Lue keskustelun säännöt.
Kuolen kohta syömishäiriööni
30.04.2019 |
Ainoa mitä halusin oli yksi onnellinen päivä. Olen sairastanut jo monia vuosia. Tunnen jo kuinka sisäelimet reistailee. On valtavia kipuja. Huomaan tunnustellessa kuinka rasvaa on kadonnut. Sairastuin aluksi anoreksiaan, mikä muuttui bulimiaksi. Minulla oli parempi vaihe, mutta en löydä syytä taistella. En usko minkään muuttuvan paremmaksi. Kivut pelottavat minua, kuolema ei. Olen väsynyt jatkamaan. Haluaisin sulkea silmät ja nukahtaa. Luulen, että se tapahtuu jo ehkä tänään. Tuntuu, että kun annan vain mieleni taholta periksi niin kroppa lakkaa taistelemasta. Halusin vain vielä sanoa, että oli normaali pieni ihminen täynnä unelmia, joka kohtasi lopulta liikaa elämässä tapahtuvia vääriä asioita.
Kommentit (13)
Saat apua! Soita johonkin päivystävään puhelimeen. Lupaan että joku päivä voit paljon paremmin. T. Kymmenen vuotta elämästä helvettiä syömishäiriön takia, tällä hetkelle syön jäätelöä ja nautin siitä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikävä juttu. Eräs sukulainen kuoli anoreksiaan, ja se oli niin väärin.
Olen pahoillani sun puolestasi. Itsekään en jaksaisi enää tätä kaikkea, mutta minulla on liikaa vastuita jotta voisin vain häipyä täältä.
Jos tilanne on noin vakava, niin paikka on ensi alkuun ihan somaattisen hoidon puolella, psykiatrisella ei voida kovin paljoa tehdä kuolevalle.
Voisitko ajatella, että sinun ei nyt tarvitse miettiä syömishäiriöstä eroon pääsyä eikä yrittää itse muuttaa mitään, ajattelua tai kehoa? Soita vaikka hätänumeroon ja anna tehtävä kokonaan ammattilaisille. Saisit levätä ja ehkä sitten tulevaisuuskin vaikuttaisi valoisammalta.
Ei se kroppa kyllä ajatuksen voimalla toimi. Eikä myöskään lakkaa toimimasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En voi hakea apua. Kukaan ei lisäksi ymmärtäisi minua. En ole mikään oppikirjapotilas ja minulla on vain liikaa ongelmia. Joskus halusin parantua. En käsitä, miten ja miksi yritinkään niin paljon. Tein tutkinnon, suunnittelin uraani ja haaveilin perheestä. Uskoin, että kun pääsin vihdoin pois niin pääsen samalle viivalle muiden kanssa. Mutta ei minulla ole enää voimia. Olen jo niin loppuunpalanut ja käytetty, että minusta ei ole enää mihinkään. Ei mitään hyötyä kenellekään. Ja olen oikeasti niin säälittävä, että en edes halua parantua. Ruoka on ainoa ystäväni. Kaikki elämässäni on pelkkää kärsimystä ja odotan vain pääseväni kotiin syömään. Mutta sekin sattuu jo. Jos se ei ole mahdollista niin itken ja lyyhistyn kippuraan lattialle, itken ja huudan tuskasta monta tuntia äänettömästi. En tiedä olenko hullu vai tunteeko joku muukin henkistä kipua? Kun se iskee kaikki on mustaa ja tunnen vain sen pahan olon enkä saa henkeä.
ap
Vierailija kirjoitti:
Ei se kroppa kyllä ajatuksen voimalla toimi. Eikä myöskään lakkaa toimimasta.
Musta tuntuu siltä, että jos antaisin kropalleni luvan luovuttaa niin se tekisi sen. On jo pitkään tuntunut siltä, että keho ei fyysisesti jaksaisi, muttaa pää on pakottanut jatkamaan. En sitten tiedä. Saat väittää vastaan. Minä eb se selväjärkinen ole.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olento koskaan hakenut apua?
En psykiatrisista palveluista tai mistään muistakaan virallista paikoista syömishäiriöön. Lapsena oli erinäisiä juttuja lastensuojelun, muiden sosiaalipalvelujen ja oikeusprosesseihin liittyviä asioita. Ne eivät kuitenkaan koskeneet syömishäiriötä ja sitä minulla ei omasta mielestäni silloin vielä ollut...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei syömishäiriöt ole mikään sairaus. Ne ovat vain kehosi tapa muistaa, kuinka sinut pahoinpideltiin vauvana ja taaperona: syöminen ei tapahtunut sinun ehdoillasi. Rankka vieroitus rinnasta? Söit lautasen tyhjäksi käskystä? Hinta oli kova: itsehallinnan menettäminen. Kehosi vain protestoi tätä järkyttävää vääryyttä!
Aikuiset jotka "r a i s k a a v a t" lapsen itsenäisyyden ruokailussa, t@ppavat hänet viiveellä jo nuorena - mutta niin ei ole pakko olla. Ruoka ei ole perimmäinen ongelma, vaan itsetuntemus. Kun kohtaat INTUITIIVISESTI sen kokemuksen, että halusi todella "r a i s k a ttiin"... siitä alkaa toipumisesi. Nyt kaikki se vääryys asuu kehossasi, ja huutaa apua ainoalla tavalla, jonka tietää. Se ei ole kiusan vuoksi, vaan siksi että saisit viimein sen oikeuden kehoosi, joka sinulle olisi kuulunut jo aivan pienenä. Kehosi on nyt ikään kuin se pieni lapsi, jolle tehtiin vääryyttä: onko sen avunhuuto "sairaus", jonka haluat tukahduttaa? Se olisi sama kuin tukahduttaisi itkevää vauvaa, joka tarvitsee syliä.
Kun saat siihen itsenäisyyden kaipuuseen kontaktin, se ei enää puske alitajunnasta. Kontakti alkaa syntyä siitä, että keskityt sydämesi ääneen ja siihen mitä se kaipaa, eli syyhyn eikä oireisiin. Koska se ei ole järjen asia, se voi tapahtua vain omalla painollaan. Huolehdi sinä vain hyviin asioihin totuttelusta, ja kehosi toipuu siinä ohessa kuin itsestään. Elimistöllä on nimittäin ihmeellinen kyky parantaa itseään. Automaattinen taipumus korjata, kunhan sen sallii. Sitten kun kehosi ei ole vihollisesi, vaan ystäväsi, jota rakastat kuin omaa lasta: ilman ehtoja.
Jonain päivänä elämäsi on ihanampaa, kuin olisit koskaan voinut edes kuvitella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuolikohan ap?
Nukkuu varmaan vielä
Oletko saanut minkäänlaista psykiatrista apua?