Lue keskustelun säännöt.
Miten vieraaksi jäämmekään toisillemme!
29.04.2019 |
Viime aikoina kun omat lapset jo isoja teinejä on mietittytänyt miten sitä oikeasti tunteekaan omia läheisiään. Kun lapset olivat pieniä sitä oli jotenkin aina niin tietoinen kaikesta heidän asioistaan. Vieläkin koen olevani läheinen lapsilleni mutta asioiden ja kuulumisten vaihtoon täytyy ihan ottaa oma aikansa arjessa kun se ei enää luonnostaan tule perushoivan yhteydessä kuten silloin kun olivat pieniä. Samalla olen miettinyt sitä miten yhteys muihin sukulaisiin ja läheisiin rakentuu. Meillä on käynyt niin että vain muutama läheinen oikeasti tuntee toisensa, syvimpiäkin pohdintoja ja tuntemuksia myöten. Itselläni syvällinen yhteys lasteni lisäksi puolisooni, äitiini ja pariin ystävään, tuntuu että muut ihmissuhteet aika pintatasolla. Tarkoitan tällä pintatasolla sellaista aika pinnallista kuulumisten vaihtoa jossa lähinnä kysellään sellaisia ihan tuikitavallisia asioita. Jotenkin se syvä henkinen yhteys ei vaan näy. Isoilla teineilläni on onneksi muutamia kavereita, mutta esim. toiset isovanhemmat jääneet heille täysin vieraiksi, samoin tädit, serkut, kummit. Voisin sanoa että vain muutama ihminen todella tietää heidän todellisia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan meidän vanhempien lisäksi. Toivon että löytävät aikuistuessaan luottoihmisiä elämäänsä. Miten sitä nyt näin syvissä vesissä joskus onkaan ajatusten kanssa... lopulta kai jokainen meistä on yksin.
Kommentit (6)
Harvinaista mun mielestä, että sukulaisiin on läheiset yhteydet. Ei mulla ainakaan ole muuta kuin puolisoon ja suhde lapsiin ei voi ollakaan millään ystävätasolla. Sydänystävyyttä varten on mun mielestä ystävät, ei sukulaiset, olisi hyvin outo ajatus, että äidilleni kertoisin mitään murheitani esmes. Lapset kyllä kertoo jotain murheita mulle, mutta ei mitään parisuhteisiinsa liittyviä tai samanlaista kuin ystävilleen. Olisi outoa, jos olisi toisin. Ja ahdistavaa, jos sukulaiset odottaisi jotain enemmän kuin small talk -tasoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sukulaisiinkin voi olla hyvät ja syvälliset välit. Vähän ihmettelen nro 2 vastausta että ei voi kertoa murheitaan äidilleen... Mistä syntyy ihmisten välinen syvä henkinen yhteys? Välittämisestä, rehellisyydestä, kyvystä empatiaan, vastavuoroisuudesta...mitä vielä...joku voi jatkaa tätä listaa.
Mun on ikävä siskon lapsia kun he oli pieniä. Olin täti jolle ne sirkutti asioitaan.
Nyt ovat vaan kuulokkeet päässä. Rakkaita tietysti mutta ei niin vuorovaikutteista.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sukulaisiinkin voi olla hyvät ja syvälliset välit. Vähän ihmettelen nro 2 vastausta että ei voi kertoa murheitaan äidilleen... Mistä syntyy ihmisten välinen syvä henkinen yhteys? Välittämisestä, rehellisyydestä, kyvystä empatiaan, vastavuoroisuudesta...mitä vielä...joku voi jatkaa tätä listaa.
En minäkään ole ikinä kertonut mitään syvällisiä asioita vanhemmilleni, tuskin monet muutkaan ovat. Sitä varten ovat ystävät.
Minulla ei ole mitään syvällisiä yhteyksiä yhtään kehenkään enkä edes kaipaa. Koska kokemus on se, että aina kun avautuu muille omista ajatuksistaan, tunteistaan tai toimintatavoistaan, niin heti ruvetaan kauhistelemaan, mestaroimaan ja muuttamaan minua. En todellakaan kaipaa mitään sellaista, joten pidän ihan omana tietonani millainen olen, ja muille esitän vain small talk ulkokuoren.
Eikö kenelläkään muulla näitä ajatuksia?