Lue keskustelun säännöt.
Kun nainen saa lapsen... tapahtuuko näin kaikille?
29.04.2019 |
Toivoisin asiallista keskustelua seuraavasta aiheesta. Tarkoitukseni ei ole mollata ketään eikä yleistää näitä asioita, mutta joudun tässä avauksessani myös ns. arvostelevaan sävyyn kirjoittamaan. Joten:
Ystäväni on koko tuttavuutemme ajan edennyt kauniisti ja ns. yleisten normien mukaisesti elämässään, eli kihlautunut nuoruudenrakkautensa kanssa, mennyt naimisiin, ostanut omistusasunnon jne. Koko paketti on jo hallussa 27-vuotiaana. Hän on aina ollut ns. kodin hengetär, eli tykännyt leipoa ja laittaa kotia. Kuitenkin hänen elämässään on ollut myös muita mielenkiinnon kohteita ja hän on ainakin näennäisesti ollut kiinnostunut myös ympäröivästä maailmasta ja on ollut mukavaa seuraa ystäväpiirissä.
Koska elämässä kaikki on mennyt mukavasti, täydentyi onni tottakai myös yhteisellä lapsella, joka syntyi viime syksyn alkupuolella.
Ymmärrän mainiosti, että lapsen saaminen ja äidiksi tuleminen muuttavat elämää suunnattomasti. Ymmärrän, että tuore äiti ajautuu joksikin aikaa sellaiseen vauvakuplaan, eikä siinä olekaan mitään pahaa.
Viime aikoina olen vaan alkanut olla huolissani ystävyydestämme, koska tuntuu, että ystäväni on TODELLA syvällä siellä omassa vaaleanpunaisessa kuplassaan. Kaikki hänen mielenkiinnon kohteensa ympäröivästä maailmasta ovat hävinneet, tärkeintä on olla vain vaimo ja äiti. Tätä hän jaksaa painottaa usein. Jopa instagramin biosta hän poisti kaikki pitkät listaukset ja kuvaukset itsestään ja kirjoitti tilalle ”mom and wife”.
Nykyään hän ei jaksa kuunnella yhtään, mitä esim. itsellä on sanottavana ja ylipäätään tuntuu, että jos puhun jotain omasta elämästäni tai intohimon kohteistani (harrastukset, omat kuulumiseni, iloni, huoleni, maailman tapahtumat, sarjat, elokuvat, kirjat, tapahtumat...), hän avoimesti huokailee, voivottelee ja tuo kaikilla eleillään ja sanoillaan ilmi, että kaikki mitä juuri suustani päästin, on turhaa. Lisäksi hän on alkanut sääliä kaikkea normaalia elämääni kuuluvaa, kuten kaupassa käyntiä, syömistä, elokuvien katsomista, lenkkeilyä, lukemista, ym. koska kaikki nämä elämän normaalit askareet teen YKSIN. (Olen vapaaehtoisesti sinkku. Parisuhteessa ollut, mutta ei ole välttämättä minun juttuni.)
Tuntuu, että itselläni ei ole ihmisarvoa eikä mitään kiinnostavaa jaettavaa elämästäni lainkaan, kun toinen muljauttelee silmiään ja huokailee kyllästyneesti. Ei tee oikein mieli enää edes nähdä, kun joka kerta tuloksena on fiilis, että elämäni on jotenkin huonompaa. Itse en koe elämääni jotenkin vähempiarvoisemmaksi, miksi siis pitäisi kenenkään muunkaan? Minua ei tosiaan jakseta kuunnella, mutta minun pitäisi kuitenkin jaksaa vastavuoroisesti olla innoissani lukuisista baby showereista ja kavereiden kihlautumisista ja heidän hääsuunnitteluistaan. Jos en intopinkeänä hihku riemusta, se tulkitaan kateudeksi ja katkeruudeksi.
Eli siis, hyvät ihmiset! Kertokaapa omia vastaavia kokemuksia vai kuulostiko äskeinen täysin heprealta? Jos sinulla on lapsia, oletko kokenut tällaisen muutoksen vai puhkesiko vauvakupla jo aiemmin? Muilla ystävilläni ei tosiaan vielä ole lapsia, joten tämä on nyt ainoa tapaus, joka perustuu omaan kokemuspiiriini. Toivon todella, ettei elämänmeno muutu tällaiseksi myös muiden ystävien kohdalla tulevaisuudessa.
Kiitos kun jaksoit lukea!
Kommentit (137)
Ap:lle tiedoksi että kohta se sun ystäväsi pukkaa vauvan nro 2 ulos ja sama alkaa ihan alusta asti. Tai, no näin kävin minun ystävälleni joka 3 vuoden välein on tuottanut 3 lasta (eli hän on ollut kohta 8 vuotta lapsikuplassa). Itse lapsettomana en enää jaksa odotella että milloin se mun ystävä palaa sieltä "erämaasta" takaisin ihmisten ilmoille. Toki olen todella iloinen että ystäväni on saanut toteuttaa unelmansa suurperheestä ja kateellinen en todellakaaan ole koska olen vela. Minulla on se tilanne että ystäväni ei puhu minulle lapsistaan, yhtään mitään. Olettaa kait että minua ei kiinnosta vaikka aina kysyn mitä lapsille kuuluu, joko kävelee, puhuu jne. Ja koska hän ei kerkeä seuraamaan maailman menoa niin hänellä ei ole mitään puhuttavaa/kerrottavaa ja ainoa puheen aihe on se mitä minulle kuuluu. Itse en tykkää kertoa/puhua ainoastaan siitä minulle kuuluu vaan tarvitsen myös vastavuoroista kerrontaa, mutta sitä en tunnu saavani. Koen tapaamiset ahdistavina ja siksi olen ruvennut jo välttelemään tapaamisia. Jos 2 "pakollista" tapaamista saan runnottua läpi vuodessa niin se riittää minulle. Totta puhuakseni, meillä ei ole enää mitään yhteistä ja ei minua haittaisi vaikka koko ystävyys kuihtuisi kasaan. Ystäväni vauvavuosien aikana olen hankkinut itselleni uuden kaveripiirin. Aikansa kutakin, näin voisi sanoa. Olen tietysti avoin sille että jos ystäväni kaivautuu sieltä kuplastansa ulos ja rupeaa pitämään enemmän yhteyttä jossain vaiheessa ja löydämme yhteisen aiheen josta keskustella (politiikka, harrastukset, taide jne). Kaikki äidit eivät kumminkaan ole tälläisiä lapsikuplassa eläviä. Ne jotka lähtevät pian takaisin työelämään esim lapsen ollessa 1-2v palaavat takaisin maan pinnalle ja eivät enää elä siellä vauvakuplassansa. Oman kokemukseni mukaan siellä kuplassa elävät ne jotka ovat lapsiensa kanssa vuosia kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap:lle tiedoksi että kohta se sun ystäväsi pukkaa vauvan nro 2 ulos ja sama alkaa ihan alusta asti. Tai, no näin kävin minun ystävälleni joka 3 vuoden välein on tuottanut 3 lasta (eli hän on ollut kohta 8 vuotta lapsikuplassa). Itse lapsettomana en enää jaksa odotella että milloin se mun ystävä palaa sieltä "erämaasta" takaisin ihmisten ilmoille. Toki olen todella iloinen että ystäväni on saanut toteuttaa unelmansa suurperheestä ja kateellinen en todellakaaan ole koska olen vela. Minulla on se tilanne että ystäväni ei puhu minulle lapsistaan, yhtään mitään. Olettaa kait että minua ei kiinnosta vaikka aina kysyn mitä lapsille kuuluu, joko kävelee, puhuu jne. Ja koska hän ei kerkeä seuraamaan maailman menoa niin hänellä ei ole mitään puhuttavaa/kerrottavaa ja ainoa puheen aihe on se mitä minulle kuuluu. Itse en tykkää kertoa/puhua ainoastaan siitä minulle kuuluu vaan tarvitsen myös vastavuoroista kerrontaa, mutta sitä en tunnu saavani. Koen tapaamiset ahdistavina ja siksi olen ruvennut jo välttelemään tapaamisia. Jos 2 "pakollista" tapaamista saan runnottua läpi vuodessa niin se riittää minulle. Totta puhuakseni, meillä ei ole enää mitään yhteistä ja ei minua haittaisi vaikka koko ystävyys kuihtuisi kasaan. Ystäväni vauvavuosien aikana olen hankkinut itselleni uuden kaveripiirin. Aikansa kutakin, näin voisi sanoa. Olen tietysti avoin sille että jos ystäväni kaivautuu sieltä kuplastansa ulos ja rupeaa pitämään enemmän yhteyttä jossain vaiheessa ja löydämme yhteisen aiheen josta keskustella (politiikka, harrastukset, taide jne). Kaikki äidit eivät kumminkaan ole tälläisiä lapsikuplassa eläviä. Ne jotka lähtevät pian takaisin työelämään esim lapsen ollessa 1-2v palaavat takaisin maan pinnalle ja eivät enää elä siellä vauvakuplassansa. Oman kokemukseni mukaan siellä kuplassa elävät ne jotka ovat lapsiensa kanssa vuosia kotona.
No niinpä. Voin kertoa, että ollessani äitiyslomalla (ja itsekin jonkinasteisessa vauvakuplassa) en silloinkaan kestänyt näitä kotiäitejä, siis sellaisia vuosia kotona olevia, joilla useita lapsia. Heidän maailmansa oli todellakin kutistunut niihin kotiympyröihin erittäin vahvasti, eikä minullakaan ollut mitään puhuttavaa heidän kanssaan, vaikka vauva olikin. Hetken yritin käydä perhekerhoissa yms, mutta luovutin. Kävin sitten työssä käyvien kavereideni kanssa lounaalla ja kahvilla, vauva mukana. Eikä puhuttu vauvajuttuja kuin hetkellisesti sivuten. Tutustuin kaltaisiini äiteihin vasta, kun lapseni harjoitteli päiväkodissa (olin mukana ekat 2 viikkoa), ja nämä äitikaverit ovat edelleen kavereitani ja samalla aaltopituudella.
Mutta siis huomasin itsekin olevani jonkinlaisessa vauvakuplassa ekan vuoden. Hormonit siihen kai vaikuttaa. Jotekin kaikki muut asiat paitsi vauva etääntyivät tajunnastani, pystyin kyllä keskustelemaan niistä, mutta ne eivät kiinnostaneet, olivat merkityksettömiä. Uskon kyllä, ettei tämä näkynyt ulkopuolisille, ainakin yritin peitellä vauvakuplassa oloani parhaani mukaan. :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:lle tiedoksi että kohta se sun ystäväsi pukkaa vauvan nro 2 ulos ja sama alkaa ihan alusta asti. Tai, no näin kävin minun ystävälleni joka 3 vuoden välein on tuottanut 3 lasta (eli hän on ollut kohta 8 vuotta lapsikuplassa). Itse lapsettomana en enää jaksa odotella että milloin se mun ystävä palaa sieltä "erämaasta" takaisin ihmisten ilmoille. Toki olen todella iloinen että ystäväni on saanut toteuttaa unelmansa suurperheestä ja kateellinen en todellakaaan ole koska olen vela. Minulla on se tilanne että ystäväni ei puhu minulle lapsistaan, yhtään mitään. Olettaa kait että minua ei kiinnosta vaikka aina kysyn mitä lapsille kuuluu, joko kävelee, puhuu jne. Ja koska hän ei kerkeä seuraamaan maailman menoa niin hänellä ei ole mitään puhuttavaa/kerrottavaa ja ainoa puheen aihe on se mitä minulle kuuluu. Itse en tykkää kertoa/puhua ainoastaan siitä minulle kuuluu vaan tarvitsen myös vastavuoroista kerrontaa, mutta sitä en tunnu saavani. Koen tapaamiset ahdistavina ja siksi olen ruvennut jo välttelemään tapaamisia. Jos 2 "pakollista" tapaamista saan runnottua läpi vuodessa niin se riittää minulle. Totta puhuakseni, meillä ei ole enää mitään yhteistä ja ei minua haittaisi vaikka koko ystävyys kuihtuisi kasaan. Ystäväni vauvavuosien aikana olen hankkinut itselleni uuden kaveripiirin. Aikansa kutakin, näin voisi sanoa. Olen tietysti avoin sille että jos ystäväni kaivautuu sieltä kuplastansa ulos ja rupeaa pitämään enemmän yhteyttä jossain vaiheessa ja löydämme yhteisen aiheen josta keskustella (politiikka, harrastukset, taide jne). Kaikki äidit eivät kumminkaan ole tälläisiä lapsikuplassa eläviä. Ne jotka lähtevät pian takaisin työelämään esim lapsen ollessa 1-2v palaavat takaisin maan pinnalle ja eivät enää elä siellä vauvakuplassansa. Oman kokemukseni mukaan siellä kuplassa elävät ne jotka ovat lapsiensa kanssa vuosia kotona.
No niinpä. Voin kertoa, että ollessani äitiyslomalla (ja itsekin jonkinasteisessa vauvakuplassa) en silloinkaan kestänyt näitä kotiäitejä, siis sellaisia vuosia kotona olevia, joilla useita lapsia. Heidän maailmansa oli todellakin kutistunut niihin kotiympyröihin erittäin vahvasti, eikä minullakaan ollut mitään puhuttavaa heidän kanssaan, vaikka vauva olikin. Hetken yritin käydä perhekerhoissa yms, mutta luovutin. Kävin sitten työssä käyvien kavereideni kanssa lounaalla ja kahvilla, vauva mukana. Eikä puhuttu vauvajuttuja kuin hetkellisesti sivuten. Tutustuin kaltaisiini äiteihin vasta, kun lapseni harjoitteli päiväkodissa (olin mukana ekat 2 viikkoa), ja nämä äitikaverit ovat edelleen kavereitani ja samalla aaltopituudella.
Mutta siis huomasin itsekin olevani jonkinlaisessa vauvakuplassa ekan vuoden. Hormonit siihen kai vaikuttaa. Jotekin kaikki muut asiat paitsi vauva etääntyivät tajunnastani, pystyin kyllä keskustelemaan niistä, mutta ne eivät kiinnostaneet, olivat merkityksettömiä. Uskon kyllä, ettei tämä näkynyt ulkopuolisille, ainakin yritin peitellä vauvakuplassa oloani parhaani mukaan. :D
Ei millään pahalla, mutta ap se tässä laihaa pientä elämää elää. Ainoat keskustelunaiheet on se että mitä on yksin sylnyt ja että on käynyt kaupassa ja lukenut kirjan. Kasikymppinen äitinikin elää värikkäämpää elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:lle tiedoksi että kohta se sun ystäväsi pukkaa vauvan nro 2 ulos ja sama alkaa ihan alusta asti. Tai, no näin kävin minun ystävälleni joka 3 vuoden välein on tuottanut 3 lasta (eli hän on ollut kohta 8 vuotta lapsikuplassa). Itse lapsettomana en enää jaksa odotella että milloin se mun ystävä palaa sieltä "erämaasta" takaisin ihmisten ilmoille. Toki olen todella iloinen että ystäväni on saanut toteuttaa unelmansa suurperheestä ja kateellinen en todellakaaan ole koska olen vela. Minulla on se tilanne että ystäväni ei puhu minulle lapsistaan, yhtään mitään. Olettaa kait että minua ei kiinnosta vaikka aina kysyn mitä lapsille kuuluu, joko kävelee, puhuu jne. Ja koska hän ei kerkeä seuraamaan maailman menoa niin hänellä ei ole mitään puhuttavaa/kerrottavaa ja ainoa puheen aihe on se mitä minulle kuuluu. Itse en tykkää kertoa/puhua ainoastaan siitä minulle kuuluu vaan tarvitsen myös vastavuoroista kerrontaa, mutta sitä en tunnu saavani. Koen tapaamiset ahdistavina ja siksi olen ruvennut jo välttelemään tapaamisia. Jos 2 "pakollista" tapaamista saan runnottua läpi vuodessa niin se riittää minulle. Totta puhuakseni, meillä ei ole enää mitään yhteistä ja ei minua haittaisi vaikka koko ystävyys kuihtuisi kasaan. Ystäväni vauvavuosien aikana olen hankkinut itselleni uuden kaveripiirin. Aikansa kutakin, näin voisi sanoa. Olen tietysti avoin sille että jos ystäväni kaivautuu sieltä kuplastansa ulos ja rupeaa pitämään enemmän yhteyttä jossain vaiheessa ja löydämme yhteisen aiheen josta keskustella (politiikka, harrastukset, taide jne). Kaikki äidit eivät kumminkaan ole tälläisiä lapsikuplassa eläviä. Ne jotka lähtevät pian takaisin työelämään esim lapsen ollessa 1-2v palaavat takaisin maan pinnalle ja eivät enää elä siellä vauvakuplassansa. Oman kokemukseni mukaan siellä kuplassa elävät ne jotka ovat lapsiensa kanssa vuosia kotona.
No niinpä. Voin kertoa, että ollessani äitiyslomalla (ja itsekin jonkinasteisessa vauvakuplassa) en silloinkaan kestänyt näitä kotiäitejä, siis sellaisia vuosia kotona olevia, joilla useita lapsia. Heidän maailmansa oli todellakin kutistunut niihin kotiympyröihin erittäin vahvasti, eikä minullakaan ollut mitään puhuttavaa heidän kanssaan, vaikka vauva olikin. Hetken yritin käydä perhekerhoissa yms, mutta luovutin. Kävin sitten työssä käyvien kavereideni kanssa lounaalla ja kahvilla, vauva mukana. Eikä puhuttu vauvajuttuja kuin hetkellisesti sivuten. Tutustuin kaltaisiini äiteihin vasta, kun lapseni harjoitteli päiväkodissa (olin mukana ekat 2 viikkoa), ja nämä äitikaverit ovat edelleen kavereitani ja samalla aaltopituudella.
Mutta siis huomasin itsekin olevani jonkinlaisessa vauvakuplassa ekan vuoden. Hormonit siihen kai vaikuttaa. Jotekin kaikki muut asiat paitsi vauva etääntyivät tajunnastani, pystyin kyllä keskustelemaan niistä, mutta ne eivät kiinnostaneet, olivat merkityksettömiä. Uskon kyllä, ettei tämä näkynyt ulkopuolisille, ainakin yritin peitellä vauvakuplassa oloani parhaani mukaan. :D
Ei millään pahalla, mutta ap se tässä laihaa pientä elämää elää. Ainoat keskustelunaiheet on se että mitä on yksin sylnyt ja että on käynyt kaupassa ja lukenut kirjan. Kasikymppinen äitinikin elää värikkäämpää elämää.
Miten se luetun ymmärtäminen on nyt näin hankalaa näin monelle...?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:lle tiedoksi että kohta se sun ystäväsi pukkaa vauvan nro 2 ulos ja sama alkaa ihan alusta asti. Tai, no näin kävin minun ystävälleni joka 3 vuoden välein on tuottanut 3 lasta (eli hän on ollut kohta 8 vuotta lapsikuplassa). Itse lapsettomana en enää jaksa odotella että milloin se mun ystävä palaa sieltä "erämaasta" takaisin ihmisten ilmoille. Toki olen todella iloinen että ystäväni on saanut toteuttaa unelmansa suurperheestä ja kateellinen en todellakaaan ole koska olen vela. Minulla on se tilanne että ystäväni ei puhu minulle lapsistaan, yhtään mitään. Olettaa kait että minua ei kiinnosta vaikka aina kysyn mitä lapsille kuuluu, joko kävelee, puhuu jne. Ja koska hän ei kerkeä seuraamaan maailman menoa niin hänellä ei ole mitään puhuttavaa/kerrottavaa ja ainoa puheen aihe on se mitä minulle kuuluu. Itse en tykkää kertoa/puhua ainoastaan siitä minulle kuuluu vaan tarvitsen myös vastavuoroista kerrontaa, mutta sitä en tunnu saavani. Koen tapaamiset ahdistavina ja siksi olen ruvennut jo välttelemään tapaamisia. Jos 2 "pakollista" tapaamista saan runnottua läpi vuodessa niin se riittää minulle. Totta puhuakseni, meillä ei ole enää mitään yhteistä ja ei minua haittaisi vaikka koko ystävyys kuihtuisi kasaan. Ystäväni vauvavuosien aikana olen hankkinut itselleni uuden kaveripiirin. Aikansa kutakin, näin voisi sanoa. Olen tietysti avoin sille että jos ystäväni kaivautuu sieltä kuplastansa ulos ja rupeaa pitämään enemmän yhteyttä jossain vaiheessa ja löydämme yhteisen aiheen josta keskustella (politiikka, harrastukset, taide jne). Kaikki äidit eivät kumminkaan ole tälläisiä lapsikuplassa eläviä. Ne jotka lähtevät pian takaisin työelämään esim lapsen ollessa 1-2v palaavat takaisin maan pinnalle ja eivät enää elä siellä vauvakuplassansa. Oman kokemukseni mukaan siellä kuplassa elävät ne jotka ovat lapsiensa kanssa vuosia kotona.
No niinpä. Voin kertoa, että ollessani äitiyslomalla (ja itsekin jonkinasteisessa vauvakuplassa) en silloinkaan kestänyt näitä kotiäitejä, siis sellaisia vuosia kotona olevia, joilla useita lapsia. Heidän maailmansa oli todellakin kutistunut niihin kotiympyröihin erittäin vahvasti, eikä minullakaan ollut mitään puhuttavaa heidän kanssaan, vaikka vauva olikin. Hetken yritin käydä perhekerhoissa yms, mutta luovutin. Kävin sitten työssä käyvien kavereideni kanssa lounaalla ja kahvilla, vauva mukana. Eikä puhuttu vauvajuttuja kuin hetkellisesti sivuten. Tutustuin kaltaisiini äiteihin vasta, kun lapseni harjoitteli päiväkodissa (olin mukana ekat 2 viikkoa), ja nämä äitikaverit ovat edelleen kavereitani ja samalla aaltopituudella.
Mutta siis huomasin itsekin olevani jonkinlaisessa vauvakuplassa ekan vuoden. Hormonit siihen kai vaikuttaa. Jotekin kaikki muut asiat paitsi vauva etääntyivät tajunnastani, pystyin kyllä keskustelemaan niistä, mutta ne eivät kiinnostaneet, olivat merkityksettömiä. Uskon kyllä, ettei tämä näkynyt ulkopuolisille, ainakin yritin peitellä vauvakuplassa oloani parhaani mukaan. :D
Ei millään pahalla, mutta ap se tässä laihaa pientä elämää elää. Ainoat keskustelunaiheet on se että mitä on yksin sylnyt ja että on käynyt kaupassa ja lukenut kirjan. Kasikymppinen äitinikin elää värikkäämpää elämää.
Miten se luetun ymmärtäminen on nyt näin hankalaa näin monelle...?
Luepa aloitus... itselläni on kolme lapsetonta siskoa ja olen oikeasti itse tosi kyllästyntt kuuntelemaan heidän juttujaan. Loputtomia työpaikkajuoruja ja sellaista itsensä tarkkailua, miten eilen tuntuo tuolta, nyt närästää, ja onkohan tämä nyt sitä tai tätä kremppaa ja vaatekaupasta löytyi alesukkikset.
Ymmärrän hyvin että äiti-ihminen pyörittelee ap:lle silmiään. Mieli on tehnyt minunkin monta kertaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
3 lasta ja enemmän tai vähemmän vauvakuplassa lähes 10 vuotta. Nyt tästä rupeaa pikku hiljaa heräilemään taas takaisin omaan elämään. Riippuu varmaan paljon äidin luonteesta. Halusin elää pikkulapsi-ajan "täysillä" äitinä. Olen varmaan ollut joillekkin rasittavaa seurattavaa..
Tuo ilmiö on pelottava! Pidän lapsista ja haluaisin omia. Mieskin haluaisi, ehkä vielä enemmän kuin minä. :D Mutta tuo hiton äitiytyminen näyttäytyy ulkopuoliselle todella ahdistavalta, vankilamaiselta.
Onko joku äiti onnistunut välttämään ansan? Voisiko siihen auttaa se, että joku harrastus mitä vaikka kerran viikossa harrastaa YKSIN synnytyksen jälkeen heti kun jaksaa. Joku muu kuin aerobic tai lenkkeily kuntoilumielessä, joku ihan oma intohimo. Vai onko tämä naiivia lapsettoman haaveilua? Lapsi menisi tottakai isälle sillä aikaa.
Luulisi että lapsetkin olisivat onnellisempia, kun äidillä on omakin elämä. Ei pääse "marttyroitumaan" ja paasaamaan siitä miten on kaiken antanut lapsilleen. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä vika on äitiytymisessä? En täysin ymmärrä mitä pahaa siinä on. Elämänvaihe se on siinä kuin villit opiskeluvuodet, uratykkiys tai eläkkeellä olo.
Olen kahdeksan vuoden sisällä saanut viisi lasta. Koko tätä aikaa en ole ollut kotona, vaan opiskellut ja ollut myös töissä. Tämä siis ihan pohjatiedoksi omaan tilanteeseeni, koska kaikki tunnetusti vaikuttaa kaikkeen.
Niin, eräällä tavalla sitä kyllä elääkin tietynlaisessa kuplassa. Arvot voivat muuttua ja tärkeysjärjestys muuttuu. Näin tietyllä tapaa kuuluukin olla.
Tällä hetkellä olen itse kotona. Hoidan kotia ja lapsia, odotan uutta tulokasta. Kyllä mua silti muutkin asiat kiinnostavat. Seuraan mielenkiinnolla politiikkaa, luen, seuraan ajankohtaisia tapahtumia. Tykkään edelleen liikkua, nautin luonnosta ja matkustelusta, pidän leipomisesta, puutarhanhoidosta ja inspiroidun silloin tällöin sisustamaan kotiamme. Eli paljon on pysynyt ennallaan.
Totta kai olen vuosien varrella myös muuttunut. Vaikka pidän kauniista vaatteista niin itselläni kuin lasten päällä, en jaksa juosta trendien perässä enkä jaksa mitään tuntikausien shoppailumaratonia. Mikään bilehirmu en ole koskaan ollutkaan, mutta ennemmin valitsen rauhallisen koti-illan perheeni kanssa kuin baarireissun. Ennen olisin varmaan lähtenyt mukaan ihan seuran vuoksi. Viihdyn huomattavasti paremmin kotona kuin ennen.
En mä silti pidä sinkkujen elämää surkuteltavana tai huonona tai heidän tekemisiään turhana, vaikka en varmaan heidän arkeensa oikein osaa samaistua. Osa asioista on myös sellaisia, mihin en välttämättä oikeasti osaa oikein ottaa kantaa kun ne ei elämäni kuulu. Ei silti ole oikein huokailla sun puheillesi, ystäväsi on epäkohtelias.
Suurin osa kavereistani on kyllä hyvin pitkälti kanssani samassa elämäntilanteessa. Keskusteltavaa sitten riittääkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä vika on äitiytymisessä? En täysin ymmärrä mitä pahaa siinä on. Elämänvaihe se on siinä kuin villit opiskeluvuodet, uratykkiys tai eläkkeellä olo.
Tuntuu ahdistavalta ajatukselta, että elää ainoastaan muille, muita varten. Minulle näkyy sellaisena, että menettää ikään kuin oman persoonansa ja jopa "tyhmistyy", kun puhuu vain vaipoista ja pilttimauista. Eiköhän sillä opiskelijalla ole muutankin elämää kuin villinä oleminen ja opiskeleminen. Se voi vaikka haaveilla ja toteuttaa itseään.
Uratykki kuulostaa ihan yhtälailla ahdistavalta elämäntyyliltä, jos kyseessä on se että antaa koko elämänsä työelämän käyttöön. Eri asia jos oikeasti nauttii työstään ja pääsee tekemään juuri mitä haluaakin, mutta epäilen.
Tottakai ymmärrän että tuossa elämäntilanteessa pitää omistautua lapsille. Mutta onko äiti itse onnellinen ja kokee saavansa toteuttaa itseään, olla itse myös oma persoonansa? Haluaisin että mut nähdään myös esimerkiksi "ihmisenä jolla on kiinnostavia ajatuksia", "taitavana asiassa x", "hauskana seikkailukaverina", eikä vain "hyvänä äitinä".
T. edellinen vastaaja
Vierailija kirjoitti:
T. edellinen vastaaja
Siis 108 tarkoitan. Joku ehti väliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo ilmiö on pelottava! Pidän lapsista ja haluaisin omia. Mieskin haluaisi, ehkä vielä enemmän kuin minä. :D Mutta tuo hiton äitiytyminen näyttäytyy ulkopuoliselle todella ahdistavalta, vankilamaiselta.
Onko joku äiti onnistunut välttämään ansan? Voisiko siihen auttaa se, että joku harrastus mitä vaikka kerran viikossa harrastaa YKSIN synnytyksen jälkeen heti kun jaksaa. Joku muu kuin aerobic tai lenkkeily kuntoilumielessä, joku ihan oma intohimo. Vai onko tämä naiivia lapsettoman haaveilua? Lapsi menisi tottakai isälle sillä aikaa.
Luulisi että lapsetkin olisivat onnellisempia, kun äidillä on omakin elämä. Ei pääse "marttyroitumaan" ja paasaamaan siitä miten on kaiken antanut lapsilleen. :D
Saivartelua varmaan, mutta miksi lapsen pitäisi "mennä isälle" äidin harrastuksen ajaksi? Meillä mies on tasavertainen vanhempi, jolla on lapsista yhtä lailla vastuu kuin mullakin. Käytännössä tosin toiset tuntuvat usein olettavan jotakin muuta. Mutta yhtä lailla se lastenhoito miehelle kuuluu.
Ja totta kai omista harrastuksista voi ja kannattaakin pitää kiinni, jos jaksaa ja tuntuu mielekkäältä, mutta totta kai tärkeysjärjestyksen kuuluukin muuttua ja vauvan tullakin ensiksi. Ei se silti tarkoita, että ei voisi edelleen huolehtia itsestään tai kiinnostua muistakin asioista kuin lapsesta. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä vika on äitiytymisessä? En täysin ymmärrä mitä pahaa siinä on. Elämänvaihe se on siinä kuin villit opiskeluvuodet, uratykkiys tai eläkkeellä olo.
Tuntuu ahdistavalta ajatukselta, että elää ainoastaan muille, muita varten. Minulle näkyy sellaisena, että menettää ikään kuin oman persoonansa ja jopa "tyhmistyy", kun puhuu vain vaipoista ja pilttimauista. Eiköhän sillä opiskelijalla ole muutankin elämää kuin villinä oleminen ja opiskeleminen. Se voi vaikka haaveilla ja toteuttaa itseään.
Uratykki kuulostaa ihan yhtälailla ahdistavalta elämäntyyliltä, jos kyseessä on se että antaa koko elämänsä työelämän käyttöön. Eri asia jos oikeasti nauttii työstään ja pääsee tekemään juuri mitä haluaakin, mutta epäilen.
Tottakai ymmärrän että tuossa elämäntilanteessa pitää omistautua lapsille. Mutta onko äiti itse onnellinen ja kokee saavansa toteuttaa itseään, olla itse myös oma persoonansa? Haluaisin että mut nähdään myös esimerkiksi "ihmisenä jolla on kiinnostavia ajatuksia", "taitavana asiassa x", "hauskana seikkailukaverina", eikä vain "hyvänä äitinä".
T. edellinen vastaaja
Niin. Tuntuu että sinulla on todella heikko itsetunto. Ei minua ainakaan ole koskaan kiinnostanut olenko jonkun mielestä sitätaitätä. Elän omaa elämääni ja paneudun intohimolla itseäni kiinnostaviin asioohin. Vittujakaan kiinnosta, olenko sitätaikkatätä jonkun muun mielestä.
Suosittelen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos nyt joku tänne kahdeksannelle sivulle jaksaa lukea, niin minä oikeasti ajattelen, että sinkkujen ja lapsettomien elämä on henkisesti köyhempää kuin meillä parisuhteessa elävillä ja lapsellisilla. Sinkuilla ja lapsettomilla (vapaaehtoisesti tai ilman) elämä pyörii oman navan ympärillä, perheissä huomio jakaantuu useamman ihminen kesken. Ilot ja surut jaetaan, ollaan yhdessä perhe.
Minulla ei olisi mitään syytä elää, jos minulla ei olisi puolisoa tai perhettä. Kokisin elämäni aivan turhaksi, vaikka minulla on kiinnostava työ ja mukavasti täysin omiakin harrastuksia.
Mä sanoisin että aikansa kutakin. Kummankin lapsen jälkeen olen elänyt juuri tuossa vauvakuplassa eikä mikään muu asia maailmassa ole tuntunut tärkeämmältä. Lapset edellä menen koko ajan, mikään ei tietenkään tule lasteni hyvinvoinnin eteen mutta pikkuhiljaa kun nuo ovat kasvaneet on tullut takaisin sitä ”omaa elämää” eli mun tapauksessa opiskelu, työ ja harrastukset.
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt joku tänne kahdeksannelle sivulle jaksaa lukea, niin minä oikeasti ajattelen, että sinkkujen ja lapsettomien elämä on henkisesti köyhempää kuin meillä parisuhteessa elävillä ja lapsellisilla. Sinkuilla ja lapsettomilla (vapaaehtoisesti tai ilman) elämä pyörii oman navan ympärillä, perheissä huomio jakaantuu useamman ihminen kesken. Ilot ja surut jaetaan, ollaan yhdessä perhe.
Minulla ei olisi mitään syytä elää, jos minulla ei olisi puolisoa tai perhettä. Kokisin elämäni aivan turhaksi, vaikka minulla on kiinnostava työ ja mukavasti täysin omiakin harrastuksia.
Kyllä mä rehellisesti uskon, että monella sinkulla on hyvä olla sinkkuna - ehkä jopa juuri sen sinkkuuden tähden. Mitäpä me toiset ollaan sanomaan kenenkään elämän henkisestä tai mistään muustakaan köyhyydestä. Tarviiko tai voiko sinkun tai perheellisen elämää vertaillakaan, koska ne automaattisesti täyttyvät osin eri asioista?
Kaikki eivät edes halua parisuhdetta ja sen jatkumoa avioliittona, tai perustaa perhettä. En itse kykene tähän samaistumaan, mutta onhan niitä monia syitä, miksi näin voi olla. Ihmiset haluavat elämältään eri asioita, ja miksi toinen vaihtoehto olisi toista huonompi, vaikka sitä voikin olla vaikea ymmärtää.
T. Aiemmin kirjoittanut suurperheellinen
Jotain on todellakin muuttunut ihmisissä! Onko se itsekkyyden lisääntyminen vai mikä? Minä - minun lapsi - kuplautuminen. Omassa nuoruudessa oli ihan normaalia, että joku kaveripiiristä sai lapsia varhain. Siihen vaan sopeuduttiin puolin ja toisin sen kummemmin miettimättä. Jos joku ystävä muuttuu välinpitämättömäksi ja etäiseksi, ehkä se ystävyys ei sitten ollutkaan kovin syvällistä, oli lapsia tai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo ilmiö on pelottava! Pidän lapsista ja haluaisin omia. Mieskin haluaisi, ehkä vielä enemmän kuin minä. :D Mutta tuo hiton äitiytyminen näyttäytyy ulkopuoliselle todella ahdistavalta, vankilamaiselta.
Onko joku äiti onnistunut välttämään ansan? Voisiko siihen auttaa se, että joku harrastus mitä vaikka kerran viikossa harrastaa YKSIN synnytyksen jälkeen heti kun jaksaa. Joku muu kuin aerobic tai lenkkeily kuntoilumielessä, joku ihan oma intohimo. Vai onko tämä naiivia lapsettoman haaveilua? Lapsi menisi tottakai isälle sillä aikaa.
Luulisi että lapsetkin olisivat onnellisempia, kun äidillä on omakin elämä. Ei pääse "marttyroitumaan" ja paasaamaan siitä miten on kaiken antanut lapsilleen. :D
Saivartelua varmaan, mutta miksi lapsen pitäisi "mennä isälle" äidin harrastuksen ajaksi? Meillä mies on tasavertainen vanhempi, jolla on lapsista yhtä lailla vastuu kuin mullakin. Käytännössä tosin toiset tuntuvat usein olettavan jotakin muuta. Mutta yhtä lailla se lastenhoito miehelle kuuluu.
Ja totta kai omista harrastuksista voi ja kannattaakin pitää kiinni, jos jaksaa ja tuntuu mielekkäältä, mutta totta kai tärkeysjärjestyksen kuuluukin muuttua ja vauvan tullakin ensiksi. Ei se silti tarkoita, että ei voisi edelleen huolehtia itsestään tai kiinnostua muistakin asioista kuin lapsesta. :)
Mulla oli tuon kirjoittaessa mielessä lähinnä täysimetysvaihe, kun olen olettanut että silloin lapsi ja äiti on jonkinlainen yhteenliimautunut yksikkö? :D Ainakin siltä se näyttää. Mutta kenties olin vain stereotypian vanki.
Viisaita sanoja joka tapauksessa.
t. sama
Vierailija kirjoitti:
Niin. Tuntuu että sinulla on todella heikko itsetunto. Ei minua ainakaan ole koskaan kiinnostanut olenko jonkun mielestä sitätaitätä. Elän omaa elämääni ja paneudun intohimolla itseäni kiinnostaviin asioohin. Vittujakaan kiinnosta, olenko sitätaikkatätä jonkun muun mielestä.
Suosittelen.
No voi nyt perkule! En nyt tarkoittanutkaan että mietin koko ajan mitä muut ajattelevat. Vaan etten halua identiteetiltäni olla vain ja ainoastaan äiti. Ymmärsitkö tahallasi noin?
Siinä sinun elämäsi tarkoitus on? Ok. Aika monella on muuta(kin).