Milloin hävitit kaikki nuoruutesi päiväkirjat, kirjeet, kalenterit ym joita et halunnut jälkipolvien luettavaksi?

Mulle on sama mitä musta jää kun maadun pois uudeksi elämäksi. En jaksa kuluttaa elämääni kuoleman jälkeiseen.

En minä sen takia niitä hävittänyt, ettei niitä luettaisi kuoltuani, vaan en halunnut niitä kenenkään luettavaksi vielä eläessäni. Hävitin suurimman osan muuttaessani pois lapsuudenkodista ja sittemmin opiskeluajan päiväkirjat siinä vaiheessa, kun menin naimisiin. 

Joskus kolmekymppisenä revin pieneksi silpuksi, kastelin vielä vedellä ja heitin roskiin.

Minä sain repimispuuskan vielä kotona asuessani myöhäisteininä. Tuli joku yhtäkkinen pelko, että joku niitä lukisi. Nyt kaduttaa vuosikymmenten jälkeen, voi kun olis ollut kiva lukea nyt omia teiniangstijuttujaan.

Luin yli kolmekymppisenä yläasteaikaisen päiväkirjani ja se sai koko elämäni suunnan vaihtumaan. Usein puhutaan siitä, että jonkin tietyn kirjan lukeminen voi pelastaa ihmisen, mutta en olisi ikinä uskonut, että se kirja joka minut pelastaa olisi minun itseni kirjoittama. Niin vain kävi.

Enkä tietenkään aio hävittää sitä.

Mulla on säästössä päiväkirjoja ikävuosilta 8-26 v. Lapsuus ja nuoruus oli traumaattinen ja kirjat sen mukaiset. En tiedä mitä tekisin noille kirjoille jotka ovat täynnä ahdistusta. Säästääkö vai heittääkö pois. Olen nyt 39 v.

En ole hävittänyt enkä hävitä. Luettiin tässä hiljan teini-ikäisen tyttäreni kanssa otteita päiväkirjastani kun olin saman ikäinen kuin hän nyt. Oli todella hauskaa ja avartavaa molemmille. Ei ole mitään salattavaa menneisyydessä keneltäkään vaikka sähellettykin on lajinsa.

En ole niitä hävittänyt, enkä meinaa hävittääkään. Laitoin ne kaikki jo noin 25 vuotta sitten yhteen muovikassiin, jonka sinetöin teippaamalla täydellisesti ympäri. Pussi löytyy nyt kotimme varastosta ja siellä se saa ollakin. N44

Tuollaisesta materiaalista oppii aina lisää itsestään. Kun ikää on tullut, niin perspektiivi on muuttunut ja ymmärtää enemmän. Muistiinmerkintöjen olemassaolo on kiva asia, jos haluaa palauttaa mieleen, mitä joskus on elämässä tapahtunut tai mitä ajatellut tuolloin. Kaikki tuollainen itsereflektio on muutenkin opettavaista myös niille jälkipolville ja myös tuntemattomille. Toimittakaa kansallisarkistoon, jos ei muuta.

Välillä mietin, että pitäiskö hävittää. Mutta sitten taas mietin, että onhan ne jälkipolville oman aikani historiaa. Millaista oli olla teini 1970-luvulla. Voivat sitten lapsenlapsenlapset ihmetellä, miten rankkaa oli isomummun nuoruudessa ja etsiä jostain tietopalvelun digitaalisesta syöveristä omituisia vanhoja sanoja kuten "Lip Potion", "kasettimankka", "disco", "elokuvateatteri", "Datsun 100A"  jne. 

Ehkä niistä voisi koota jonkinlaisen sensuroidun version, jonka voi näyttää muillekin.

Kaikki päiväkirjani ovat ikävuosilta 6-31 tallessa. Olen nyt 31. Niitä on yli 30. Olen numeroinut ne alusta alkaen. Arkaluontoisimmille olen hankkinut kassakaapin sen jälkeen kun mieheni luki salaa ja poltti niistä yhden. Ne ovat jo niin lähtemätön osa minua, en voisi hävittää niitä. Niiden ansiosta minulla on hyvä muisti. On myös kiva nähdä mitä haaveita on ollut ja mitä on toteuttanut. Parasta on ruksia vuosien tai vuosikymmenien päästä jokin vanha haave. Minunkin elämäni ne ovat muuttaneet. Se on aina välillä tarpeen.

Minulla on päiväkirjani tallessa. Kirjoittelin niitä n. 12-25-vuotiaana.  Niitä on ehkä pahvilaatikollinen varastossa. Tyttäreni on niitä joskus lueskellut ja on pyytänyt etten heitä niitä pois sillä hän haluaa ne. 

Minulla on anopin anopin vanhat päiväkirjat 1900-luvun alusta. Upeaa luettavaa, mainiota ajankuvausta. Niiden takia olen säästänyt omatkin päiväkirjani, koska joskus 2090 joku saattaa lukea niitä huvittuneena tajuamatta lainkaan sitä, mikä määrä tunnetta johonkin arkiseen kuvaukseen liittyy. (käytiin ostoksilla, mutta en saanut hakuamiani farkkuja, kun ne oli äidin mielestä rumat)

Mulla oli ehkä 5-6 päiväkirjaa ala/yläasteelta ja lukiosta.

Kun sain opiskelupaikan ja olin muuttamassa pois kotoa, niin sytyttelin saunanpesään pienen tulen, luin jokaisen päiväkirjan läpi, ja sitä mukaa nakkelin sivut liekkeihin. Äitini oli kauhuissaan, hänen mielestään katuisin vielä.

Oli mukavan terapeuttista :)

Ei ole koskaan kaduttanut, äiti oli väärässä. Tuosta on nyt yli 10 vuotta aikaa.

Sen jälkeen en ole kirjoittanut mitään päiväkirjoja.

En aio heittää pois mitään tekeleitäni. Poikani saa ne riesakseen sitten joskus. Lukekoon, jos kiinnostaa. Hän on järkevä nuori mies ja tietää jo muutenkin menneisyydestäni yhtä ja toista. Ei siellä edes mitään isompia luurankoja ole, mitä ihan hirveästi häpeäisin, vaikka potuttaakin joskus miten hölmö sitä on ollut ja miten eri tavalla olisi toiminut, jos olisi tiennyt sen mitä nyt tietää. Mutta kaikille sattuu ja tapahtuu, ja olisikin aika traagista, jos koko elämä menisi yllätyksettömästi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan.

25-vuotiaana selasin päiväkirjat läpi ja sitten hävitin (vuonna 2000).

Kun siirryin vuonna 1992 pieniin kalenterihin, olen sinne kirjannut jotain pientä, missä on oltu lomalla, mökillä tai missäkin reissussa tai matkalla. Niistä löytyy luontohavaintomerkintöjä ja kesän aikana pyöräillyt tai melotut kilometrit ja muuta. Kalenterit olen säilyttänyt ja niihin välillä palannutkin kun olen katsonut mihin aikaan on milloinkin ollut kesäloma, talviloma tai muita menoja.

Kun esikoinen oppi lukemaan. Tuntui oikeastaan aika vapauttavalta heivata kaikki vanhat päiväkirjat. Olivat aika synkkiä, aina tuli paha olo jos niitä itsekkään luki.