Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalisen tilanteiden pelko ja tapaamisten peruminen - neuvoja, kokemuksia?
02.04.2019 |
Vaikeiden juttujen jälkeen itsessäni on noussut sosiaalisten tilanteiden pelko. Jännitän ja pelkään niin, että jokaiseen tapaamiseen lähteminen vaatii pitkän tsemppauksen itseltäni ja sitten toipumisen.
Yritän totutella tavalliseen elämään siedetyshoidolla, eli etten välttelisi tavallisia arkijuttuja ja ihmisten tapaamista. Se kun on välttämätöntä ihan töidenkin takia.
Mutta olen vielä vaiheessa. Sovin optimistisesti ja rohkeasti tapaamisia, mutta välillä yritän liikaa ja tie nousee vastaan kun yritän saada itseni lähtemään. Varsinkin jos samana päivänä on useampia tapaamisia mitä pitäisi hoitaa töiden ja yksityiselämän takia. Väsähdän kesken kaiken.
Yritän toki olla lupaamatta ihmisille liikaa ja sopimatta asioita joita en voi pitää. Ja tuntuu ihan uskomattomalta, nöyryyttävältä ja häpeälliseltä että tällainen normaali toiminta on näin vaikeaa, ei ole koskaan ennen ollut.
Mutta joskus pitää siirtää tai perua tapaamisia ja silloin inhoan itseäni, koska tottakai ihmiset pettyvät ja ihmissuhteeni kärsivät.
Miten ihmeessä osaan tässä toipumisprosessissa rämpiä eteenpäin, ilman että etäännytän tällä kaikki ympäriltä? Kun jos aina vastaan kutsuin kieltävästi niin siitä loukkaannutaan, jos siirrän tai perun niin siitä loukkaannutaan, ja aina en vain vielä saa itseäni kaikkeen mitä halutaan ja vaaditaan.
Neuvoja, kokemuksia?
Kommentit (30)
Kokeile lääkitystä. Itselläni auttoi lamaannuttavaan esiintymiskammoon. Harmi vaan että ymmärsin hakea apua vasta 20 vuotta kärsittyäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lohduksi: olen ns. Normaali kansalainen, mutta minäkin jännitän ihmisiä. Tapaamiset töissä ja vapaa-ajalla aiheuttavat jännitystä. Tsemppaan esittämällä työroolia ja välillä vain jätän menemättä johinkin juttuihin vapaa-ajallani. En ymmärrä, mikä niissä tapaamisissa jännittää.
Sitten pitää toipua pari päivää, että taas jaksaa. Se tilanne vie mehut. Viihdyn itsekseni ja voisin asua Lapin erämaassa onnellisena. En saa yhtään mitään iloa tai voimia sosiaalisuudesta.
Ei siihen auta muu kuin tuo mitä teet. Voisit kyllä muutamana päivänä sopia useamman tapaamisen ja sitten vaikka väkisin käydä niissä. Monesti jos on monta rautaa tulessa, unohtaa kaikki inhottavat tunteet ja suorittaa vain eteenpäin. Sitten kun huomaat ettei se niin kamalaa tai vaikeaa ollutkaan, seuraava kerta ei tunnu niin pahalta.
https://randomtidbitsofthought.files.wordpress.com/2012/08/how-to-live-…
Pitää vaan ymmärtää olevansa introvertti.
Vierailija kirjoitti:
Lohduksi: olen ns. Normaali kansalainen, mutta minäkin jännitän ihmisiä. Tapaamiset töissä ja vapaa-ajalla aiheuttavat jännitystä. Tsemppaan esittämällä työroolia ja välillä vain jätän menemättä johinkin juttuihin vapaa-ajallani. En ymmärrä, mikä niissä tapaamisissa jännittää.
Sitten pitää toipua pari päivää, että taas jaksaa. Se tilanne vie mehut. Viihdyn itsekseni ja voisin asua Lapin erämaassa onnellisena. En saa yhtään mitään iloa tai voimia sosiaalisuudesta.
Voi kiitos vastauksesta.
En myös ymmärrä itse, mikä niissä on niin jännittävää ja väsyttävää. En ollut aiemmin tällainen. Kai vaikeudet toivat esiin jonkin epäonnistumisen pelon, että muut arvioivat ja tuomitsevat ja pelkään, että on onnistu tarpeeksi hyvin ja muut huomaavat.
Järjetöntähän se on kun näin kirjoittaa. Helpottavaa jo tietää, etten ole yksin ja ainut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai sitten ihan reilusti annat itsellesi aikaa hengähtää välillä. Kaikki ei ole extroverttejä vaikka yhteiskunta niin yrittääkin sanoa.
Vierailija kirjoitti:
Ei siihen auta muu kuin tuo mitä teet. Voisit kyllä muutamana päivänä sopia useamman tapaamisen ja sitten vaikka väkisin käydä niissä. Monesti jos on monta rautaa tulessa, unohtaa kaikki inhottavat tunteet ja suorittaa vain eteenpäin. Sitten kun huomaat ettei se niin kamalaa tai vaikeaa ollutkaan, seuraava kerta ei tunnu niin pahalta.
Kiitos vastauksesta. Olet niin oikeassa, juuri noin yritän tehdä. Toteutan tuon tosiaan.
En vain itse ihan ymmärrä, mikä minua pidättelee. Siis jokin paljastumisen tai epäonnistumisen pelko, että muut huomaavat miten huono olen. Ja tapaamisissa pitää jotenkin peitellä itseään etteivät ihmiset tajuaisi totuutta minusta. Mutta mistä tuo ajatustapa on tullut?
Olisi tosi arvokasta kuulla, miten muut kokevat tätä, mistä johtuu ja mitä tekevät.
Olen kyllä introvertti, mutta aikaisemmin pärjäsin sen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tai sitten ihan reilusti annat itsellesi aikaa hengähtää välillä. Kaikki ei ole extroverttejä vaikka yhteiskunta niin yrittääkin sanoa.
Totta. Jonkinlainen tasapaino itseni pitää kuitenkin löytää, ihan jo työelämän ja sosiaalisten suhteiden takia. Ainakin niin, että se olisi oma päätökseni hengähtää, ei niin etten uskalla lähteä jonnekin.
Mutta tuo on niin totta, että normi nykyään on että pitäisi olla ekstrovertti, vaikka kaikki eivät vain ole.
Minä olen rehellisesti sopinut itseni kanssa, että jos olen mennyt jonnekin ja pitää olla ihmisten kanssa, ei minulla ole mitään velvoitetta olla se tilanteen viihdyttäjä ja kannattelija. Siispä olen hiljaa, jos en keksi puhuttavaa, enkä kiusaannu siitä.
Aiemmin yritin väkisin olla se, joka rikkoo hiljaisuuden ja viihdyttää muita. Se vilkkaan roolin vetäminen väsytti henkisesti ja fyysisesti. Nyt olen reilusti hiljaa ja seuraan, kuka ottaa viihderoolin kantaakseen. Usein se on joku ekstrovertti, joka tykkää siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei siihen auta muu kuin tuo mitä teet. Voisit kyllä muutamana päivänä sopia useamman tapaamisen ja sitten vaikka väkisin käydä niissä. Monesti jos on monta rautaa tulessa, unohtaa kaikki inhottavat tunteet ja suorittaa vain eteenpäin. Sitten kun huomaat ettei se niin kamalaa tai vaikeaa ollutkaan, seuraava kerta ei tunnu niin pahalta.
Kiitos vastauksesta. Olet niin oikeassa, juuri noin yritän tehdä. Toteutan tuon tosiaan.
En vain itse ihan ymmärrä, mikä minua pidättelee. Siis jokin paljastumisen tai epäonnistumisen pelko, että muut huomaavat miten huono olen. Ja tapaamisissa pitää jotenkin peitellä itseään etteivät ihmiset tajuaisi totuutta minusta. Mutta mistä tuo ajatustapa on tullut?
Olisi tosi arvokasta kuulla, miten muut kokevat tätä, mistä johtuu ja mitä tekevät.
Olen kyllä introvertti, mutta aikaisemmin pärjäsin sen kanssa.
Minulla on ollut ihan sama vaiva aikanaan, vieläkin kyllä jännitän puhelimella soittamista ja esiintyminen on ehdoton ei.
Kuitenkin aina vaan tein ja sovin ja menin, mahdollisimman paljon ja alkuun aika tiukkakin aikataulu, se helpotti minulla koska olen niin suorittaja luonne ja unohdin kauhun tunteeni kun jatkuvasti suunnittelin päässäni seuraavaa siirtoa ja tekemistä. Yhtäkkiä vain huomasin jokin päivä, että ei ahdistanut ennen tapaamisia, niiden aikana tai jälkeen.
Nykyään minulle on ihan normaalia mennä joka paikkaan, käydä julkisessa vessassa, olla hississä muiden kanssa, syödä julkisesti ja vaikka mitä. Ennen siis jännitin myös noita asioita kauheasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei siihen auta muu kuin tuo mitä teet. Voisit kyllä muutamana päivänä sopia useamman tapaamisen ja sitten vaikka väkisin käydä niissä. Monesti jos on monta rautaa tulessa, unohtaa kaikki inhottavat tunteet ja suorittaa vain eteenpäin. Sitten kun huomaat ettei se niin kamalaa tai vaikeaa ollutkaan, seuraava kerta ei tunnu niin pahalta.
Kiitos vastauksesta. Olet niin oikeassa, juuri noin yritän tehdä. Toteutan tuon tosiaan.
En vain itse ihan ymmärrä, mikä minua pidättelee. Siis jokin paljastumisen tai epäonnistumisen pelko, että muut huomaavat miten huono olen. Ja tapaamisissa pitää jotenkin peitellä itseään etteivät ihmiset tajuaisi totuutta minusta. Mutta mistä tuo ajatustapa on tullut?
Olisi tosi arvokasta kuulla, miten muut kokevat tätä, mistä johtuu ja mitä tekevät.
Olen kyllä introvertti, mutta aikaisemmin pärjäsin sen kanssa.
Onko sulla jokin synkkä salaisuus, jota joudut sosiaalisissa tilanteissa peittelemään? Se syö energiaa.
Minä välttelen näitä tilanteita, koska olen työtön. En halua tavata tuttuja, koska ne kyselee jatkuvasti, missä olen töissä/miksi olen vieläkin työtön/oletko hakenut töitä/m i t e n voi olla mahdollista, ettet löydä mitään/onko sussa joku vikana?
Olen jo etukäteen valmistautunut pakollisiin sosiaalisiin tilanteisiin siten, että mietin valmiiksi jonkun tarinan, missä työskentelen tai sitten vedän vain rajani ja sanon, että ei kiinnosta jutella aiheesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselleni tapaamiset tuttujen kanssa eivät ole kauhea ongelma, koska sovin sellaisia melko harvoin ja vain jos oikeasti haluan, mutta kaikki viralliset tapaamiset tuottaa tuskaa. Esim. olen työtön, ja kolmen kuukauden välein pitäisi käydä työkkäritapaamisessa, mutta jännitän niin että olen jättänyt niitä väliin, mikä sitten aiheuttaa lisää ongelmia. Musta tuntuu ettei edes siedätyshoito auta, usein tapaamisen jälkeen pelkään seuraavaa tapaamista entistä enemmän. Sama oli esim. koulussa esitelmien kanssa, ei niiden pitäminen koskaan helpottanut jännitystä seuraavaa esitelmää kohtaan, vaan pahensi vaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei siihen auta muu kuin tuo mitä teet. Voisit kyllä muutamana päivänä sopia useamman tapaamisen ja sitten vaikka väkisin käydä niissä. Monesti jos on monta rautaa tulessa, unohtaa kaikki inhottavat tunteet ja suorittaa vain eteenpäin. Sitten kun huomaat ettei se niin kamalaa tai vaikeaa ollutkaan, seuraava kerta ei tunnu niin pahalta.
Kiitos vastauksesta. Olet niin oikeassa, juuri noin yritän tehdä. Toteutan tuon tosiaan.
En vain itse ihan ymmärrä, mikä minua pidättelee. Siis jokin paljastumisen tai epäonnistumisen pelko, että muut huomaavat miten huono olen. Ja tapaamisissa pitää jotenkin peitellä itseään etteivät ihmiset tajuaisi totuutta minusta. Mutta mistä tuo ajatustapa on tullut?
Olisi tosi arvokasta kuulla, miten muut kokevat tätä, mistä johtuu ja mitä tekevät.
Olen kyllä introvertti, mutta aikaisemmin pärjäsin sen kanssa.
Onko sulla jokin synkkä salaisuus, jota joudut sosiaalisissa tilanteissa peittelemään? Se syö energiaa.
Minä välttelen näitä tilanteita, koska olen työtön. En halua tavata tuttuja, koska ne kyselee jatkuvasti, missä olen töissä/miksi olen vieläkin työtön/oletko hakenut töitä/m i t e n voi olla mahdollista, ettet löydä mitään/onko sussa joku vikana?
Olen jo etukäteen valmistautunut pakollisiin sosiaalisiin tilanteisiin siten, että mietin valmiiksi jonkun tarinan, missä työskentelen tai sitten vedän vain rajani ja sanon, että ei kiinnosta jutella aiheesta.
Olin ennen oikein "supermenestyjä". Suurin osa ihmisistä kuvittelee niin vieläkin, eivät halua tietää mitään muusta. Kävin läpin burnoutin kun kaksi työnantajaa vetivät toimintansa alas ja joudun vieläkin olemaan varovainen raha-asioissa. Yritin varovasti kertoa tästä parille lähimmälle tutulle, tekivät selväksi että eivät halua kuulla eikä ole viisasta kertoa kenellekään. Työelämässä on tosi tärkeää esittää menestyjää ja onnistun pitämään kulissia yllä. Sekä ekstroverttia. Joten kai, sen lisäksi että olen introvertti, niin totesin että tiettyä kulissia ja roolia täytyy pitää yllä. Kai sekin on väsyttävää. Jokin kultainen keskitie pitäisi löytää rehellisyyden ja kulissin välillä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Propral auttaa ainakin fyysisiin oireisiin.
Mutta kuulostat kyllä introvertilta. Tarpeeksi toipumisaikaa vaan tapaamisten väliin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei siihen auta muu kuin tuo mitä teet. Voisit kyllä muutamana päivänä sopia useamman tapaamisen ja sitten vaikka väkisin käydä niissä. Monesti jos on monta rautaa tulessa, unohtaa kaikki inhottavat tunteet ja suorittaa vain eteenpäin. Sitten kun huomaat ettei se niin kamalaa tai vaikeaa ollutkaan, seuraava kerta ei tunnu niin pahalta.
Kiitos vastauksesta. Olet niin oikeassa, juuri noin yritän tehdä. Toteutan tuon tosiaan.
En vain itse ihan ymmärrä, mikä minua pidättelee. Siis jokin paljastumisen tai epäonnistumisen pelko, että muut huomaavat miten huono olen. Ja tapaamisissa pitää jotenkin peitellä itseään etteivät ihmiset tajuaisi totuutta minusta. Mutta mistä tuo ajatustapa on tullut?
Olisi tosi arvokasta kuulla, miten muut kokevat tätä, mistä johtuu ja mitä tekevät.
Olen kyllä introvertti, mutta aikaisemmin pärjäsin sen kanssa.
Minulla on ollut ihan sama vaiva aikanaan, vieläkin kyllä jännitän puhelimella soittamista ja esiintyminen on ehdoton ei.
Kuitenkin aina vaan tein ja sovin ja menin, mahdollisimman paljon ja alkuun aika tiukkakin aikataulu, se helpotti minulla koska olen niin suorittaja luonne ja unohdin kauhun tunteeni kun jatkuvasti suunnittelin päässäni seuraavaa siirtoa ja tekemistä. Yhtäkkiä vain huomasin jokin päivä, että ei ahdistanut ennen tapaamisia, niiden aikana tai jälkeen.
Nykyään minulle on ihan normaalia mennä joka paikkaan, käydä julkisessa vessassa, olla hississä muiden kanssa, syödä julkisesti ja vaikka mitä. Ennen siis jännitin myös noita asioita kauheasti.
Kiitos inspiroivasta kertomuksestasi!
Ja kiitos tosi paljon kaikille, jotka ovat kertoneet kokemuksistaan! Helpottaa tosi paljon tietää, etten ole ainoa.
Ap
Mulla auttaa lääkitys oireisiin.
Ennen jännittäviä tilanteita bentsoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei siihen auta muu kuin tuo mitä teet. Voisit kyllä muutamana päivänä sopia useamman tapaamisen ja sitten vaikka väkisin käydä niissä. Monesti jos on monta rautaa tulessa, unohtaa kaikki inhottavat tunteet ja suorittaa vain eteenpäin. Sitten kun huomaat ettei se niin kamalaa tai vaikeaa ollutkaan, seuraava kerta ei tunnu niin pahalta.
Kiitos vastauksesta. Olet niin oikeassa, juuri noin yritän tehdä. Toteutan tuon tosiaan.
En vain itse ihan ymmärrä, mikä minua pidättelee. Siis jokin paljastumisen tai epäonnistumisen pelko, että muut huomaavat miten huono olen. Ja tapaamisissa pitää jotenkin peitellä itseään etteivät ihmiset tajuaisi totuutta minusta. Mutta mistä tuo ajatustapa on tullut?
Olisi tosi arvokasta kuulla, miten muut kokevat tätä, mistä johtuu ja mitä tekevät.
Olen kyllä introvertti, mutta aikaisemmin pärjäsin sen kanssa.
Minulla on ollut ihan sama vaiva aikanaan, vieläkin kyllä jännitän puhelimella soittamista ja esiintyminen on ehdoton ei.
Kuitenkin aina vaan tein ja sovin ja menin, mahdollisimman paljon ja alkuun aika tiukkakin aikataulu, se helpotti minulla koska olen niin suorittaja luonne ja unohdin kauhun tunteeni kun jatkuvasti suunnittelin päässäni seuraavaa siirtoa ja tekemistä. Yhtäkkiä vain huomasin jokin päivä, että ei ahdistanut ennen tapaamisia, niiden aikana tai jälkeen.
Nykyään minulle on ihan normaalia mennä joka paikkaan, käydä julkisessa vessassa, olla hississä muiden kanssa, syödä julkisesti ja vaikka mitä. Ennen siis jännitin myös noita asioita kauheasti.
Miten tulit toimeen sen kanssa, kun jälkikäteen vatvoo, mitä on tehnyt väärin? Itselläni se ahdistaa, rasittaa ja saa jännittämään ja pelkäämään.
Luulen, että se alkoi pahasti siitä, kun töissä kun asiat alkoivat mennä pahasti pieleen (yritys oli syöksykierteessä eikä sitä enää edes ole), niin ensin yritin jaksaa ja jaksaa, päädyin burnoutiin (tein kolmen ihmisen töitä irtisanomisten jälkeen) ja silloin alkoi savustaminen ulos, missä kaikki tekemiseni oli sellaista että esimies raivosi, haukkui ja syyllisti, mitään en osannut hänen mielestään tehdä enää oikein, kun halusi todistaa minut kelvottomaksi ettei kukaan syyttäisi häntä tilanteesta (burnoutistani). Sitä ennen olin ollut arviointien mukaan tiimin paras työntekijä. Kertoi myös innokkaasti ja laalasti kaikille, kuinka surkea olin hänen mielestään.
Sen jälkeen olen koko ajan pelännyt, että teen tai sanon jotain mistä joku ei tykkää, ja että seuraukset ovat taas yhtä kauheat. Pelkään kai paljastuvani surkeaksi ihmiseksi, siksi jännitän kaikkia tapaamisia niin paljon ja jälkikäteen vatvon, mitä tein ehkä väärin, mistä minua ehkä rangaistaan ja se vie tosi paljon energiaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei siihen auta muu kuin tuo mitä teet. Voisit kyllä muutamana päivänä sopia useamman tapaamisen ja sitten vaikka väkisin käydä niissä. Monesti jos on monta rautaa tulessa, unohtaa kaikki inhottavat tunteet ja suorittaa vain eteenpäin. Sitten kun huomaat ettei se niin kamalaa tai vaikeaa ollutkaan, seuraava kerta ei tunnu niin pahalta.
Kiitos vastauksesta. Olet niin oikeassa, juuri noin yritän tehdä. Toteutan tuon tosiaan.
En vain itse ihan ymmärrä, mikä minua pidättelee. Siis jokin paljastumisen tai epäonnistumisen pelko, että muut huomaavat miten huono olen. Ja tapaamisissa pitää jotenkin peitellä itseään etteivät ihmiset tajuaisi totuutta minusta. Mutta mistä tuo ajatustapa on tullut?
Olisi tosi arvokasta kuulla, miten muut kokevat tätä, mistä johtuu ja mitä tekevät.
Olen kyllä introvertti, mutta aikaisemmin pärjäsin sen kanssa.
Onko sulla jokin synkkä salaisuus, jota joudut sosiaalisissa tilanteissa peittelemään? Se syö energiaa.
Minä välttelen näitä tilanteita, koska olen työtön. En halua tavata tuttuja, koska ne kyselee jatkuvasti, missä olen töissä/miksi olen vieläkin työtön/oletko hakenut töitä/m i t e n voi olla mahdollista, ettet löydä mitään/onko sussa joku vikana?
Olen jo etukäteen valmistautunut pakollisiin sosiaalisiin tilanteisiin siten, että mietin valmiiksi jonkun tarinan, missä työskentelen tai sitten vedän vain rajani ja sanon, että ei kiinnosta jutella aiheesta.
Olin ennen oikein "supermenestyjä". Suurin osa ihmisistä kuvittelee niin vieläkin, eivät halua tietää mitään muusta. Kävin läpin burnoutin kun kaksi työnantajaa vetivät toimintansa alas ja joudun vieläkin olemaan varovainen raha-asioissa. Yritin varovasti kertoa tästä parille lähimmälle tutulle, tekivät selväksi että eivät halua kuulla eikä ole viisasta kertoa kenellekään. Työelämässä on tosi tärkeää esittää menestyjää ja onnistun pitämään kulissia yllä. Sekä ekstroverttia. Joten kai, sen lisäksi että olen introvertti, niin totesin että tiettyä kulissia ja roolia täytyy pitää yllä. Kai sekin on väsyttävää. Jokin kultainen keskitie pitäisi löytää rehellisyyden ja kulissin välillä.
Ap
Voi olla niinkin, että ihminen kiinnittää itse itseensä enemmän huomiota kuin muut. Siis tarkkailee olemistaan ja sanomisiaan. Jos toisilta kysyisi, niin eivät olisi huomanneet mitään. Tuo, että pitää esittää menestyjää ja ekstroverttia voi olla vain omassa päässä.
Mitä tapahtuisi, jos lopettaisi kaiken esittämisen? Siis ilman mitään ilmoitusta siitä muille. Huomaisivatko ne?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei siihen auta muu kuin tuo mitä teet. Voisit kyllä muutamana päivänä sopia useamman tapaamisen ja sitten vaikka väkisin käydä niissä. Monesti jos on monta rautaa tulessa, unohtaa kaikki inhottavat tunteet ja suorittaa vain eteenpäin. Sitten kun huomaat ettei se niin kamalaa tai vaikeaa ollutkaan, seuraava kerta ei tunnu niin pahalta.
Kiitos vastauksesta. Olet niin oikeassa, juuri noin yritän tehdä. Toteutan tuon tosiaan.
En vain itse ihan ymmärrä, mikä minua pidättelee. Siis jokin paljastumisen tai epäonnistumisen pelko, että muut huomaavat miten huono olen. Ja tapaamisissa pitää jotenkin peitellä itseään etteivät ihmiset tajuaisi totuutta minusta. Mutta mistä tuo ajatustapa on tullut?
Olisi tosi arvokasta kuulla, miten muut kokevat tätä, mistä johtuu ja mitä tekevät.
Olen kyllä introvertti, mutta aikaisemmin pärjäsin sen kanssa.
Minulla on ollut ihan sama vaiva aikanaan, vieläkin kyllä jännitän puhelimella soittamista ja esiintyminen on ehdoton ei.
Kuitenkin aina vaan tein ja sovin ja menin, mahdollisimman paljon ja alkuun aika tiukkakin aikataulu, se helpotti minulla koska olen niin suorittaja luonne ja unohdin kauhun tunteeni kun jatkuvasti suunnittelin päässäni seuraavaa siirtoa ja tekemistä. Yhtäkkiä vain huomasin jokin päivä, että ei ahdistanut ennen tapaamisia, niiden aikana tai jälkeen.
Nykyään minulle on ihan normaalia mennä joka paikkaan, käydä julkisessa vessassa, olla hississä muiden kanssa, syödä julkisesti ja vaikka mitä. Ennen siis jännitin myös noita asioita kauheasti.
Miten tulit toimeen sen kanssa, kun jälkikäteen vatvoo, mitä on tehnyt väärin? Itselläni se ahdistaa, rasittaa ja saa jännittämään ja pelkäämään.
Luulen, että se alkoi pahasti siitä, kun töissä kun asiat alkoivat mennä pahasti pieleen (yritys oli syöksykierteessä eikä sitä enää edes ole), niin ensin yritin jaksaa ja jaksaa, päädyin burnoutiin (tein kolmen ihmisen töitä irtisanomisten jälkeen) ja silloin alkoi savustaminen ulos, missä kaikki tekemiseni oli sellaista että esimies raivosi, haukkui ja syyllisti, mitään en osannut hänen mielestään tehdä enää oikein, kun halusi todistaa minut kelvottomaksi ettei kukaan syyttäisi häntä tilanteesta (burnoutistani). Sitä ennen olin ollut arviointien mukaan tiimin paras työntekijä. Kertoi myös innokkaasti ja laalasti kaikille, kuinka surkea olin hänen mielestään.
Sen jälkeen olen koko ajan pelännyt, että teen tai sanon jotain mistä joku ei tykkää, ja että seuraukset ovat taas yhtä kauheat. Pelkään kai paljastuvani surkeaksi ihmiseksi, siksi jännitän kaikkia tapaamisia niin paljon ja jälkikäteen vatvon, mitä tein ehkä väärin, mistä minua ehkä rangaistaan ja se vie tosi paljon energiaa.
Täähän kuulostaa traumalta, jonka asiaton esimies on aiheuttanut.
Onneksi itse ymmärrät (mutta oletko sisäistänyt?), että syy ei ollut sinussa.
Up