Miksi olen halunnut olla kuin kiusaajani? Ahaa-oivallus tänään!

Tajusin tänään olevani naimisissa koulukiusaajani kanssa. Ei juuri hän minua kiusannut, emme edes tunteneet kouluaikoina.

En koskaan ollut mikään suosittu tyttö. En saanut kutsuja bileisiin ja luokan pojat juoksivat aivan eri tyttöjen perässä. Minulla oli omat kaverini (ne kaksi) ja partio. Yläasteen alkaessa parhain ystäväni kääntyi minua vastaan ja alkoi kiusata. Puhui paskaa, haukkui ja jätti ulkopuolelle. Olisin niin hirveästi halunnut minäkin saada uusia kavereita, saada kutsuja bileisiin ja ”menestyä” elämässä, kuten se yläasteikäisenä määriteltiin. Sydämessäni en kuitenkaan koskaan ymmörtänyt, miksi joku haluaa paneskella luokkakavereitaan? Miksi haluaa satuttaa poikakaveriaan/tyttöystäväänsä puhumalla selän takana pahaa - miksi?

Kouluni sujui huonosti. En päässyt opiskelemaan lukioon ja ajauduin ihan väärälle alalle. Myöhäisteininä sain paljon uusia kavereita, tyttöjä ja poikia. Meillä oli kivaa yhdessä ja aloin seurustella ensimmäistä kertaa. Seksiä en halunnut, koska koin etten ole tarpeeksi hyvä edelleenkään kenellekään. Koitin jäljitellä suosittuja tyttöjä pukeutumisella ja käytöksellä, hukkasin itseni. Aloin havitella vanhempien miesten suosiota, heille tunsin kelpaavani. Jossain vaiheessa aloin kelvata ikäisillenkikin miehille. En edelleenkään pannut kavereitani enkä halunnut yhden yön suhteita. Silti kuitenkin tein niin, koska luulin sen olevan avain suosioon. Ei ollut. Vihdoin nuorena aikuisena löysin miehen joka oli muualta Suomesta kotoisin. Hän tuntui lämpimältä, hauskalta ja vastuuntuntoiselta. Tulin raskaaksi ja perustimme perheen. Saimme lisää lapsia. Erosimme ja löysin uuden miehen. Eksäksi muuttunut entinen mies uusine vaimoineen aloitti systemaattisen kiusaamisen, uusi mieheni ei välittänyt. Uusi mies petti ja jätti useita kertoja, aina otin takaisin. Koin, etten ansaitse parempaa. Vuosia on-off -suhteen aloittamisesta saimme yhteisen lapsen ja menimme naimisiin. Mies ei esitellyt minua juuri koskaan ystävilleen, vanhemmilleen kyllä. Jossain vaiheessa sain selville, että mieheni puhuu minusta yksityisiä asioita kavereilleen, haukkui huonoksi äidiksi jne. Se loukkasi, mutta sai minut yrittämään olla hänelle vielä parempi nainen. Yritin kelvata. Kerta toisensa jälkeen tukahdutin omat ongelmani ja suruni. En saanut niihin tukea mieheltäni. Sitten vanhin lapseni tuli teini-ikään ja aloutti oireilun lintsaamalla ja itsemurhalla uhkailun. En edelleenkään saanut mitään tukea mieheltäni, haukut vain miten hänen opeillaan kaikki olisi mennyt toisin. Ja minä uskoin. Syyllistin itseni ja vaivuin masennukseen. Mieheni uskoutui kollegalleen vaikeasta kotitilanteesta, puhui jälleen minun yksityisiä asioitani hänelle. Haukkui kaverilleen. Ja minä koitin saada hyväksyntää, halausta tai edes hymyä.
En enää halunnut seksiä hänen kanssaan. Inhosin itseäni. Inhosin, etten ollut kyennyt muuntumaan miehelleni kelpaavaksi vaimoksi.
Kunnes tänään tapahtu jotain. Luin mieheni yli 20 vuotta vanhoja kirjeitä kavereilleen ja tyttöystävilleen. Samaa järjetöntä bilesekoilua ja -panoja, joita omatkin luokkakaverini aikoinaan harrastivat. Monta naista samaan aikaan ja kaikki haukkuivat ja juorusivat toinen toisistaan kirjeissä.
(Jatkuu kommenteissa)