Teinin kaksisuuntainen mielialahäiriö - kokemuksia

Melkein kaikkii mt-ongelmiin on sama vastaus: Jos se on hyvässä hoitotasapainossa niin elämä on melkein normaalia.

Itse sain diagnoosin 18-vuotiaana. 13-vuotiaana masennusdiagnoosin ensin. Mulla on ”epätyypillinen kaksisuuntainen”. Masennusjaksot kestää kuukausia, joskus jopa 6kk, maniajaksot kahdesta viikosta kahteen kuukauteen. 13-15-vuotiaana olin osastojaksoilla.

Sain lääkityksen 18-vuotiaana. 20-vuotiaana oli vaikea masennusjakso, mutta se helpotti n. 3kk aikana. Sain masennuslääkkeet, joita söin 4kk. Sitten lopetin.

Raskausaikana lääkitys puolitettiin ja se on ollut siinä nyt 9 vuotta.

Olen ihan normaalisti työelämässä, eikä musta huomaa päällepäin tätä sairautta.

Omassa mielialassa huomaan muutoksia vuodenajan mukaan. Keväällä olen hyperaktiivinen ja syystalvella masennun.

Käyn psyk.sairaanhoitajalla parin vuoden välein (kun otetaan lääkekontrollilabrat, kilpirauhaskokeet ym.) ja viimeksi, marraskuussa, hän sanoi, että aika moni ”normaali” ihminenkin kokee mielialan vaihteluja.

Vierailija kirjoitti:

Itse sain diagnoosin 18-vuotiaana. 13-vuotiaana masennusdiagnoosin ensin. Mulla on ”epätyypillinen kaksisuuntainen”. Masennusjaksot kestää kuukausia, joskus jopa 6kk, maniajaksot kahdesta viikosta kahteen kuukauteen. 13-15-vuotiaana olin osastojaksoilla.

Sain lääkityksen 18-vuotiaana. 20-vuotiaana oli vaikea masennusjakso, mutta se helpotti n. 3kk aikana. Sain masennuslääkkeet, joita söin 4kk. Sitten lopetin.

Raskausaikana lääkitys puolitettiin ja se on ollut siinä nyt 9 vuotta.

Olen ihan normaalisti työelämässä, eikä musta huomaa päällepäin tätä sairautta.

Omassa mielialassa huomaan muutoksia vuodenajan mukaan. Keväällä olen hyperaktiivinen ja syystalvella masennun.

Käyn psyk.sairaanhoitajalla parin vuoden välein (kun otetaan lääkekontrollilabrat, kilpirauhaskokeet ym.) ja viimeksi, marraskuussa, hän sanoi, että aika moni ”normaali” ihminenkin kokee mielialan vaihteluja.

Eli sellaisia mieliaalanvaihteluita, joissa on mahdollisuus antaa kyseisen vallalla olevan mielialan tai tunteen vaikuttaa järkevään arvostelukykyyn ja tämän jälkeen vielä tekoihin.

Taitaa olla aikamoisen yleistä ihmisten keskuudessa? Kateus? Viha? Vihapuhe? Itsekkyys? Politiikka? Persut? Jne.

Kannattaa kiinnittää huomiota ja keskittyä kasvatuksessa alun pitäen omien rajojen ja tunteiden tunnistamiseen, rahankäyttöön, puhua parisuhteista ja sellaisesta asiasta kuin rehellisyys. Kaikki tuntemani bipot ovat tähän mennessä olleet rahavaikeuksissa, koska hoitotasapainon heitettyä rahaa syydetään omituisiin asioihin tai vipataan kavereille tai kavereitten puolesta. Moni noistakin on elänyt lapsuuden ja nuoruuden sellaisten vanhempien kanssa, jossa isä päättää rahankäytöstä koko perheen puolesta, mutta tämäkin tulee kasvatuksesta. 

Toinen juttu liittyy valehteluun ja toisten mustamaalaamiseen. Joka ikinen tuntemani bipo on jossain vaiheessa kompastunut aiheettomiin lasuihin, levittelemään juoruja ja inhottavia juttuja kun kaikki ei ole menneet heidän mielensä mukaan. Tämäkin on sinänsä hallittavissa, kun jo nuoresta asti puhuu tästäkin että on muitakin keinoja käsitellä pettymyksiä ihmissuhteissa kuin astumalla pahanpuhumisen sudenkuoppaan. Saattaa toki olla, että nuori saa vain uusia työkaluja oireilla pahemmin, mutta fiksu tajuaa olla tekemättä samaa virhettä kuin muut häiriöstä kärsivät. 

Toinen juttu on tunteet ja tunteettomuus. Ne joko korostuvat tai eivät tunnu ollenkaan, joten sitä kannattaa harjoitella ja paljon, opetella tunnistamaan ja hyväksyä ne sellaisena kuin on. Teini-ikä on muutenkin haastavaa aikaa, mutta pahimman mentyä ohi se alkaa helpottaa mutta nyt jo luodaan pohjaa tunne-elämälle aikuisuudessa; ai tätä on viha, tätä on kiukku- tyylisellä tavalla. 

Eniten bipoissa kavereissa on harmittanut se rajattomuus. Helposti hyväksikäytettäviä heikolla hetkellä, toisella hetkellä tallotaan kavereitten rajoille. 

En tiedä miten paljon tunnesäätelyä pystyy opettamaan, mutta aikuisen tuki ja oman pään koossa pitäminen auttavat nuorta paljon enemmän kuin vastaan kiukuttelu. 

Vierailija kirjoitti:

Itse sain diagnoosin 18-vuotiaana. 13-vuotiaana masennusdiagnoosin ensin. Mulla on ”epätyypillinen kaksisuuntainen”. Masennusjaksot kestää kuukausia, joskus jopa 6kk, maniajaksot kahdesta viikosta kahteen kuukauteen. 13-15-vuotiaana olin osastojaksoilla.

Sain lääkityksen 18-vuotiaana. 20-vuotiaana oli vaikea masennusjakso, mutta se helpotti n. 3kk aikana. Sain masennuslääkkeet, joita söin 4kk. Sitten lopetin.

Raskausaikana lääkitys puolitettiin ja se on ollut siinä nyt 9 vuotta.

Olen ihan normaalisti työelämässä, eikä musta huomaa päällepäin tätä sairautta.

Omassa mielialassa huomaan muutoksia vuodenajan mukaan. Keväällä olen hyperaktiivinen ja syystalvella masennun.

Käyn psyk.sairaanhoitajalla parin vuoden välein (kun otetaan lääkekontrollilabrat, kilpirauhaskokeet ym.) ja viimeksi, marraskuussa, hän sanoi, että aika moni ”normaali” ihminenkin kokee mielialan vaihteluja.

Suurkiitos tästä! Viestisi alku kuulostaa samalta kuin meidän tytöllä. Itselläni on vaan tosi avuton olo, kun en tiedä miten voisin tyttöä auttaa. Jos vaan jaksat avata tilannetta enemmän, olen todella kiitollinen.

Tuosta rahankäytöstä piti minunkin mainita. Keväällä rahankäyttöni saattaa mennä holtittomaksi. Mutta rahankäytön lisäksi myös seksikäyttäytyminen. Tähän varautuisin, etenkin kun kyseessä on teinityttö. Itse hakeuduin teininä jatkuvasti huonoon seuraan. Oli myös päihdekokeiluja, mutta sen verran on aina ollut järkeä päässä, että tästä ei ole tullut ongelmia. Ja löysin 19-vuotiaana hyvän miehen (jonka kanssa olen edelleen), joka on omalta osaltaan rauhoittanut.

Jos itse olisin nyt siinä tilanteessa, että tyttärelläni todettaisiin bipolaari, niin kiinnittäisin huomiota juuri näihin päihde-, seksi- ja rahankäyttöasioihin. Ja tarkkailisin mielialan vaihteluita.

Ja pitäisin myös tärkeänä, että nuorta kuunnellaan ja hyväksytään tunteet ja mielialat.

Itselläni on tämän sairauden lisäksi myös syömishäiriö. Se toi omalta osaltaan ongelmia ja vei huomiota muulta oireilulta.

T. 2

Kyseessä on loppuiän diagnoosi ja sairaus tulee vaatimaan jatkuvaa hoitoa hautaan asti. Teini saattaa kapinoida tätä vastaan eikä ole kypsä ottamaan apua vastaan.

Hoitosuhde olisi hyvä olla olemassa. Vaikka terapia ei paranna aivokemiaa, se auttaa ymmärtämään itseä ja oireita. Lääkitystä joudutaan usein säätelemään tilanteiden mukaan.

Sairautta on monentyyppistä ja -tasoista, ja suurin osa pystyy elämään varsin normaalia elämää, kun sairaus on hoidossa.

Päihteet, kova stressi, unenpuute, elämänkriisit ovat vaarallisia asioita kaksisuuntaiselle. Valitettavasti riskinä on, että teini lähtee lääkitsemään itseään päihteillä. Mania tai hypomania voivat johtaa virheratkaisuihin ja riskinottoon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse sain diagnoosin 18-vuotiaana. 13-vuotiaana masennusdiagnoosin ensin. Mulla on ”epätyypillinen kaksisuuntainen”. Masennusjaksot kestää kuukausia, joskus jopa 6kk, maniajaksot kahdesta viikosta kahteen kuukauteen. 13-15-vuotiaana olin osastojaksoilla.

Sain lääkityksen 18-vuotiaana. 20-vuotiaana oli vaikea masennusjakso, mutta se helpotti n. 3kk aikana. Sain masennuslääkkeet, joita söin 4kk. Sitten lopetin.

Raskausaikana lääkitys puolitettiin ja se on ollut siinä nyt 9 vuotta.

Olen ihan normaalisti työelämässä, eikä musta huomaa päällepäin tätä sairautta.

Omassa mielialassa huomaan muutoksia vuodenajan mukaan. Keväällä olen hyperaktiivinen ja syystalvella masennun.

Käyn psyk.sairaanhoitajalla parin vuoden välein (kun otetaan lääkekontrollilabrat, kilpirauhaskokeet ym.) ja viimeksi, marraskuussa, hän sanoi, että aika moni ”normaali” ihminenkin kokee mielialan vaihteluja.

Suurkiitos tästä! Viestisi alku kuulostaa samalta kuin meidän tytöllä. Itselläni on vaan tosi avuton olo, kun en tiedä miten voisin tyttöä auttaa. Jos vaan jaksat avata tilannetta enemmän, olen todella kiitollinen.

Mitä haluat tietää? Kysy, niin vastaan.

T. 2

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa kiinnittää huomiota ja keskittyä kasvatuksessa alun pitäen omien rajojen ja tunteiden tunnistamiseen, rahankäyttöön, puhua parisuhteista ja sellaisesta asiasta kuin rehellisyys. Kaikki tuntemani bipot ovat tähän mennessä olleet rahavaikeuksissa, koska hoitotasapainon heitettyä rahaa syydetään omituisiin asioihin tai vipataan kavereille tai kavereitten puolesta. Moni noistakin on elänyt lapsuuden ja nuoruuden sellaisten vanhempien kanssa, jossa isä päättää rahankäytöstä koko perheen puolesta, mutta tämäkin tulee kasvatuksesta. 

Toinen juttu liittyy valehteluun ja toisten mustamaalaamiseen. Joka ikinen tuntemani bipo on jossain vaiheessa kompastunut aiheettomiin lasuihin, levittelemään juoruja ja inhottavia juttuja kun kaikki ei ole menneet heidän mielensä mukaan. Tämäkin on sinänsä hallittavissa, kun jo nuoresta asti puhuu tästäkin että on muitakin keinoja käsitellä pettymyksiä ihmissuhteissa kuin astumalla pahanpuhumisen sudenkuoppaan. Saattaa toki olla, että nuori saa vain uusia työkaluja oireilla pahemmin, mutta fiksu tajuaa olla tekemättä samaa virhettä kuin muut häiriöstä kärsivät. 

Toinen juttu on tunteet ja tunteettomuus. Ne joko korostuvat tai eivät tunnu ollenkaan, joten sitä kannattaa harjoitella ja paljon, opetella tunnistamaan ja hyväksyä ne sellaisena kuin on. Teini-ikä on muutenkin haastavaa aikaa, mutta pahimman mentyä ohi se alkaa helpottaa mutta nyt jo luodaan pohjaa tunne-elämälle aikuisuudessa; ai tätä on viha, tätä on kiukku- tyylisellä tavalla. 

Eniten bipoissa kavereissa on harmittanut se rajattomuus. Helposti hyväksikäytettäviä heikolla hetkellä, toisella hetkellä tallotaan kavereitten rajoille. 

En tiedä miten paljon tunnesäätelyä pystyy opettamaan, mutta aikuisen tuki ja oman pään koossa pitäminen auttavat nuorta paljon enemmän kuin vastaan kiukuttelu. 

Ja iso kiitos tästäkin!

Meillä tyttö on halunnut vaihtelevasti muuttaa minne tahansa paitsi kotiin. Siinä sivussa on kertonut olevansa huolissaan äidin (minun) alkoholinkäytöstä. Koko muu perhe ollaan kuulemma liian äänekkäitä. Itse kuitenkin pitää pitkiä monologeja meille muille, ja karkaa dokaamaan heti kun pääsee ovesta ulos.

Voisin kirjoittaa pitkästi ja koko ajan tulee mieleen lisättävää.

Sen halusin vain sanoa, että itselläni päihdekokeilut ja huonoon seuraan hakeutuminen johtui osittain siitä, kun kukaan ei osannut auttaa. Koulukuraattori (ammattikoulussa) ohjasi lopulta psykiatrille. Mutta siis se, että hain hyväksyntää ja helpotusta pahaan oloon päihteistä ja seksistä. Tähän sairauteen kuuluu erinomaisuuden tunne ja mitä enemmän saa jotain, sitä mahtavammaksi kokee itsensä. En osaa selittää. Voisin sanoa, että välillä ”meni lujaa” ja välillä en päässyt sängystä ylös. Välillä tuntui, että olen maailman mahtavin ja ihanin ihminen ja pystyn mihin vain ja välillä tuntui, että kaikki vihaavat mua ja mun on parempi kuolla. Alle 20-vuotiaana se oli sitä ylä- ja alamäkeä. Koskaan ei ollut tasainen mieliala.

Yksi, mikä itselläni myös auttoi, on juoksuharrastus. Kun iskee se ”mahtavuuden tunne”, sen voi kanavoida juoksuun. Kun tuntuu, että ”lähtee lentoon”, on hyvä lähteä juoksemaan. Aloitin juoksuharrastuksen 23-vuotiaana ja huomaan, että mania(?)kausina juoksu kulkee ja se on ehkä turvallinenkin keino. Ei tule velkaannuttua ja osteltua kaikkea turhaa, eikä ole myöskään holtitonta käytöstä.

T. 2

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahankäytöstä piti minunkin mainita. Keväällä rahankäyttöni saattaa mennä holtittomaksi. Mutta rahankäytön lisäksi myös seksikäyttäytyminen. Tähän varautuisin, etenkin kun kyseessä on teinityttö. Itse hakeuduin teininä jatkuvasti huonoon seuraan. Oli myös päihdekokeiluja, mutta sen verran on aina ollut järkeä päässä, että tästä ei ole tullut ongelmia. Ja löysin 19-vuotiaana hyvän miehen (jonka kanssa olen edelleen), joka on omalta osaltaan rauhoittanut.

Jos itse olisin nyt siinä tilanteessa, että tyttärelläni todettaisiin bipolaari, niin kiinnittäisin huomiota juuri näihin päihde-, seksi- ja rahankäyttöasioihin. Ja tarkkailisin mielialan vaihteluita.

Ja pitäisin myös tärkeänä, että nuorta kuunnellaan ja hyväksytään tunteet ja mielialat.

Itselläni on tämän sairauden lisäksi myös syömishäiriö. Se toi omalta osaltaan ongelmia ja vei huomiota muulta oireilulta.

T. 2

Entistä enemmän kuulostaa meidän tytöltä. Hän hakeutuu toistuvasti itseään vanhempaan seuraan, käyttäytyy seksuaalisesti holtittomasti,käyttää alkoholia.

Yritän olla tukena, mutta äitinä ahdistaa kun toinen heittää elämänsä hukkaan.

UP. Mun tyttärellä sama taitaa nyt olla edessä. Lääkäri psykalle ja lääkitystä mietitään.

Mikä olisi turvallinen 15 vuotiaalle. Terapia ja keskustelu apu ei enää auta. Lisänä unettomuusongelma ja ahdistus.

Pelottavaa, olen todella huolissani.

Josko täältä saisin vertaistukea.

Kohta tääkin poistuu, kun joittenkin mielestä näistä asioista ei saa täällä keskustella.

Vierailija kirjoitti:

Voisin kirjoittaa pitkästi ja koko ajan tulee mieleen lisättävää.

Sen halusin vain sanoa, että itselläni päihdekokeilut ja huonoon seuraan hakeutuminen johtui osittain siitä, kun kukaan ei osannut auttaa. Koulukuraattori (ammattikoulussa) ohjasi lopulta psykiatrille. Mutta siis se, että hain hyväksyntää ja helpotusta pahaan oloon päihteistä ja seksistä. Tähän sairauteen kuuluu erinomaisuuden tunne ja mitä enemmän saa jotain, sitä mahtavammaksi kokee itsensä. En osaa selittää. Voisin sanoa, että välillä ”meni lujaa” ja välillä en päässyt sängystä ylös. Välillä tuntui, että olen maailman mahtavin ja ihanin ihminen ja pystyn mihin vain ja välillä tuntui, että kaikki vihaavat mua ja mun on parempi kuolla. Alle 20-vuotiaana se oli sitä ylä- ja alamäkeä. Koskaan ei ollut tasainen mieliala.

Yksi, mikä itselläni myös auttoi, on juoksuharrastus. Kun iskee se ”mahtavuuden tunne”, sen voi kanavoida juoksuun. Kun tuntuu, että ”lähtee lentoon”, on hyvä lähteä juoksemaan. Aloitin juoksuharrastuksen 23-vuotiaana ja huomaan, että mania(?)kausina juoksu kulkee ja se on ehkä turvallinenkin keino. Ei tule velkaannuttua ja osteltua kaikkea turhaa, eikä ole myöskään holtitonta käytöstä.

T. 2

Kiitos tästä! Osaatko sanoa mitä voisin äitinä tehdä ohjatakseni tytön menoa? Mitä olisit itse toivonut vanhemmiltasi? -Ap