Onko sinulla lähipiirissä kiintymyssuhdevanhempi tai ootko itse sellainen? Olen aika hämilläni.

Kyse siis nelivuotiaasta, unohtui mainita.

-Ap

Kaikesta akat saakin riitaa aikaiseksi.

Ai jumalauta että mä vihaan tuollaisia päällepäsmäreitä. Vittuako sinä menet kaikille viisauttasi jakamaan!

No olithan sä melkoinen päsmäröijä. Varsinkin jatkokommenttisi kanssa. Ehkä joskus kannattaa olla ihan hiljaa vaan, jos ei asia mitenkään itseen liity.

En ole tiennyt että sellaisia on olemassa

Tarkoitat varmaankin kiintymysvanhemmuutta ja tuskin olet tosissaan, niin ei jaksa vastata. Ajanhukkaa.

Toki saa olla mun käytöksestä mitä mieltä vaan ja vauva-palstalla kun ollaan, niin v*ttuilua tulee aina, sen kestän.

Enemmänkin toivoin vastauksia siitä kiintymyssuhdevanhemmudesta, varmasti jollakin on siitä omakohtaisia kokemuksia. Jäi niin hämmentynyt fiilis.

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Toki saa olla mun käytöksestä mitä mieltä vaan ja vauva-palstalla kun ollaan, niin v*ttuilua tulee aina, sen kestän.

Enemmänkin toivoin vastauksia siitä kiintymyssuhdevanhemmudesta, varmasti jollakin on siitä omakohtaisia kokemuksia. Jäi niin hämmentynyt fiilis.

-Ap

Pidä vain huoli omista asioistasi niin ei tarvitse hämmentyä.

Mä olen itse kiintymyssuhdevanhempi. Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n sivulla kuvataan hyvin:

"Kiintymysvanhemmuudella tarkoitetaan vauvojen ja lasten hoitofilosofiaa, jossa keskiössä on lapsen tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen ihmiselle lajityypillisellä tavalla. Perusoletuksena on, että lapset ovat synnynnäisesti sosiaalisia ja halukkaita yhteistyöhön, ja tarkoitusperiltään pohjimmiltaan hyviä. Kiintymysvanhemmuus on lapsen tunteiden ja ajatusten kunnioittamista ja pyrkimystä ymmärtää lasta kokonaisvaltaisesti."

Tästä oma ajatteluni lähtee. Uskon siis, että lapset haluavat oppia, lapset haluavat rakastaa ja tulla rakastetuiksi, tuottaa hyvää mieltä toisille, silloin kun ovat itse onnellisessa ja tasapainoisessa mielentilassa.

Mutta en kiellä sitäkään, että ihmisen "lajityypilliseen käytökseen" kuuluu myös esim. valtataistelut ja egon kehittyminen kapinoimisen ja eriytymisen kautta. Enkä minä todellakaan ole sitä lajia, joka häväisin valtataistelua lapsilleni, sen enempää kuin koirillenikaan. Jos haistan dominointia ja kukkoilua, en anna sellaiselle periksi. Mutta samalla ymmärrän, että jotain vikaa on ollut myös minussa, kun sellaista käytöstä ilmenee. 

Olen katsonut sitä Suomen Supernannya ja minusta siinä hyvin kuvastuu se, miten aika vaikean oloisetkin ongelmat on pienten lasten kanssa tosi helposti usein ratkaistavissa. Esim. jos äiti on aina kännykällä, ja äiti ja isä kireitä ja huutaa aina, kas kummaa kun lapsetkin on levottomia ja huutaa - mutta kun aletaan ulkoilla ja pelata lasten kanssa, niin lasten käytöskin muuttuu. Tai lapsi saa hurjan raivokohtauksen ja kiljuu suoraa huutoa. Vanhempi voi rauhassa mennä sen kanssa johonkin ja sanoa tälle, että sulla on nyt tosi paha olla selvästi, mutta se menee ohi - anna sen vaan tulla. Ja aika pian se lapsi jo itkeekin sitä pohjatunnetilaa joka oli raivon alla, ja rauhoittuu.

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitat varmaankin kiintymysvanhemmuutta ja tuskin olet tosissaan, niin ei jaksa vastata. Ajanhukkaa.

Käytän samaa termiä kuin perheen äiti, niin ei tuu epäselvyyksiä

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Mä olen itse kiintymyssuhdevanhempi. Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n sivulla kuvataan hyvin:

"Kiintymysvanhemmuudella tarkoitetaan vauvojen ja lasten hoitofilosofiaa, jossa keskiössä on lapsen tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen ihmiselle lajityypillisellä tavalla. Perusoletuksena on, että lapset ovat synnynnäisesti sosiaalisia ja halukkaita yhteistyöhön, ja tarkoitusperiltään pohjimmiltaan hyviä. Kiintymysvanhemmuus on lapsen tunteiden ja ajatusten kunnioittamista ja pyrkimystä ymmärtää lasta kokonaisvaltaisesti."

Tästä oma ajatteluni lähtee. Uskon siis, että lapset haluavat oppia, lapset haluavat rakastaa ja tulla rakastetuiksi, tuottaa hyvää mieltä toisille, silloin kun ovat itse onnellisessa ja tasapainoisessa mielentilassa.

Mutta en kiellä sitäkään, että ihmisen "lajityypilliseen käytökseen" kuuluu myös esim. valtataistelut ja egon kehittyminen kapinoimisen ja eriytymisen kautta. Enkä minä todellakaan ole sitä lajia, joka häväisin valtataistelua lapsilleni, sen enempää kuin koirillenikaan. Jos haistan dominointia ja kukkoilua, en anna sellaiselle periksi. Mutta samalla ymmärrän, että jotain vikaa on ollut myös minussa, kun sellaista käytöstä ilmenee. 

Olen katsonut sitä Suomen Supernannya ja minusta siinä hyvin kuvastuu se, miten aika vaikean oloisetkin ongelmat on pienten lasten kanssa tosi helposti usein ratkaistavissa. Esim. jos äiti on aina kännykällä, ja äiti ja isä kireitä ja huutaa aina, kas kummaa kun lapsetkin on levottomia ja huutaa - mutta kun aletaan ulkoilla ja pelata lasten kanssa, niin lasten käytöskin muuttuu. Tai lapsi saa hurjan raivokohtauksen ja kiljuu suoraa huutoa. Vanhempi voi rauhassa mennä sen kanssa johonkin ja sanoa tälle, että sulla on nyt tosi paha olla selvästi, mutta se menee ohi - anna sen vaan tulla. Ja aika pian se lapsi jo itkeekin sitä pohjatunnetilaa joka oli raivon alla, ja rauhoittuu.

Kiitos tästä, avasi paremmin ajatusta kuin pelkkä artikkelien lukeminen!

-Ap

Mistä tiedät, että lapsi kaipasi omatoimisuutta juuri tuossa hetkessä?

Ja kyllähän palvelusten(kin) kautta kokee rakkautta. Ehkä vanhempi tunsi kuitenkin lapsensa ja juuri tuossa tilanteessa auttoi. Ja samalla lapsi sai läheisyyttä, ja opetuksen, että esim. väsynyttä voi auttaa päiväkotipäivän (myöhemmin työpäivän) jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Mistä tiedät, että lapsi kaipasi omatoimisuutta juuri tuossa hetkessä?

Ja kyllähän palvelusten(kin) kautta kokee rakkautta. Ehkä vanhempi tunsi kuitenkin lapsensa ja juuri tuossa tilanteessa auttoi. Ja samalla lapsi sai läheisyyttä, ja opetuksen, että esim. väsynyttä voi auttaa päiväkotipäivän (myöhemmin työpäivän) jälkeen.

Mulla on tuollainen päsmäröivä tuttava, joka tulee aina neuvomaan. Viimeksi oltiin isolla lapsiporukalla liikkeellä ja mun kaksi lasta kirmaili siinä. Siis todellakin vain juoksenteli iloisina.

Eikös se haukka iske, että ”sulla ei ole tarpeeksi aikataulutettu arki kun noi lapsesi on noin vilkkaita”.

Siis ihan oikeasti kehtasit sanoa noin naapurillesi/kaverillesi?? Vaikea uskoa, mutta jos on totta niin ensisijaisesti lakkaa antamasta pyytämättä neuvoja ihmisille.

Ja itse asiaan, kaverillasi voi olla ihan pointti tuossa. Joka tapauksessa se on vain yksi tapa kasvattaa eikä sen huonompi kuin sinunkaak.

Kyllä meillä on kasvatettu lapset kiintymysvanhemmuuden periaatteilla. Oliko juuri tuo mainitsemasi yksittäinen tilanne sitten kiintymysvanhemmuutta vai jotain muuta niin hankala näin netin kautta sanoa. 

Jos lapseni heittää hanskat kahden metrin päähän ja pää punaisena käskee minun pukea ne, niin tuskin puen. Odotan myös lapselta hyviä käytöstapoja ja osallistumista ikätason mukaan. Mutta kyllä minä edelleen puen ja riisun useinkin omiani; ovat nyt 4v ja 7v. Miksi? Minusta se on usein ihan mukavaa, yhdessäolemista, samalla tulee lapsen tankattua syliä vaikka olisi vähän kiireisempikin aamu.. ja sit ihan vaan siksi koska olen myös joskus laiska, ja usein pääsen näin helpommalla kuin rutkuttamalla ja jankkaamalla aamukiireessä "pue pue pue pue pue" - sille 4-vuotiaalle, joka on enemmän kiinnostunut laulamaan piippolanvaaria ja laskemaan hiekanjyviä eteisen lattialta kuin pukemaan. Ja joskus lapsikin vaan kaipaa sellaista hoivaa ja palluttelua, vaikka ei vauva enää olekkaan. Silloin on kiintymysvanhemmuutta vastata siihen tarpeeseen- vaikka sitten kesken pukemistilanteen, eikä vaatia pukemaan itse koska on ylittänyt iän X. 

Bullshittiä toi "kiintymyssuhdevanhemmuus" Se on ihan se perus lähtökohta, miten lasta tulisi huomioida ja kasvattaa. Rajat ja rakkautta paljon lapselle, eikä tarvi mitään poppkonsteja ja kantoliinoja 24/7.

Minkäikäiset lapset sinulla ap on?

Millaisissa tilanteissa lapsesi auttavat sinua omatoimisesti sinun pyytämättäsi?

Minulle on uutta sellainen ajattelu, että asioista ei saisi ystävällisesti sanoa ja siis oikeasti ystävällisesti, ei "ystävällisesti". Meillä täällä on hyvin vahva koko kylä kasvattaa meininki ja kasvatus ei ole tabu, lapsia saa kehua ja komentaa muutkin kuin omat vanhemmat.

Hämmennykseni koskee nimenomaan kiintymyssuhdevanhemmuutta ja tähän sainkin asiallisen vastauksen, kiitos vielä siitä. Jatkan artikkelien parissa ja varmasti naapurinkin kanssa asiasta keskustellaan.

Hyvää kevättä vaan kaikille, nimettömänä on helppo haukkua ja huudella. Peace out :)

-Ap

Mitä pahaa siinä on jos auttaa väsynyttä lasta riisumaan? Neljävuotias osaa kyllä, mutta on kuitenkin vielä pieni joka kaipaa joskus tukea ja ohjausta ihan yksinkertaisissakin asioissa. En ole tarkkaan perehtynyt kiintymysvanhemmuuteen, mutta ainakin minun maalaisjärkeen isoin osa sen periaatteista kyllä istuu. Toki tässäkin varmaan voi vetää homman yli ja päätyä paapomisvanhemmaksi mutta se tuskin on tarkoitus... Maalaisjärki taas on semmoinen asia että se on jokaisella ihmisellä ihan omanlainen, joten se on ehkä maailman huonoin perustelu mihinkään :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen itse kiintymyssuhdevanhempi. Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n sivulla kuvataan hyvin:

"Kiintymysvanhemmuudella tarkoitetaan vauvojen ja lasten hoitofilosofiaa, jossa keskiössä on lapsen tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen ihmiselle lajityypillisellä tavalla. Perusoletuksena on, että lapset ovat synnynnäisesti sosiaalisia ja halukkaita yhteistyöhön, ja tarkoitusperiltään pohjimmiltaan hyviä. Kiintymysvanhemmuus on lapsen tunteiden ja ajatusten kunnioittamista ja pyrkimystä ymmärtää lasta kokonaisvaltaisesti."

Tästä oma ajatteluni lähtee. Uskon siis, että lapset haluavat oppia, lapset haluavat rakastaa ja tulla rakastetuiksi, tuottaa hyvää mieltä toisille, silloin kun ovat itse onnellisessa ja tasapainoisessa mielentilassa.

Mutta en kiellä sitäkään, että ihmisen "lajityypilliseen käytökseen" kuuluu myös esim. valtataistelut ja egon kehittyminen kapinoimisen ja eriytymisen kautta. Enkä minä todellakaan ole sitä lajia, joka häväisin valtataistelua lapsilleni, sen enempää kuin koirillenikaan. Jos haistan dominointia ja kukkoilua, en anna sellaiselle periksi. Mutta samalla ymmärrän, että jotain vikaa on ollut myös minussa, kun sellaista käytöstä ilmenee. 

Olen katsonut sitä Suomen Supernannya ja minusta siinä hyvin kuvastuu se, miten aika vaikean oloisetkin ongelmat on pienten lasten kanssa tosi helposti usein ratkaistavissa. Esim. jos äiti on aina kännykällä, ja äiti ja isä kireitä ja huutaa aina, kas kummaa kun lapsetkin on levottomia ja huutaa - mutta kun aletaan ulkoilla ja pelata lasten kanssa, niin lasten käytöskin muuttuu. Tai lapsi saa hurjan raivokohtauksen ja kiljuu suoraa huutoa. Vanhempi voi rauhassa mennä sen kanssa johonkin ja sanoa tälle, että sulla on nyt tosi paha olla selvästi, mutta se menee ohi - anna sen vaan tulla. Ja aika pian se lapsi jo itkeekin sitä pohjatunnetilaa joka oli raivon alla, ja rauhoittuu.

Kiitos tästä, avasi paremmin ajatusta kuin pelkkä artikkelien lukeminen!

-Ap

Tuosta aloituksen tilanteesta ajattelen, että sitä voi olla ulkopuolisen vaikea arvostella oikein. Esim. itse voisin, omien lasteni tuntemisen perusteella, toisessa tilanteessa auttaa vaikka lapsi osaakin riisua, ja toisessa en. Jos huomaisin, että lapsi on nyt oikeasti tosi väsyneen oloinen vaikka päiväkotipäivästä, ja kiukkuilu on reagointia väsymykseen, voisin lempeästi auttaa häntä. Aikuisena kestän kuitenkin väsymystä paremmin kuin pikkulapsi, joten vaikka minäkin olisin vähän väsynyt, silti voin valita auttaa. 

Mutta jos se lapsi näyttäisi siltä, että muuten vaan sillä asenteella kieltäytyy tekemästä itse vaikka osaa, että "sinähän tottelet minua etkä voi minulle mitään koska jos et auta niin huudan niin kauan että varmasti autat", niin yritän ratkaista asian muuta kautta kuin tottelemalla lasta. Voin vaikka sanoa, että sitten olet ulkovaatteissa, kuuma sinun kyllä tulee varmaan aika pian, ja antaa olla. Ja samalla miettiä pidemmän päälle, että jos riisuminen yleensäkin on isompi ongelmakohta, voisiko asian opettamiseen kehittää jonkun positiiviseen vahvistamiseen perustuvan palkitsemismenetelmän, esim. että hyvin sujuneista kerroista saisi jotain merkkejä, joita kun kertyy tarpeeksi saa lapselle aidosti mieluisan palkinnon.