En jaksakaan lapsipuolta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla varmaan vaikutti ikä en halunnut 24 vuotiaana elää lapsiperhe-elämää. Nyt odotan esikoista itse ikää on 29 v. Halusin ydinperheen itselleni ja jos joskus tulee tästä liitosta ero niin ikinä ei tule lapselleni isäpuolta.

Helvetin helppoa sanoa etukäteen. Entäpä sitten kun vaikka 32-vuotiaana eroat, ja sulla on se lapsi kotona vielä seuraavat 15 vuotta. Se että pitäisi olla yksin ilman parisuhdetta ikävuodet 32-47 ei ole välttämättä ideaalitilanne ihan kaikille.  Omalla kohdalla se oli ex joka halusi erota, joten en viitsi kokea syyllisyyttä siitä että haluan vielä parisuhteen.

En sanonut että en alkaisi parisuhteeseen vaan

että en ottaisi isäpuolta lapselleni. Omat kodit ja tapailu silloin kun lapsi on esim. Isällään.

On se sinun kumppanisi silti lapselle isäpuoli. Mun mielestä jotenkin epärehellistä sekin, että tapailisi pelkästään silloin kun lapset ovat isällään. Lapsille jäisi kovin toisenlainen käsitys elämästä ja parisuhteesta, jos kaikki tapahtuu heidän selkänsä takana.

Itselläni on kuvio jossa kumppani asuu omassa asunnossa, tapaamme pääsääntöisesti niillä viikoilla kun lapset eivät ole minulla, mutta myös lasten aikaan välillä tehdään asioita yhdessä. Minusta on tärkeää myös se että minulle tärkeä ihminen tulee lasteni kanssa toimeen, ja voidaan tehdä vaikka kylpyläreissu yhdessä. Ollaan oltu esim. lomamatkoilla koko jengi. 

Vierailija kirjoitti:

Sen siitä saa kun lapset kasvatetaan nykyään kuritta.

Uusperheissä on tosi yleistä, että äitipuoli tai isäpuoli ei ylipäätään saa komentaa lapsipuolta (koska biologiset vanhemmat ja varsinkin heistä se katkera eksä eivät sitä hänelle salli).

Käytännössä se sitten tarkoittaa sitä, että kriisi ja hermoromahdus on taattu, ainakin jollei lapsi ole ns. ylikiltti luonteeltaan.

Se on ap tuo pari vuotta katsos sen jälkeen alkuhuuma suhteessa ohi ja arki astuu kuvaan. Se ei ole viattoman lapsen vika eli nyt päätät niin ettei lapsi kärsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla varmaan vaikutti ikä en halunnut 24 vuotiaana elää lapsiperhe-elämää. Nyt odotan esikoista itse ikää on 29 v. Halusin ydinperheen itselleni ja jos joskus tulee tästä liitosta ero niin ikinä ei tule lapselleni isäpuolta.

Helvetin helppoa sanoa etukäteen. Entäpä sitten kun vaikka 32-vuotiaana eroat, ja sulla on se lapsi kotona vielä seuraavat 15 vuotta. Se että pitäisi olla yksin ilman parisuhdetta ikävuodet 32-47 ei ole välttämättä ideaalitilanne ihan kaikille.  Omalla kohdalla se oli ex joka halusi erota, joten en viitsi kokea syyllisyyttä siitä että haluan vielä parisuhteen.

En sanonut että en alkaisi parisuhteeseen vaan

että en ottaisi isäpuolta lapselleni. Omat kodit ja tapailu silloin kun lapsi on esim. Isällään.

On se sinun kumppanisi silti lapselle isäpuoli. Mun mielestä jotenkin epärehellistä sekin, että tapailisi pelkästään silloin kun lapset ovat isällään. Lapsille jäisi kovin toisenlainen käsitys elämästä ja parisuhteesta, jos kaikki tapahtuu heidän selkänsä takana.

Itselläni on kuvio jossa kumppani asuu omassa asunnossa, tapaamme pääsääntöisesti niillä viikoilla kun lapset eivät ole minulla, mutta myös lasten aikaan välillä tehdään asioita yhdessä. Minusta on tärkeää myös se että minulle tärkeä ihminen tulee lasteni kanssa toimeen, ja voidaan tehdä vaikka kylpyläreissu yhdessä. Ollaan oltu esim. lomamatkoilla koko jengi. 

Ei tosiaankaan kukaan erillään asuva tapailukumppani ole lapsille isä- tai äitipuoli. 🙄

sitä se on ku ottaa käytetyn ukon

Tuttuja tunteita. Ollaan oltu yhdessä viisi vuotta ja parin vuoden jälkeen alkoi ahdistaa. Nykyään tunnistan jo selvästi mistä ahdistus kumpuaa. Suurin syy ei ole lapset ja heidän persoonansa tai käytöksensä, vaan se että mies ja bioäiti eivät ole kasvattaneet lapsia juuri millään tapaa. Hirvee vastuu jää mulle, kun en voi katsella vierestä kun penskat ovat uusavuttomia ja huonokäytöksisiä. Mä sitten kasvatan, huolehdin terveellisestä syömisestä ym. ja mäkätän miehelle että voisko ottaa vähän vastuuta omasta jälkikasvustaan. Nykyään lapset taitaa tykätä musta enemmän kuin isästään kun mä sentään panostan heihin. Toinen ahdistuksen aihe on se, että kaipaan omaa rauhaa ja lasten metelöinti oikeasti ottaa pattiin ja nostaa mun stressitasoa. Tykkään lapsista hirmuisesti, vaikka edelleenkin stressaan heidän seurassaan, mutta onneksi vähenevissä määrin. Tsemppiä ja toivottavasti pystyt tunnistamaan mistä tuntemuksesi kumpuavat ja pääset työstämään tunteitasi!

Minä kasvatin vaimon entisestä avioliitostaan saaman tyttären omanani ja saattelin jopa sulhaselle kirkossa.

Vierailija kirjoitti:

Minä kasvatin vaimon entisestä avioliitostaan saaman tyttären omanani ja saattelin jopa sulhaselle kirkossa.

Ja voin sanoa ettei se aina helppoa ollut mutta loppujen lopuksi hyviä asioita mahtui sen tien varrelle enemmän. Ja tuottaa se lämmintä mieltä edelleenkin saada isänpäiväkortti häneltä.

Vierailija kirjoitti:

Minä kasvatin vaimon entisestä avioliitostaan saaman tyttären omanani ja saattelin jopa sulhaselle kirkossa.

Olet ihana mies <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä kasvatin vaimon entisestä avioliitostaan saaman tyttären omanani ja saattelin jopa sulhaselle kirkossa.

Olet ihana mies <3

Jotenkin sitä vaan oppi pitämään tyttöä omanaan kun kaksivuotiaasta asti olen hänet tuntenut ja eikä tytöllä biologista isääkään ollut enää silloin(kuoli tytön ollessa alle vuoden vanha).