Onko muita, jotka ei halua koskaan nähdä kuollutta ihmistä?

Vierailija kirjoitti:

Onko muita, jotka ei halua koskaan nähdä läheisiään kuolleina?

En minä ainakaan halua. Kenen tahansa kuolleen ihmisen näkeminen on kuitenkin niin eri asia kuin oma läheinen. Kun opiskelin lähihoitajaksi, näin työharjoittelussa kuolleen ihmisen ja kyllähän se vähän kylmäksi veti, vaikken häntä tuntenut. En kuitenkaan uskoisi pystyväni näkemään minulle rakasta ihmistä kuolleena, mielummin pidän muistot ja mielikuvat hänestä elävänä, omana itsenään. 

Vierailija kirjoitti:

Olin jotain 12-13-vuotias kun luin Iltalehdestä tms. hyvin seikkaperäisen minuutti minuutilta kuvauksen tapahtumien etenemisestä tulipalosta jossa oli menehtynyt 13-vuotias tyttö, tai ei hän itse asiassa ollut siihen tulipaloon kuollut vaan lopulta pitkän epäröinnin jälkeen hypännyt parvekkeelta pelastautuakseen ja iskeytynyt asfalttiin. Muisten edelleen miten artikkelissa kerrottiin äidin nostaneen kuolleen lapsen pään syliinsä ja silitelleen tätä, ja sanoin tuolloin äidilleni että kauheaa ällöä en kyllä voisi koskea kuollutta ihmistä. Nyt kahden lapsen äitinä tiedän, etten epäröisi hetkekäkään siinä tilanteessa, vaan ottasin pienen syliini, silittäisin ja suukottaisin. (Nousee kyyneleet silmiin tätä kirjoittaessa ja olen nähnyt painajaisiakin näistä asfalttiin iskeytyvistä lapsista, se artikkeli meni aikanaan syvälle ihon alle ja jäi sinne.)

Ei sillä että haluaisin nähdä lapseni tai ketään muutakaan kuolleena, mutta jos elävää ei enää ole, niin usein kaipuu niihin hyvästeihin ja vielä yhteen kohtaamiseen on niin suuri, että se ylittää sen epämukavuuden mikä syntyy kuolleen kohtaamisesta.

Mä olen aina ajatellut, etten kestäisi tai haluaisi nähdä minulle rakasta ihmistä kuolleena. Eräs minulle hyvin tärkeä muusikko kuoli epäinhimillisellä tavalla (yliannostus) ja hänen äitinsä on avoimesti puhunut siitä, kuinka löysi poikansa jo pari viikkoa kuoleman jälkeen todella huonossa kunnossa kotoaan ja vaikka poliisit yrittivät estää, meni hän poikansa viereen ja piteli häntä hetken. Tuo tarina koskettaa aina ja kuten sinäkin kirjoitit, sitä varmaan mieli muuttuu siinä vaiheessa kun läheinen ihminen kuolee ja hänet haluaa vielä kerran nähdä, pitää häntä hetken lähellään vaikka henkilö olisikin jo poissa. Ajatus kieltämättä hirvittää, mutta totta kai tilanne on aina eri, kun se oikeasti osuu kohdalle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kuolemasta on tehty ihmislle jotain niin kummallista että kuollutta ei haluta edes nähdä. Kuolema ja kuollut ihminen ovat täysin luonnolisia asioita. Toki onnettomuudessa kuollut verinen ruumis on hieman eri asia, kuin luonnollisen kuoleman kohdannut ”siisti” ruumis.

Jokainen meistä sekä jokaiset omat vanhemmat ja lapset kuitenkin tulee joskus olemaan se kuollut ja jonkun on meidänkin ruumimme saatettava hautaan, mitä jos silloin kukaan ei halua nähdä kuollutta?

Oletko nähnyt kuolleen ihmisen avoimet silmät? Minä olen, hän oli tukehduttanut itsensä. Sellaista näkyä ei unohda koskaan.

Olen nähnyt useita kuolleita työni puolesta vuosien aikana.

En tarkoittanut tuolla ekalla kommentillani, että kaikkien pitäisi välttämättä mennä kuollutta läheistä katsomaan. Lähinnä ihmettelen semmoisia ”hyi kamalaa kuollut!” ajatuksia, joita monilta kuulee.

Itse haluaisin ehdottomasti oman omaiseni nähdä ja hyvästellä, mikäli se olisi mahdollista piakkoin kuoleman jälkeen.

Kyllä mä ajattelin kanssa ensin, etten halua nähdä kuollutta läheistä, olin niin järkyttynyt ja halusin vain pois siitä painajaisesta. Mutta onneksi menin ja otin syliin. Nyt jälkeenpäin tuntuu, että olisin muuten hylännyt hänet vaikkei hän tietysti mitään enää tajunnut. Myöhemmin menin vielä ruumishuoneelle, alkusokista selvittyä tuli hirveä pakko päästä lähelle. Ja kyseessä oli oma lapsi, harva kai silloin jättää näkemättä vaikka ruumiit kuinka pelottaa ja vaikka oman lapsen ruumiin näkeminen varmasti traumatisoittaakin joitakin. Tuntuu, ettei äidillä ole oikein oikeutta (eikä kyllä haluakaan) kieltäytyäkään, loppuun asti pidetään huolta ja vielä vähän sen ylikin.

Työni puolesta näytän vainajia omaisille ennen hautajaisia. Olen tehnyt sellaisen havainnon, että tasapainoisimmat tulevat ruumishuoneelle katsomaan ja toipuvat menetyksestä parhaiten. Kun katsoo lautunutta, vahamaista hahmoa, tajuaa sielun todellakin erkaantuneen ruumiista.

Olen myös nähnyt todella karmean onnettomuuden ja tajunnut siinä tilanteessa vainajaa pidellessäni elämän rajallisuudesta jotain aivan uutta. Pysähdyttävää, ei pelottavaa.

Aion todellakin käydä pyytämässä viimeistä vilkaisua, kun omista läheisistä aika jättää, olivatpa missä kunnossa tahansa.

Minulle oli tärkeää saada olla hetki vielä kuolleen mieheni vierellä. 

On muita.

Vierailija kirjoitti:

Miksi kuolemasta on tehty ihmislle jotain niin kummallista että kuollutta ei haluta edes nähdä. Kuolema ja kuollut ihminen ovat täysin luonnolisia asioita. Toki onnettomuudessa kuollut verinen ruumis on hieman eri asia, kuin luonnollisen kuoleman kohdannut ”siisti” ruumis.

Jokainen meistä sekä jokaiset omat vanhemmat ja lapset kuitenkin tulee joskus olemaan se kuollut ja jonkun on meidänkin ruumimme saatettava hautaan, mitä jos silloin kukaan ei halua nähdä kuollutta?

Ei sitä kuollutta haittaa, vaikka sitä ei käy kukaan katsomassa.

Ei ole mitään intoa nähdä. Kuolleet koirat oli vaikeaa haudata.

Minä olin paikalla, kun äitini kuoli. Hoitajan kanssa vaihdoimme hänelle vaatteet ja valmistelimme arkkuun. Myös tätini vierellä olin hänen siirtyessään ajasta ikuisuuteen. Hyvät muistot jäivät molemmista.

En ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä. Minua ei lapsena päästetty katsomaan mummojen ruumiita ja nyt vähän vanhempanakin papan hautajaiset jäi jostain syystä välistä. Kaipa se kuitenkin omien vanhempien hautajaisiin lopulta viimein joutuu mennä.

Olen nähnyt mummuni aikanaan n. 8 vanhana arkussa makaamassa, ei jäänyt traumoja. Silti aikuisena olen ajatellut että tuskin pystyn /haluan nähdä toiste. Toisin kävi ja hyvä mieli jäi.

Isäni kuoli kotonaan joitakin vuosia sitten. Olin meistä aikuisista lapsista ensimmäisenä paikalla ja ehdin vielä nähdä isäni ja koskettaa hänen lämmintä poskeaan. Oli kuin olisi rauhassa nukkunut. Muut sisarukseni eivät vielä ennättäneet paikalle.

Hautaustoimiston henkilöt veivät hänet sitten pois. Olin virkavallan kanssa kunnioittamassa hänen viimeistä lähtöä kotoaan. (Poliisit tulevat paikalle kotikuolemissa ja nämä olivat erittäin ammattitaitoisia sekä rauhoittavia ja jäi todella hyvä mieli heidän toiminnastaan)

Sairaalan kappelilla hänet oli sitten arkkuun laitettu ja viimeiset hyvästit siellä. Olin sisarusteni ja lapsieni kanssa paikalla. Sanoin lapsilleni, jotka olivat 14 ja 10 vuotiaat että voivat itse päättää haluavatko nähdä. Minä en pakota (äitini oli sitä mieltä että tottakai katsovat, mutta hänellekin tein selväksi, että saavat ihan itse päättää odotravatko ulkona).

Molemmat, varsinkin vanhempi, arveli että ei halua nähdä. Kuitenkin kun tultiin sanomaan että nyt voimme mennä hyvästelemään, molemmat kävelivät suoraan sisään. Sanovat että oli hyvä nähdä ja kumpikin ymmärsi tietyn lopullisuuden. Traumoja ei jäänyt, juttelimme tästä kyllä. Muistamme isäni ja he pappansa kuitenkin niistä elävistä muistoista, eikä kuolleena näkeminen ole sotkenut niitä muistoja lainkaan.

Tiedän monia jotka ovat puolisonsa, lapsensa tai muun läheisen halunneet itse pukea, valmistaa viimeiselle matkalle. En osaa sanoa olisiko minusta siihen. Toivon ettei asia koskaan eteen tule, mutta jos tulee, teen sen mukaan tuntuuko asia luonnolliselta vai ei. Surua, tilannetta ei voi etukäteen tietää millainen on.

Olen nähnyt isoveljeni kuolleena, hän kuoli sydänkohtaukseen. Oli rauhallinen kasvoiltaan kun menin katstomaan häntä ruumiin avauksen jälkeen.

Pikkuveljeni kuoli humalassa tukehtumalla makkaran kuoriin, häntä en edes uskaltanut mennä katsomaan ruumishuoneelle. Hautajaiset järjestin molemmille.

Pelottaa sellainen asia, että minkälaiset enkelit sieltä tuonpuoleisesta ovat vastassa. Jos on uskossa Jeesukseen - silloin ei pitäisi olla mitään hätää.

1.kuollut (ja kuoleva) ihminen oli oma äitini kun olin reilusti alle kouluikäinen. Myöhemmin myös isäni ja isovanhempani. Luonnollinen asia. Hgin Kampissa kerran töihin mennessä näin kuolleen pultsarin Mersutalon sisäkäytävässä.