Lapseni sai diagnoosin...

ja nyt minun on kyettävä elämään sen kanssa, että lapseni on "erityinen", friikki pk-ryhmässään, outolintu, ei terve, sosiaalisesti syrjitty ja halveksittu, leima otsassa lopun ikänsä. Huoli siitä, että tuleekohan hänestä kunnon eläjää vaikka mitä tukitoimia saisi?... miksi tämän hyväksyminen on niin vaikeaa? Miksi en voinut saada normaalia lasta niin kuin kaikki muut?

Diagnooseja voi joskus tehdä aika heppoisin perustein, vaikkei todellakaan pitäisi!

Noilla sanoilla joilla hän lastaan kuvailee, huh huh.

neurologilta. Ei tosiaan heppoisin perustein, olen arvannut jonkin olevan vinossa siitä saakka kun lapsi oli 1v...

Ei kai kukaan dystaafikkoja pidä friikkeinä?



Koitahan nyt ryhdistäytyä, ei maailma tuohon diagnoosiin kaadu. Dysfasia ei tarkoita sitä, että älyllä sinänsä olisi jotain vikaa ja lapsi voi hyvien tukitoimien avulla päästä vaikka kuinka pitkälle.



Liity vaikka dysfasia-yhdistykseen, niin saat asiallista tietoa ja ehkä tukeakin.

Eihän se suoraan oireile sosiaalisten taitojen puutteena tai jonkinlaisena friikkiytenä...

Liikuntaan, kädentaitoihin, musiikkiin.

http://www.kaapeli.fi/dysfasia/



http://www.stroke.fi/

Ja friikkinä pitää ihan jokaikinen "kaveri" pihamaalla. Luuletko, että muita lapsia kiinnostaa toisen älynlahjat, jos toinen mölöttää siansaksaa ja hokee jokaiseen lauseeseen "MITÄ???"



Rakastan lastani suunnattomasti. Enkä todellakaan tahtoisi hänelle mitään leimoja. Mutta voitteko TODELLA väittää, etteikö erityislapsista olisi kuiskuttelua päiväkodin henkilökunnan piirissä, etteikö hän joudu kiusatuksi, etteikö pistä silmään kuin tikku paskasta?

puheesta ei meinaa saada selvää ja ei yksinkertaisia asioita tajua.



Dysfasia on vamma, josta kärsiviä koskee mm. vammaislain pidennetty oppivelvollisuus. Jotkut dysfaatikot eivät opi koskaan puhumaan sanaakaan. Aika outo käsitys teillä dysfasiasta "lievänä" ongelmana.



Lisäksi dysfasiaan yleensä kuuluu muita neurologisia oireita esim. kehon hallinnassa. Psyyke on kovilla, koska kieli ei ole vain tapa kommunikoida vaan myös tapa ajatella ja järjestellä kaoottista maailmaa.



ap

mun puheesta sai selvää ehkä siinä vaiheessa kun olin viisi, sisareni puhetta kukaan ulkopuolinen ei ymmärtänyt ennen kuin vasta pitkälle kouluiässä (ja vieläkin jos vastaa vaikka väsyneenä puhelimeen ei siitä tahdo saada mitään selvää). eikä meillä ole edes pahoja puhevikoja tai erityislapsidiagnoosia, lapset muuten vain puhuvat usein liian nopeasti tai epäselvästi tai muuten vain omituisesti niin että vain oman perheen jäsenet saa selvää.



kun lopulta opin puhumaan hitaammin, minua haukuttiin koulussa puolestaan siitä, että puhuin huoliteltua kirjakieltä.



kiusaamisen syy voi olla mikä vain. traumoja ei ole jäänyt.

muilta dysfasialasten vanhemmilta?

Juuri nyt tuntuu ihan mahdottomalta kohdata muita yhtä onnettomia tapauksia.

=(

Joskus minäkin mietin, että olisi helpompaa terveen lapsen kanssa, mutta onneksi nuo tuntemukset menevät nopeasti ohi.



Halaus ja terveiset kehitysvammaisen lapsen äidiltä.

Olen opettaja, ja tuli mieleeni eräs pahoista oppimisvaikeuksista "kärsivä" poikaoppilas. Hän oli kuitenkin hirvittävän hyvä liikunnassa ja sai ihailua osakseen koulukavereiltaan. Eikä kukaan ns. aukonut päätään hänen oppimisvaikeuksistaan - luokkakaverit tiesivät niistä, mutta poika itsekin oli esim. kielten tunneilla ns. observoija. Ja opettajana kysyin häneltä luokan kuullen vain sellaisia asioita, joita tiesin hänen hallitsevan. Hän sai siitä suuresti itseluottamusta.

Ja onhan se tavallaan huojentavaakin, nyt tiedän etten ollut hullu vaan oikeassa tuntemusteni kanssa. Silti elättelin kai vielä toivoa, että lapsi on vain "erikoinen".



Paljon voimia sinullekin kehitysvammaisen äiti! Hassua, että tunteeni tuomitsevat ne, joilla terveitä lapsia, et sinä, jonka lapsella vielä "isompi" diagnoosi. =) Johtunee siitä, että tajuat.

Mutta voitteko TODELLA väittää, etteikö erityislapsista olisi kuiskuttelua päiväkodin henkilökunnan piirissä

Mutta voitteko TODELLA väittää, etteikö erityislapsista olisi kuiskuttelua päiväkodin henkilökunnan piirissä

Olen opettaja, ja tuli mieleeni eräs pahoista oppimisvaikeuksista "kärsivä" poikaoppilas. Hän oli kuitenkin hirvittävän hyvä liikunnassa ja sai ihailua osakseen koulukavereiltaan. Eikä kukaan ns. aukonut päätään hänen oppimisvaikeuksistaan - luokkakaverit tiesivät niistä, mutta poika itsekin oli esim. kielten tunneilla ns. observoija. Ja opettajana kysyin häneltä luokan kuullen vain sellaisia asioita, joita tiesin hänen hallitsevan. Hän sai siitä suuresti itseluottamusta.

Lapseni on erityisen lahjakas matemaattisissa jutuissa, rakentelujutuissa... autopelien pelaamisessa ja kaikessa missä tarvitaan kolmiuloitteisuuden tajua ja käden ja silmän koordinaatiota. Mikä on outoa, koska karkeamotoriikka hänellä on kömpelöä.

Mutta mikähän harrastus sopisi?

ap (yrittää keksiä keinoja lapsen itseluottamuksen pönkittämiseksi)