Dokumentti Takaisin Valoon, siepatun marissan tarina, mitä mieltä?

Aiheesta olikin vanha keskustelu dokumenttielokuvan ilmestyessä teattereihin 2018. Luin vanhaa keskustelua ja petyin taas kerran muuten välillä ihan normaaleihin ja jopa ilahduttavia toivonkipinöitä herätteleviin kanssaihmisiin.

Joihinkin teistä.

Tämä kommentti heijastelee silloin syntyneitä ajatuksia ja sellaisia epäilyksiä mitä sain jo ennen vanhan keskustelun lukemista. Mieleeni nousi jo ensimmäisen uutisartikkelin aiheesta luettuani epäilyksen ripaus siitä, kuinka huonosti ihmiset mahtavat suhtautua dokumenttiin ja erityisesti sen päähenkilöön. Häneen, joka ei ole vain henkilö dokumenttielokuvassa, vaan on aivan oikean elämänsä päähenkilönä joutunut kokemaan kuinka ihmisarvo riistetään pois.

Haluan dokumenttia pohdittuani muistuttaa eräistä asioista siksi, että vastaavanlaisia ja muita kamaluuksia kokeneet ihmiset saisivat kokea kanssaihmisiltä ystävällisyyttä ja myötätuntoa, ja koska se on jotain, mitä on annettava, me antaisimme sitä heille. Jotkut meistä itsekin kaipaamme myötätuntoa, toiset meistä eivät enää edes odota sitä saavansa petyttyään läheistenkin ihmisten tympeään hyökäämiseen. Hylkääminen voi näyttäytyä kaiken kokemasi sivuuttamisena olkia kohauttaen, kokemustesi tyrmäämisenä tai jopa pilkkaamisena ja omien vikojen ja ominaisuuksien väittämisenä kaiken tapahtuneen syyksi.

Myötätunto on taito minkä käyttöön meillä ihmisillä on kyky. Jos on joutunut paljon pettymään muihin voi olla sammuttanut omaa myötätuntoaan, mutta tiedostaessaan myötätuntonsa vähyyden on mahdollisuus löytää se uudestaan. Myötätunto on viisautta.

Takaisin valoon -dokumentissa näytetään välähdyksiä, joiden takana on kokonaisuus, siitä, että päähenkilö on joutunut pelkäämään henkensä menettämistä monia kuukausia.