni hulluksi sen takia ei kai kukaan vanhempi oikeasti niin tekisi?) että johtuuko tämä siitä että jotenkin "petin" vanhempieni "odotukset" menestymällä sittenkin paremmin kuin oli odotettu. Minusta ei oikein pitänyt tulla mitään (sisaruksista kyllä) ja olin aina se perheen huonoin mistä myös muistutettiin usein ja nyt olen ihan hyvässä työssä jossa menestynkin. -AP

Työssäni muuten näen paljon perheitä ja tunnen aina itseni tosi yksinäiseksi kun näen vaikka teini-ikäisen lapsen vanhempineen olevan tosi läheisiä. Ei meillä ollut sellaista, koskaan. -AP

Minulla on kiireinen vanhempi ja soitan hänelle itse, vaikkei hän ole puhelias. Hän puhuu enemmän tuttujensa kanssa. Puheenaiheena voi olla säätila tai niitä näitä, etten hermostuta häntä, voi olla joskus äkkipikainen. 

Kuulostaa niin tutulta. Minustakin joskus tuntuu, että työkavereille on helpompi puhua kuin omille vanhemmilleen. Itsekin olen alkanut oppia sosiaalisia taitoja vasta työelämässä. Olen aika hiljainen ja ujo ja  vähän kömpelö sosiaalisesti, mutta töissä olen alkanut oppia puhumaan. Meillä ei saanut puhua kotona mistään vaikeasta ja meillä on aina salailtu asioita ja vaiettu kaikesta. Minäkin tunnen salaa kateellisuutta, jos näen lapsen tai nuoren olevan läheinen vanhempansa kanssa ja perhe muutenkin vaikuttaa tasapainoiselta ja normaalilta. 

En oikein osaa sanoa, mistä tämä voi johtua. Ehkä vanhempiesi on ollut vaikea käsitellä menestymistäsi.

Meillä tämä tuntuu olevan sukupolvien ketju. En usko, että vanhempani ovat omassakaan lapsuudessaan oppineet käsittelemään tunteita ja puhumaan niistä. 

Minä myös kaipaan äiti-ja isähahmoa, ja haluaisin kaikkein mieluiten olla huolehdittava pikkulapsi. Ei oikein sovi yhteen sen kanssa, että lähestyn neljääkymppiä. Ihmisten seurassa näyttelen täysin epäaitoa roolia, joka ei vastaa yhtään oikeita tuntemuksiani tai ajatuksiani, koska enhän voi kertoa kellekään, että "juu, seurasin hallitustunnusteluja, mutta ei kyllä kiinnosta yhtään. Voi kun pääsisin rakastavaan perheeseen vauvaksi!"

Kenelle teistä minä voisin soittaa ja kysyä, että mitä kuuluu? Meillä eivät kotoa muuttaneet lapset ole kovin innoissaan soitoistani. Eli tasan ei käy onnen lahjat.

Vierailija kirjoitti:

Kenelle teistä minä voisin soittaa ja kysyä, että mitä kuuluu? Meillä eivät kotoa muuttaneet lapset ole kovin innoissaan soitoistani. Eli tasan ei käy onnen lahjat.

Soitto voi tulla hankalaan aikaan. Laita Whatsappia, jotain kivaa itsestäsi/kotoa, ja samalla kysy, mitä sulle kuuluu. Ja vastauksen saatuasi ole myös kiinnostunut.

Minulla ei ole käytössä whatsappia, mutta joskus laitan tekstarin. Vastausviesti tulee sitten joskus.

”Vastaus kysyessäni asiasta on se että kun käyn töissä niin ei kuulemma "uskalla soittaa ettei häiritse". Siis täh. ”

Tuo on aika tyypillistäkin itsekkään ihmisen syyllistävää/ manipuloivaa viestintää. Vanhempasi sanoi sinun työtäsi syyksi valinnalleen olla ottamatta yhteyttä ja vihjaa että sinähän itse toivot tätä ja hän vain nöyränä ihmisenä ei halua häiritä läsnäolollaan.

Looginen ihminen menee kaksoissidosviestinnästä aivan kertakaikkisen ymmälleen. Etenkin kun kyseessä on oma perheenjäsen. Sinähän nimenomaan toivot yhteydenpitoa ja että kuulumisia kyseltäisi, mutta keskustelu sisältö kääntyikin ihan päivastaiseksi: sinä itse toivot ettei soitettaisi ja siinä syy.

Veikkaisin, että vanhempasi käyttää tätä samaa muutenkin viestinnässään, eri yhteyksissä. Oli tuo sen verran klassinen esimerkki syyllistävästä kommunikaatiosta.

Rakastava vanhempi olisi muuten sanonut: ” Ai no meidän pitää sitten soitella tai viestitellä useammin, en ole tarkoituksella jättänyt kysymättä, anteeksi” tms. Ja hän todella olisi soittanut pian ja kysynyt miten sun päivä meni.

Kysytkö sinä heiltä vai odotatko että heidän vain kuuluisi kysyä sinulta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelle teistä minä voisin soittaa ja kysyä, että mitä kuuluu? Meillä eivät kotoa muuttaneet lapset ole kovin innoissaan soitoistani. Eli tasan ei käy onnen lahjat.

Soitto voi tulla hankalaan aikaan. Laita Whatsappia, jotain kivaa itsestäsi/kotoa, ja samalla kysy, mitä sulle kuuluu. Ja vastauksen saatuasi ole myös kiinnostunut.

Voin omasta puolestani sanoa minulle kelpaisi vaikka ei kivatkin kuulumiset, jos olisi oikeat puhevälit vanhempiin. Eikö "läheisten" (no ainakin geneettisellä tasolla) ihmisten kanssa pitäisi just voida olla niin ettei aina tarvitse olla kivaa mutta voi nimenomaan puhua ne ikävätkin asiat? -AP

Vierailija kirjoitti:

”Vastaus kysyessäni asiasta on se että kun käyn töissä niin ei kuulemma "uskalla soittaa ettei häiritse". Siis täh. ”

Tuo on aika tyypillistäkin itsekkään ihmisen syyllistävää/ manipuloivaa viestintää. Vanhempasi sanoi sinun työtäsi syyksi valinnalleen olla ottamatta yhteyttä ja vihjaa että sinähän itse toivot tätä ja hän vain nöyränä ihmisenä ei halua häiritä läsnäolollaan.

Looginen ihminen menee kaksoissidosviestinnästä aivan kertakaikkisen ymmälleen. Etenkin kun kyseessä on oma perheenjäsen. Sinähän nimenomaan toivot yhteydenpitoa ja että kuulumisia kyseltäisi, mutta keskustelu sisältö kääntyikin ihan päivastaiseksi: sinä itse toivot ettei soitettaisi ja siinä syy.

Veikkaisin, että vanhempasi käyttää tätä samaa muutenkin viestinnässään, eri yhteyksissä. Oli tuo sen verran klassinen esimerkki syyllistävästä kommunikaatiosta.

Rakastava vanhempi olisi muuten sanonut: ” Ai no meidän pitää sitten soitella tai viestitellä useammin, en ole tarkoituksella jättänyt kysymättä, anteeksi” tms. Ja hän todella olisi soittanut pian ja kysynyt miten sun päivä meni.

Mullakin, kun olen sanonut äidille, että miksi hän ei kysele minulta asioita, vastaa joka kerta että "no kun sinä vaikutat siltä ettet halua että kyselen" tms= vaikka siis olen useasti ihmetellyt, että miksei kysele, niin tästä hän päättelee, etten haluaisi kyselyjä?? Luonnollisesti on tullut aina syyllinen olo, vaadin liikoja, olen huono ihminen...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

”Vastaus kysyessäni asiasta on se että kun käyn töissä niin ei kuulemma "uskalla soittaa ettei häiritse". Siis täh. ”

Tuo on aika tyypillistäkin itsekkään ihmisen syyllistävää/ manipuloivaa viestintää. Vanhempasi sanoi sinun työtäsi syyksi valinnalleen olla ottamatta yhteyttä ja vihjaa että sinähän itse toivot tätä ja hän vain nöyränä ihmisenä ei halua häiritä läsnäolollaan.

Looginen ihminen menee kaksoissidosviestinnästä aivan kertakaikkisen ymmälleen. Etenkin kun kyseessä on oma perheenjäsen. Sinähän nimenomaan toivot yhteydenpitoa ja että kuulumisia kyseltäisi, mutta keskustelu sisältö kääntyikin ihan päivastaiseksi: sinä itse toivot ettei soitettaisi ja siinä syy.

Veikkaisin, että vanhempasi käyttää tätä samaa muutenkin viestinnässään, eri yhteyksissä. Oli tuo sen verran klassinen esimerkki syyllistävästä kommunikaatiosta.

Rakastava vanhempi olisi muuten sanonut: ” Ai no meidän pitää sitten soitella tai viestitellä useammin, en ole tarkoituksella jättänyt kysymättä, anteeksi” tms. Ja hän todella olisi soittanut pian ja kysynyt miten sun päivä meni.

Mullakin, kun olen sanonut äidille, että miksi hän ei kysele minulta asioita, vastaa joka kerta että "no kun sinä vaikutat siltä ettet halua että kyselen" tms= vaikka siis olen useasti ihmetellyt, että miksei kysele, niin tästä hän päättelee, etten haluaisi kyselyjä?? Luonnollisesti on tullut aina syyllinen olo, vaadin liikoja, olen huono ihminen...

(olen se neljääkymppiä lähestyvä, joka haluaisi olla vauva. kylläpä onkin niin seesteinen keski-ikäinen olo ja tietenkin olen itsevarma/tunnen itseni/hyväksyn itseni ja plaa plaa muita kliseitä mitä ikätoverini jauhavat..)

Minun vanhempani eivät koskaan pyydä kylään tai soittele. Käyn heillä n 2 vkon välein. Mietin, että kauankohan menisi jos en kävisi, että ottaisivat yhteyttä.

Tuosta vanhempien ja aikuisten lasten yhteydenpidosta. Minä vanhempana haluaisin pitää yhteyttä tyttäreeni, mutta se ei vaan jostain syystä oikein suju ja olen ymmärtänyt että hän ei halua kertoa minulle asioitaan. Kumpikin olemme ilmaisseet että haluamme pitää yhteyttä, mutta se kaatuu aina johonkin... tuntuu että meillä ei ole yhteisiä asioita ja mielenkiinnon kohteita mistä puhua. Jos kysyn kuulumisia vastaus on sitä tavallista tms. Miten neuvoisitte tekemään?

Vierailija kirjoitti:

Tuosta vanhempien ja aikuisten lasten yhteydenpidosta. Minä vanhempana haluaisin pitää yhteyttä tyttäreeni, mutta se ei vaan jostain syystä oikein suju ja olen ymmärtänyt että hän ei halua kertoa minulle asioitaan. Kumpikin olemme ilmaisseet että haluamme pitää yhteyttä, mutta se kaatuu aina johonkin... tuntuu että meillä ei ole yhteisiä asioita ja mielenkiinnon kohteita mistä puhua. Jos kysyn kuulumisia vastaus on sitä tavallista tms. Miten neuvoisitte tekemään?

Kokeile kysyä tarkemmin jostain tietystä asiasta, mistä on ollut puhetta ennen tai minkä tiedät muuten kuuluvan tyttären elämään? Keksikää joku yhteinen juttu, harrastus tms? tai sitten yrittäkää tutustua toistenne mielenkiinnon kohteisiin? Olen huomannut töissä että vaikka ei olisi kiinnostunut samoista asioista on ihan jännä kysellä muiden harrastuksista ja innostavaa kuunnella heidän intoaan.  Minua vaivaa varsinkin tämä että jos olen ihan kertonut jostain erityisestä asiasta elämässäni, vanhempani eivät myöhemmin kysy siitä mitään vapaaehtoisesti. En ole siis ihan varma ovatko he sitten edes kuunnelleet minua aluperin (usein tuntuu etteivät kuuntele) enkä sitten viitsi enää kertoakaan jatkoa. -AP