Lue keskustelun säännöt.
Onko muita, jotka ei enää jaksa ihmisiä (ystäviä, työkavereita jne..)?
03.04.2019 |
Olen aiemmin ollut sosiaalinen ja minulla on (ollut) paljon ystäviä, joiden kanssa olen viettänyt aikaa, jutellut pitkiä puheluita jne. Myös lähisukuun olen pitänyt paljon yhteyttä. Olen siis periaatteessa puhelias, muiden seurasta tykkäävä ihminen, jonka seurasta myös tykätään ja jonka kanssa viihdytään, jopa ekstrovertti olen mielestäni ollut.
Nyt kuitenkin muutama vuosi on mennyt niin, että en enää jaksa ihmisiä. En jaksa tavata ystäviä. En jaksa jutella kenenkään kanssa puhelimessa (jopa niin, että en edes vastaa puheluihin, vaan jos joku soittaa niin laitan tekstarin perään, että en ehtinyt vastaamaan ja kysyn viestillä mitä asiaa oli ja mitä kuuluu). Jos joku pyytää minua jonnekin, niin sanon, että en ehdi, vaikka oikeasti en jaksa, koska en jaksa olla kenenkään seurassa. Kotiini en kutsu enää ketään, vaikka ennen kutsuin ihmisiä käymään monta kertaa viikossa. En vain jaksa jutella kenenkään kanssa. Välitän näistä ystävistäni ja lähisukulaisista hyvin paljon, ja kyselen viesteillä heidän kuulumisia parin päivän välein, mutta en jaksa tavata enkä jutella. En jaksa tutustua keneenkään uuteen ihmiseen ja välttelen sellaisia uusia työkavereita ja naapureita, jotka yrittää tutustustua. Vielä viisi vuotta sitten olin itse se, joka aina meni tutustumaan uusiin ihmisiin.
Masentunut en ole, koska olen energinen, iloinen, saan aikaiseksi asioita, nukun hyvin, huolia tai stressiä ei ole ja nautin elämästä. Siis kaikissa muissa asioissa paitsi muihin ihmisiin liittyen. Muiden seuraa en vain jaksa. En oikeastaan edes kärsi yksinäisyydestä, mutta minulla on kyllä kova ikävä näitä läheisiäni, mutta ikävästäni huolimatta en jaksa edes jutella heidän kanssa puhelimessa. Mistä tämä voi johtua? Onko muita, jotka ei enää jaksa ihmisiä?
Mies minulla on ja kaksivuotias lapsi, mutta tämä siis alkoi jo ennen lapsen syntymää eikä liity mihinkään raskaaseen pikkulapsiarkeen. Miehen ja lapsen seuraa jaksan hyvin ja siitä nautin.
Kommentit (30)
Vierailija kirjoitti:
En mäkään enää jaksa - samanlaista kuin sulla, paitsi en enää jaksa edes tekstiviestitellä juurikaan, se on hiipunut vuosien myötä. En myöskään ole somessa (paitsi täällä). En jaksa facebookkia, instassa en koskaan ollutkaan. Facessa en ole enää. Alkoi myös vähän ennen esikoisen syntymää. Nyt vanhin lapsista on jo alakouluikäinen ja yhä olen samanlainen.
Joo en minäkään ole ollut koskaan instassa ja facesta luovuin myös muutama vuosi sitten, koska koin sen jotenkin kuluttavaksi, vaikka en olisi sitä edes joka päivä avannut. Hyvä huomio sinulta tuo some. Oletko keksinyt mistä tällainen, että ei jaksa ihmisiä, johtuu? Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, olen ajatellut, että vanhemmiten musta on kuoriutunu se "todellinen" luonne esiin. Eli olenkin erakkoluonne, introvertti, en vain aiemmin tajunnut sitä, vaikka aikaa ennen lapsia olin koko ajan menossa ja viihteellä. Viihdyn nykyään erittäin hyvin kotona.
Toisaalta minulla on ihan omia huolia ja stressiä, joten koen, etten jaksaisi kenenkään muun murheita ja huolia, sillä hädin tuskin jaksan omianikaan. Musta ei ole kenenkään tukijaksi enää.
On joo, matkustelenkin mieluiten yksin ja paikkoihin, joissa ei ole paljoa ihmisiä.
Ikävaihe ja elämäntilanne kysymys. Jostakin syystä Ap et ehkä kuitenkaan ole oma itsesi niiden ihmisten seurassa, joita et jaksa. Jaksat miehen ja lapsen seuraa, koska saat olla heidän kanssaan täysin ilman suoritusta ja muureja. Suoritushan se seuranpito ja puhelinkeskustelukin on. Meidän omat vaatimukset sosiaalisuudelle kasvaa iän myötä, tarve kohteliaaseen ystävälliseen kanssakäymiseen ja keskusteluun. Se voi olla uuvuttavaa. Jos kaverit tulisi pyykkikasojen keskelle rennosti makaamaan, olisi Ok olla vaan ihan hiljaa kyselemättä ja katsottaisiin vaikka telkkaria tai puuhattaisiin yhdessä jotakin arkeen kuuluvaa toimea, sitä ihmissuhdetta jaksaisi jo huomattavasti paremmin.
Oma arki ja kavereiden kanssa vietetty aika eroaa liikaa toisistaan, ei sitä jaksa. Haluaa puuhailla omiaan ja jos joku siihen kuvioon kivutta solahtaa mukaan, on se vaan aina plussaa.
Äit 38.v kaksi lasta, täsmälleen samat tunteet kuin Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, olen ajatellut, että vanhemmiten musta on kuoriutunu se "todellinen" luonne esiin. Eli olenkin erakkoluonne, introvertti, en vain aiemmin tajunnut sitä, vaikka aikaa ennen lapsia olin koko ajan menossa ja viihteellä. Viihdyn nykyään erittäin hyvin kotona.
Toisaalta minulla on ihan omia huolia ja stressiä, joten koen, etten jaksaisi kenenkään muun murheita ja huolia, sillä hädin tuskin jaksan omianikaan. Musta ei ole kenenkään tukijaksi enää.
Kai se on luontoäidin viisautta. Jos miehesi löytänyt ja lapsenkin saanut niin mitäpä enää? Et vaikuta naiselta joka jakaisi ilonreikää muille...eli vaihevuosia ja hautaa odotellessa on hyvää aikaa laittaa maalliset murheet sivuun ja pistää taivaalliset asiat kuntoon.
Sama juttu...olen ollut nuoruudessani ihan riittävästi kavereiden kanssa...nyt nautin kotona olosta niin paljon etten liiku enää täältä mihinkään. Töissä käyn kun on pakko, mutta ajan sieltäkin ylinopeutta kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuohan on yksinkertaista, mies ja lapsi vievät kaiken sosiaalisen energiasi. Onhan 2-vuotiaasta todella paljon seuraa, vaikka se ei olekaan aikuisen tasolla.
Katsoin eilen tubesta videota, jossa nainen meni kaverinsa kanssa bileisiin. Väsyin jo välillisestä myötäelämisestä, vaikka ei tarvinnut itse vuorovaikuttaa. Ennen haaveilin tuollaisesta elämästä, nyt en m i l l ä ä n suihkuttelisi ja meikkaisi kahta-kolmea tuntia vain lähteäkseni jonnekin riekkumaan toisten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, olen ajatellut, että vanhemmiten musta on kuoriutunu se "todellinen" luonne esiin. Eli olenkin erakkoluonne, introvertti, en vain aiemmin tajunnut sitä, vaikka aikaa ennen lapsia olin koko ajan menossa ja viihteellä. Viihdyn nykyään erittäin hyvin kotona.
Toisaalta minulla on ihan omia huolia ja stressiä, joten koen, etten jaksaisi kenenkään muun murheita ja huolia, sillä hädin tuskin jaksan omianikaan. Musta ei ole kenenkään tukijaksi enää.
Samoja fiiliksiä. Mä olen huomannut, että varsinkin silloin mun seura kelpaa, kun halutaan jakaa jotain valitusta ja omia murheita, siis kaadella niitä mun niskaan. Minähän ne jaksan ihan hyvin joo ...
Mulla alkoi noin neljänkymmenen korvilla vaihe, jolloin kaikki sosiaalinen energia kului töissä. Kotona oli siihen aikaan vielä kouluikäiset lapset, joiden kanssa kyllä jaksoin olla ja jutella, mutta muuten halusin vain rauhaa ja hiljaisuutta. Kotiin päästyä ei todellakaan huvittanut lähteä taas kotoa pois eikä edes lörpötellä kenenkään kanssa puhelimessa. Lapset kasvoivat ja vaihdoin etätyöhön. Työpäivän aikana ei kuulu muita ääniä kuin koiran kuorsaus ja näppiksen rapina. Nyt taas jaksan olla aktiivisempi ihmissuhteissani, mutta en edelleenkään kaipaa aikaa, jolloin oli koko ajan jonkun kanssa jotain menossa. Kai sitä on vaan tullut vanhaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuohan on yksinkertaista, mies ja lapsi vievät kaiken sosiaalisen energiasi. Onhan 2-vuotiaasta todella paljon seuraa, vaikka se ei olekaan aikuisen tasolla.
Tämä alkoi jo pari vuotta ennen lapsen syntymää. Ja mies on paljon töissä eikä "viemässä" energiaani. Ennemminkin saan energiaa hänen seurastaan. Ap
Vierailija kirjoitti:
On joo, matkustelenkin mieluiten yksin ja paikkoihin, joissa ei ole paljoa ihmisiä.
Tykkään matkustella kaupunkeihin ja yksin . En kaipaa matkaseuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös aivan samanlainen tausta, olen ollut tosi menevä ja kavereihin hyvin tiukasti "sidoksissa" ollut. Nykyisin viihdyn vallan hyvin itsekseni, ystävien kanssa vietän aikaa paristi kuussa eli todella vähän. Perhettä (äitiä ja siskoa) tulee sitten nähtyä useammin. Arki pyörii pääasiassa töiden, harrastusten ja kotona olon ympärillä enkä edes kaipaa muuta. On ihan parasta töiden jälkeen käydä salilla ja mennä kotiin itsekseen ! Kumppania minulla tällä hetkellä ei ole, toivoisin kyllä sen asian jossain vaiheessa muuttuvan, mutta vasta kun löytyy oikeasti sopiva ihminen. Ainoa mikä tässä hiukan "huolestuttaa" on se, että olen kovin nuori vielä (24v) ja nyt jo olen näin erakoitunut :D
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös aivan samanlainen tausta, olen ollut tosi menevä ja kavereihin hyvin tiukasti "sidoksissa" ollut. Nykyisin viihdyn vallan hyvin itsekseni, ystävien kanssa vietän aikaa paristi kuussa eli todella vähän. Perhettä (äitiä ja siskoa) tulee sitten nähtyä useammin. Arki pyörii pääasiassa töiden, harrastusten ja kotona olon ympärillä enkä edes kaipaa muuta. On ihan parasta töiden jälkeen käydä salilla ja mennä kotiin itsekseen ! Kumppania minulla tällä hetkellä ei ole, toivoisin kyllä sen asian jossain vaiheessa muuttuvan, mutta vasta kun löytyy oikeasti sopiva ihminen. Ainoa mikä tässä hiukan "huolestuttaa" on se, että olen kovin nuori vielä (24v) ja nyt jo olen näin erakoitunut :D
Sinä tapaat ihmisiä usein. Tarkoitin aloituksessani sitä, että en jaksa tavata ihmisiä melkein ikinä. Ystäviä tapaan kerran kaksi vuodessa, siskoani parin kuukauden välein, äitiäni ehkä neljä kertaa vuodessa, ja kaikki siis asuu aika lähellä. Ap
En minäkään jaksa ihmisiä, mutta puolestani taas tunnustaudun introvertiksi erakoksi. Tykkään kyllä työkavereista ja face-ystävistä... eli en ole mitenkään ihmisvihaaja. En vaan halua nähdä ketään enkä jutella kenenkään kanssa. Tai tavallaan se työ-sosiaalisuus riittää tuohon tarpeeseen. En ole vuosiin kutsunut ketään kylään enkä itse käynyt missään muualla, paitsi äitini luona kahvilla. En kaipaa sosiaalisuutta.
Työ"kaveri" kulki juuri tästä ohi ja kyseli käytänkö jo kävelykenkiä, nostin jalat pöydän alta että juu, näitä käytän. Juurihan tästä perjantaina puhuttiin. Olen käyttänyt kyseisiä nahkakenkiä jo talvella, mekon ja pitkän takin kanssa. Nainen pyörittelee silmiään, eikö minulla tule kylmä. No ei tule kylmä kun on muuten ihan asiallisesti päällä. Ja taas saan lisää silmien pyörittelyä.
Joo, minusta tällainen dialogi on vaan ihan turhaa ja tarpeetonta. Jokainen pukeutuu kuten tykkää, en minäkään koskaan puutu tämän kyseisen naisen pukeutumiseen millään tavalla.
Suuri osa ihmisistä kilpailee, pelaa jotain, levittää omaa pahaa oloaan eikä yhtään kuuntele muita. Heidän seura on ahdistavaa ja e-rit-täin kuluttavaa.
Olen ihan mielellään se introvertti mikä olen.
Juu ei. Viime syyskuusta olen tavannut vain veljeäni ja isääni. Ärsyttää kun terapiassa psykologi kysyy joka kerta olenko tavannut ystäviäni. En ole. Enkä aio tavata. En tarvitse heitä mihinkään. Viihdyn yksin. Jos tarvitsen apua, pyydän isää tai veljeäni apuun. En tee ystävillä enää mitään.
En edes muista koska olen viimeksi viihtynyt ihmisten seurassa. Siitä alkaa olla jo monta vuosikymmentä. Ns. somepalvelut ovat itselleni maan päällinen helvetti. Ei puhettakaan että olisin luonut mihinkään palveluun profiilin omalla nimelläni. Hyi helvetti että koko ajatus etoo.
En mäkään enää jaksa - samanlaista kuin sulla, paitsi en enää jaksa edes tekstiviestitellä juurikaan, se on hiipunut vuosien myötä. En myöskään ole somessa (paitsi täällä). En jaksa facebookkia, instassa en koskaan ollutkaan. Facessa en ole enää. Alkoi myös vähän ennen esikoisen syntymää. Nyt vanhin lapsista on jo alakouluikäinen ja yhä olen samanlainen.