Miksi sitä pidetään hyvänä asiana, että vaikenee vaikeuksistaan?

Kirjoitin tästä samasta teemasta myös toiseen ketjuun, mutta itselleni on tullut todella vaivautunut olo joistain ihmisistä, jotka ovat avautuneet siitä, miten rankkaa lapsiperheen arki on. Mielestäni tuollaisia ei kannata huudella ympäriinsä.

Siitä tulee tunne, että asianomainen ei välitä lapsistaan. Sori että sanon suoraan, mutta kyllä se joskus paistaa läpi. Mun on vaikea olla empaattinen tällaisille ihmisille.

Jos lapsia on halunnut, niin silloin niistä kuuluu olla onnellinen ja kiitollinen. Katkeruus on niitä lapsia kohtaan väärin.

Kakkahattutäti kirjoitti:

Kirjoitin tästä samasta teemasta myös toiseen ketjuun, mutta itselleni on tullut todella vaivautunut olo joistain ihmisistä, jotka ovat avautuneet siitä, miten rankkaa lapsiperheen arki on. Mielestäni tuollaisia ei kannata huudella ympäriinsä.

Siitä tulee tunne, että asianomainen ei välitä lapsistaan. Sori että sanon suoraan, mutta kyllä se joskus paistaa läpi. Mun on vaikea olla empaattinen tällaisille ihmisille.

Jos lapsia on halunnut, niin silloin niistä kuuluu olla onnellinen ja kiitollinen. Katkeruus on niitä lapsia kohtaan väärin.

Ei kai uupuminen välttämättä tarkoita sitä, ettei kokisi lainkaan myönteisiä tunteita lapsiaan kohtaan. Itse olisin ollut kiitollinen siitä, jos oma isäni olisi käsitellyt tuollaiset tunteensa kodin ulkopuolella. Ehkä hän sitten olisi jaksanut toimia vanhemman roolissa paremmin. Hänelle se nimittäin oli selvästi kova paikka, että vanhemmuuteen kuuluu paljon ristiriitaisia tunteita. Moni varmasti hyötyy siitä, jos pääsee niitä jossain purkamaan. Ne ovat kuitenkin täysin normaaleja, joten niitä ei tulisi hävetä. Eihän mikään ihmissuhde ole pelkästään koko ajan kiva.

Mitä väliä?

Äidille ja muille sukulaisille on vaikea puhua mistään, kun ei huvita puhua ikävistä asioista ja ainoa kiva asia elämässäni on miesystäväni, josta sukulaiset eivät pidä ja josta he eivät halua kuulla mitään.

Sen olen huomannut, että vaikka sitä luulisi sisarukselleen voivan helposti kertoa kaikki mikä mieltä painaa, tulee sieltä aina se sama mitä olen kuullut lapsesta asti. Kumpikin on kokenut lapsuudenkodin eri tavalla ja toinen puolustaa toista vanhempaa ja toinen taas 'piilovihaa' vaikka tiedän tarkalleen hänen puheistaan että se on sellaista 'meillä oli kuitenkin aina ruokaa kaapissa jne' . Ei näistä voi siis puhua sen kanssa, joka liian lähellä. Toisaalta olen käynyt esim psykiatrisella sairaanhoitajalla puhumassa lapsuuden traumasta, ja koin siellä taas etten tullut ymmärretyksi ainakaan niin lyhyellä ajanvarauksella. Joten, olen siis päätynyt siihen, että olen itsekseni selvitellyt kaiken mitä on ollut ja välillä hyvin , väliin huonoin tuloksin taas jaksaa eteenpäin.

Suomessa ei kuulu kulttuuriin ja tapoihin valittaa, ei vaikka olisi jalka poikki ja vatsa auki niin karjuttaisiin vaan että "älä valita, eteenpäin siitä nyt". Suomessa kuuluu olla kova ja tunteeton suorittaja joka ei valita, tällaista asennetta suomalaisille tuputtanut viimeksi hallitus ja elinkeinoelämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi että toinen ihminen voi kokea hyvin raskaana, jos joutuu kuuntelemaan vaikeuksia ja valitusta.

Silloin on kyllä ihmisen psyykessä jotain pahasti vialla, jos mielenterveys ei kestä sitä, että muut puhuvat tavalliseen elämään kuuluvista ikävistäkin asioista joskus jotakin.

Ihmisen psyyke on kovalla koetuksella, jos läheinen ihminen JATKUVASTI eli vuositolkulla valittaa, suree ja vinkuu asioista, jotka voisi ihan itse omalla toimillaan parantaa tai joille ei mitään voi.

JOS IHMINEN EI HYVÄKSY elämänsä käänteitä, onko lähipiirin pakko kuunnella jankutusta vuosi vuoden jälkeen?

EI.

Silloin pitää vaihtaa tuttavapiiriä. Ainoastaan omaaån toimintaan voi vaikuttaa.

Jep, tuo on ihan totta, mutta jos ei millään halua vaihtaa vaikkapa äitiään tai veljeänsä toiseen eli menettää heitä kokonaan, täytyy antaa heidän vain takoa päätään siihen kuuluisaan mäntyyn.

Miten sinä muutat äitisi ja veljesi toisenlaisiksi ihmisiksi?

 EN tosiaankaan VOI muuttaa veljeäni ja äitiäni toisenlaiseksi.

He muuttuvat, jos muuttuvat, mikä on melko epätodennäköistä.

Jos voisin määrätä, he joisivat vähemmän, ottaisivat vastuuta elämästään enemmän.

Jättäisivät minut rauhaan enemmän.

Olenkin kyllä alkanut pitää puhelinhiljaisuutta heihin melko paljon.

Olen itse avoin ongelmistani eli siis pääosin siitä että olin kiusattu ja masentunut koulussa ja yksinäinen myös. Nykyään elämäni on paljon parempaa.. Mutta ehkä pääosin ihmiset eivät uskalla tuoda ulos esim alkoholi/huume/joitain mielenterveys ongelmia siinä pelossa että muut ihmiset rupeavat karttamaan. Kenties ennakkoluulot ja tabut ovat se perimmäinen ongelma. Ei saa puhua ongelmista muuten vaikutat valittajalta/heikolta/hömelöltä koska kerrot liikaa henkilökohtaista tai sitten muka olisit jotenkin oikeutettu erityis kohteluun. 

Suomessa jos kertoo mt-ongelmistaan muille kuin terveysalan ihmisille niin saa laiskan ja hullun leiman. Jos  töissä kokee burnoutin tai henkisesti väsyy muuten työhön niin on vaan laiska, fyysinen vamma hyväksytään jotenkuten työssä lopettamisen syyksi mutta henkiset syyt ovat automaattisesti laiskuutta ja työn välttelyä. Parisuhteessa mt-ongelmista puhuminen johtaa suhteen loppumiseen ja muutenkin näistä ei voi puhua leimaantumatta.

On sitten niin nuori, ettei ole koskaan kokenut sitä miten sitä avoimuutta käytetään sinua vastaan? Että ihmiset eivät tuekaan, vaan hyödyntävät heikkouksiasi?

Oi ihanan naiivi nuoruus :)

Vierailija kirjoitti:

On sitten niin nuori, ettei ole koskaan kokenut sitä miten sitä avoimuutta käytetään sinua vastaan? Että ihmiset eivät tuekaan, vaan hyödyntävät heikkouksiasi?

Oi ihanan naiivi nuoruus :)

En ole nuori enkä ole elänyt helppoa elämää. En vain ole luonteeltaani vainoharhainen.

Vierailija kirjoitti:

On sitten niin nuori, ettei ole koskaan kokenut sitä miten sitä avoimuutta käytetään sinua vastaan? Että ihmiset eivät tuekaan, vaan hyödyntävät heikkouksiasi?

Oi ihanan naiivi nuoruus :)

Olen pahoillani siitä, jos sinulla on vaikeita kokemuksia, joista et ole päässyt yli ja siksi suhtaudut ihmisiin niin epäluuloisesti.

Ei se minusta hyvä asia ole että vaikenee vaikeuksista. Tottahan jokainen kaipaisi lohdutusta. Itse vaikenen, koska aina kun olen puhunut niistä, olen saanut kannustamisen ja tuen sijaan vain vittuilua. Perheeni ilkeilee kaikista tietämistään vaikeuksista hamaan hautaan saakka. En luota enää kehenkään.

Vierailija kirjoitti:

Suomessa ei kuulu kulttuuriin ja tapoihin valittaa, ei vaikka olisi jalka poikki ja vatsa auki niin karjuttaisiin vaan että "älä valita, eteenpäin siitä nyt". Suomessa kuuluu olla kova ja tunteeton suorittaja joka ei valita, tällaista asennetta suomalaisille tuputtanut viimeksi hallitus ja elinkeinoelämä.

Päinvastoin, suomalaisethan valittaa ihan kaikesta! Se on täysin eri asia kuin todellisista vaikeuksista puhuminen. Niiden kohdalla sitten vaietaan.

Ja hallitus nyt ei liity tähän asiaan millään tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi ettei ketään jaksa kiinnostaa jonkun toisen jatkuva valitus. Siksi yleisesti pidetään hyvänä asiana sitä jos joku ei valita, se lisää kunnioitusta molempia osapuolia kohtaan ja jos huomaa jollakin olevan vaikeaa, muttei kuule hänen jatkuvasti valittavan omasta tilanteestaan, niin se kyllä herättää hiljaista kunnioitusta sitä kohtaan kenellä vaikeuksia on. Vaikeuksista on toki hyväkin puhua ja moni onkin valmis kertomaan niistä, mutta vasta sitten kun ovat päässeet niiden yli tai edes ohi pahimmasta.

Vaikeuksista olisi hyvä kertoa silloin kun niitä on, ettei läheisten tarvitse ihmetellä minkä takia aina niin pärjäävältä vaikuttanut ihminen löytyykin yhtenä päivänä pihamännystä keikkumasta. Kulissien ylläpitäminen on tyhmää ja hyödytöntä toimintaa.

Avoimuus lisää avoimuutta ja parantaa henkistä hyvinvointia. Yhdessä löytyy ratkaisuja sellaisiin asioihin, jotka itsekseen pohdittuina vaikuttavat toivottomilta. Toksinen positiivisuus on perseestä. Elämään kuuluu kaikenlaisia sävyjä.

Mun mielestä vaikeuksiin on hyvä hakea apua, että ei edes tarvitse mennä kiikkumaan pihamäntyyn. En osaa sanoa, onko läheisille jotenkin helpompaa, jos he tietävät, miksi toinen kiikkuu pihamännyssä. Ehkä joillekin on. Mun on hirvän vaikea kuvitella, että jos pihamännyssä kiikkuisi oma lapseni, syyn tietäminen jotenkin helpottaisi mun oloani. 

Olen elämän varrella kokemuksesta huomannut, että heikoimmat kohtansa on viisainta pitää salassa, etenkin kaikkein läheisimmiltä ihmisiltä. Kun tulee konfliktitilanne, vihoissaan ihminen iskee juuri siihen, minkä tietää eniten sattuvan toiseen. Ehkä joillakin on niin jalo ja harmoninen lähipiiri, ettei heidän kanssaan tarvitse olla varpaillaan ja turvata tällä tavalla selustaansa. Minulla valitettavasti ei.

Jos vastaan tulisi ihan sietämättömiä vaikeuksia, mieluummin kertoisin ne anonyymisti tuntemattomille ihmisille, joita en enää ikinä saa vastaani ja joita jonkun vieraan murheet eivät henkilökohtaisesti kuormita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi ettei ketään jaksa kiinnostaa jonkun toisen jatkuva valitus. Siksi yleisesti pidetään hyvänä asiana sitä jos joku ei valita, se lisää kunnioitusta molempia osapuolia kohtaan ja jos huomaa jollakin olevan vaikeaa, muttei kuule hänen jatkuvasti valittavan omasta tilanteestaan, niin se kyllä herättää hiljaista kunnioitusta sitä kohtaan kenellä vaikeuksia on. Vaikeuksista on toki hyväkin puhua ja moni onkin valmis kertomaan niistä, mutta vasta sitten kun ovat päässeet niiden yli tai edes ohi pahimmasta.

Vaikeuksista olisi hyvä kertoa silloin kun niitä on, ettei läheisten tarvitse ihmetellä minkä takia aina niin pärjäävältä vaikuttanut ihminen löytyykin yhtenä päivänä pihamännystä keikkumasta. Kulissien ylläpitäminen on tyhmää ja hyödytöntä toimintaa.

Avoimuus lisää avoimuutta ja parantaa henkistä hyvinvointia. Yhdessä löytyy ratkaisuja sellaisiin asioihin, jotka itsekseen pohdittuina vaikuttavat toivottomilta. Toksinen positiivisuus on perseestä. Elämään kuuluu kaikenlaisia sävyjä.

Mun mielestä vaikeuksiin on hyvä hakea apua, että ei edes tarvitse mennä kiikkumaan pihamäntyyn. En osaa sanoa, onko läheisille jotenkin helpompaa, jos he tietävät, miksi toinen kiikkuu pihamännyssä. Ehkä joillekin on. Mun on hirvän vaikea kuvitella, että jos pihamännyssä kiikkuisi oma lapseni, syyn tietäminen jotenkin helpottaisi mun oloani. 

Hämmennyn aina kovasti, kun tulee jossain vastaan näin kylmiä ihmisiä, jotka pitävät itseään ihan normaaleina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On sitten niin nuori, ettei ole koskaan kokenut sitä miten sitä avoimuutta käytetään sinua vastaan? Että ihmiset eivät tuekaan, vaan hyödyntävät heikkouksiasi?

Oi ihanan naiivi nuoruus :)

Olen pahoillani siitä, jos sinulla on vaikeita kokemuksia, joista et ole päässyt yli ja siksi suhtaudut ihmisiin niin epäluuloisesti.

Juu itket oikein krokotiilin kyyneleitä, mutta ei osu minuun koska minä en ole tyhmän avoin.

Mutta aika eristyksissä olet ollut todellisesta elämästä, ellet koskaan ole sivustakaan nähnyt miten käy kun avautuu vaikka mt-ongelmasta työpaikalla: määräaikaisuutta ei jatketa, lennät varmasti ulos seuraavissa yt:ssä tai ainakaan sinulle ei anneta enää mielenkiintoisimpi tehtäviä, koska ei luoteta että suoriudut niistä. Ei sittenkään, vaikka olisit todistetusti selvinnyt vastaavista tehtävistä ennenkin.

Väärinhän se tietysti on, eikä mt-sairaus ole sairaus yhtään sen vähempää kuin somaattinenkaan, mutta näin se yleensä juuri menee.

Vierailija kirjoitti:

Olen elämän varrella kokemuksesta huomannut, että heikoimmat kohtansa on viisainta pitää salassa, etenkin kaikkein läheisimmiltä ihmisiltä. Kun tulee konfliktitilanne, vihoissaan ihminen iskee juuri siihen, minkä tietää eniten sattuvan toiseen. Ehkä joillakin on niin jalo ja harmoninen lähipiiri, ettei heidän kanssaan tarvitse olla varpaillaan ja turvata tällä tavalla selustaansa. Minulla valitettavasti ei.

Jos vastaan tulisi ihan sietämättömiä vaikeuksia, mieluummin kertoisin ne anonyymisti tuntemattomille ihmisille, joita en enää ikinä saa vastaani ja joita jonkun vieraan murheet eivät henkilökohtaisesti kuormita.

Ikävä kyllä omat kokemukset on samanlaisia. Tiedän että on muunkinlaisia ihmisiä olemassa, mutta harmi kyllä se todellinen luonne ei näy päälle. 

Olen myös miettinyt, onko tämä suomalainen piirre. Muualla maailmassa tuetaan läheisiä aidosti ja syvästi, eikä pyritä haavoittamaan mahdollisimman aidosti ja syvästi niin kuin täällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi että toinen ihminen voi kokea hyvin raskaana, jos joutuu kuuntelemaan vaikeuksia ja valitusta.

Silloin on kyllä ihmisen psyykessä jotain pahasti vialla, jos mielenterveys ei kestä sitä, että muut puhuvat tavalliseen elämään kuuluvista ikävistäkin asioista joskus jotakin.

Ihmisen psyyke on kovalla koetuksella, jos läheinen ihminen JATKUVASTI eli vuositolkulla valittaa, suree ja vinkuu asioista, jotka voisi ihan itse omalla toimillaan parantaa tai joille ei mitään voi.

JOS IHMINEN EI HYVÄKSY elämänsä käänteitä, onko lähipiirin pakko kuunnella jankutusta vuosi vuoden jälkeen?

EI.

Silloin pitää vaihtaa tuttavapiiriä. Ainoastaan omaaån toimintaan voi vaikuttaa.

Minä olen tuo alkuperäinen vastaaja. Tuttavapiiriä voi vaihtaa - perhettä ei. Oma vastaukseni kumpuaa lapsuudesta, jossa vanhempani märehtivät murheensa lasten kannettavaksi. Oma siskoni harrastaa nykyään samaa. Tulee käymään loman jälkeen ja ainoat kertomuksen lomasta koskevat vaivoja ja ongelmia.. vaikka loma kuulemma oli hyvä. Välttelen heitä kaikkia, mutten voi perhettäni vaihtaa.

Tämän kokemuksen takia pyrin (liikaakin, tiedän) välttämään omien murheideni kaatamista vahingossakaan toisen niskaan. Käyn terapiassa, maksan siitä että ammattilainen toimii terapeuttina. Ystävilleni kerron vain missä mennään, tai kysyn neuvoa. Valittamisen jätän muille. :)