Onko muita, jotka ei halua koskaan nähdä kuollutta ihmistä?

Mä olen nähnyt mummini arkussa ja ex kundikaverin vaarin.

Siellä ne molemmat vaan makas silmät kiinni.

Tuntui pahalta sanoa hyvästit. Ikinä ei enää nähtäis.

Niin se kuolema vaan vie...

Mummin kuolemasta yli pääseminen vei vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi nähdä? Ei kai se mikään velvollisuus ole. En ole koskaan tajunnut ihmisiä, jotka haluavat nähdä esim. isänsä kuolleen ruumiin. Miksi? Eikö olisi parempi muistaa vainaja hyväkuntoisena ja elävänä, kuin kuolleena ja kirjavana, mahdollisesti jo haisevana raatona?

Se vainajan näkeminen ei mitenkään poista mielestä ihmisen kuvaa elävänä.

Äitinikin sanoi noin, että haluaa muistaa ihmisen elävänä. Kävin katsomassa häntä kuoltuaan pariinkin kertaan. Muistanko hänet vain kuolleena? En tietenkään!

Jos ruumis on mädäntynyt, ei sitä pääse Suomessa edes katsomaan (vaikka pitäisi päästä kyllä).

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi nähdä? Ei kai se mikään velvollisuus ole. En ole koskaan tajunnut ihmisiä, jotka haluavat nähdä esim. isänsä kuolleen ruumiin. Miksi? Eikö olisi parempi muistaa vainaja hyväkuntoisena ja elävänä, kuin kuolleena ja kirjavana, mahdollisesti jo haisevana raatona?

Junan alle jäänyt palapeliruumis on varmasti kaunis näky ja saa hyvät muistot mieleen. ;D

Ne menee jotka menee ja ne jotka ei mee niin ei mee, mitä sillä päätä vaivaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se on pysähdyttävä kokemus kun on vieressä näkemässä kun joltain niin sanotusti valot sammuu.

Varsinkin ne haaleat ja tyhjät elottomat silmät on sellaiset jotka jää kummittelemaan.

Ihmiinen saaa puhuesssaan sielun rehelllisiiin silmiiin katsesssa.

Tein päätöksen nähdä sukulaiseni  vainajana, kun hautaustoimistosta sanoivat, että on siistissä kunnossa, säilytetty asianmukaisesti, ei ole yhtään liian vanha vainaja katsottavaksi ja on meikattu.

Oli hyvä nähdä. Ihonväri oli meikattuna normaali, kasvot rennommat kuin koskaan eläessä ja näytti kuolleelta. Tuli hyvä ja helpottunut, vaikka tietenkin myös surullinen olo.

Arkussa näkeminen ei ole vaikuttanut mitenkään siihen miten muistan hänet elävänä. Näkeminen auttoi kuoleman käsittelyssä ja hyväksymään ihmisen elämän rajallisuuden.

Jos ei halua nähdä kuollutta ihmistä niin ei siihen pidä pakottaa, lapsena painostettiin ja sitten jäi kuva siitä pyörimään päähän ja ahdistamaan kiitos vaan.

Olen nähnyt itsemurhan tehneen läheisen. Ei kiitos enää tällaisia kokemuksia.

Olin kaverini vieressä hänen kuollessaan. Hän oli hyvin levollisen näköinen eikä jäänyt traumoja. Muistan hänet elävänä enkä kuolleena.

Olen nähnyt ex-kumppanin mummon. Kuin nukkui kalpeana. Koskin mummon käden ihoa ja sitä ei olisi kannattanut tehdä. Elävän ihmisen iho on lämmin, kuolleen kylmä ja nihkeä. Jos joku haluaa nähdä kuolleen niin netissä on kuva esim. Marilyn Monroesta kuolleena.

Miksi kuolemasta on tehty ihmislle jotain niin kummallista että kuollutta ei haluta edes nähdä. Kuolema ja kuollut ihminen ovat täysin luonnolisia asioita. Toki onnettomuudessa kuollut verinen ruumis on hieman eri asia, kuin luonnollisen kuoleman kohdannut ”siisti” ruumis.

Jokainen meistä sekä jokaiset omat vanhemmat ja lapset kuitenkin tulee joskus olemaan se kuollut ja jonkun on meidänkin ruumimme saatettava hautaan, mitä jos silloin kukaan ei halua nähdä kuollutta?

Vierailija kirjoitti:

Miksi kuolemasta on tehty ihmislle jotain niin kummallista että kuollutta ei haluta edes nähdä. Kuolema ja kuollut ihminen ovat täysin luonnolisia asioita. Toki onnettomuudessa kuollut verinen ruumis on hieman eri asia, kuin luonnollisen kuoleman kohdannut ”siisti” ruumis.

Jokainen meistä sekä jokaiset omat vanhemmat ja lapset kuitenkin tulee joskus olemaan se kuollut ja jonkun on meidänkin ruumimme saatettava hautaan, mitä jos silloin kukaan ei halua nähdä kuollutta?

"On se niin luonnollinen asia silloin, kun se ei tapahdu omalle läheiselle.

Nuorena sh.harjoittelijana näin ensimmäisen kuolleen, kun ensiapuun tuotiin nuori tyttö, joka oli ollut kävelemässä poikaystävänsä kanssa ja auto oli törmännyt heihin. Tyttö oli kuollut heti, puoli päätä oli leikkautunut irti, silmä roikkui poskella sillä puolen missä päätä oli jäljellä. Paareilla ( silloisella, muovipohjalla) oli verta ainakin pari litraa.

Voin kuvitella vieläkin millainen ilme minulla oli, koska päivystävä lääkäri tokaisi: tyttö, etkö ole ennen nähnyt kuolemaa? Siinä sitten toisen hoitajan kanssa paketoimme eli täytimme tytön pään selstoffilla ja käärimme siistiksi. Muualla kropassa ei ollut juuri mitään , toisessa kädessä pieniä ruhjeita.

Minä en halua nähdä kuollutta ja toivottavasti ei tarvitse koskaan nähdäkään. Kun äitini kuoli, kysyttiin sairaalasta, haluanko tulla katsomaan vainajaa, enkä halunnut. Sairaalasta ei kukaan myöskään painostanut viimeiselle vierailulle. Hautaustoimistonkin kanssa olisin vielä voinut mennä valmistelemaan äitiä, mutta hekin ymmärsivät, etten halua ja se oli heille ok. Ei mulla silti ole ollut mitään ongelmia tiedostaa sitä, että häntä ei enää ole eikä äiti ole tullut minulle kummittelemaan ja moittimaan päätöstäni. Yhtään ei ole kaduttanut, etten käynyt ruumista katsomassa. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi kuolemasta on tehty ihmislle jotain niin kummallista että kuollutta ei haluta edes nähdä. Kuolema ja kuollut ihminen ovat täysin luonnolisia asioita. Toki onnettomuudessa kuollut verinen ruumis on hieman eri asia, kuin luonnollisen kuoleman kohdannut ”siisti” ruumis.

Jokainen meistä sekä jokaiset omat vanhemmat ja lapset kuitenkin tulee joskus olemaan se kuollut ja jonkun on meidänkin ruumimme saatettava hautaan, mitä jos silloin kukaan ei halua nähdä kuollutta?

Oletko nähnyt kuolleen ihmisen avoimet silmät? Minä olen, hän oli tukehduttanut itsensä. Sellaista näkyä ei unohda koskaan.

Hyi kamala, mitä kertomuksia! Vähän käy sääliksi auton törmäämäksi joutunutta tyttöä. Joskus on väärässä paikassa ja epäonnea.

Tarpeeksi läheltä kun joku menee niin kaikenlaiset tällaiset pohdinnat muuttuu saman tien pelkäksi roskaksi.

Olin jotain 12-13-vuotias kun luin Iltalehdestä tms. hyvin seikkaperäisen minuutti minuutilta kuvauksen tapahtumien etenemisestä tulipalosta jossa oli menehtynyt 13-vuotias tyttö, tai ei hän itse asiassa ollut siihen tulipaloon kuollut vaan lopulta pitkän epäröinnin jälkeen hypännyt parvekkeelta pelastautuakseen ja iskeytynyt asfalttiin. Muisten edelleen miten artikkelissa kerrottiin äidin nostaneen kuolleen lapsen pään syliinsä ja silitelleen tätä, ja sanoin tuolloin äidilleni että kauheaa ällöä en kyllä voisi koskea kuollutta ihmistä. Nyt kahden lapsen äitinä tiedän, etten epäröisi hetkekäkään siinä tilanteessa, vaan ottasin pienen syliini, silittäisin ja suukottaisin. (Nousee kyyneleet silmiin tätä kirjoittaessa ja olen nähnyt painajaisiakin näistä asfalttiin iskeytyvistä lapsista, se artikkeli meni aikanaan syvälle ihon alle ja jäi sinne.)

Ei sillä että haluaisin nähdä lapseni tai ketään muutakaan kuolleena, mutta jos elävää ei enää ole, niin usein kaipuu niihin hyvästeihin ja vielä yhteen kohtaamiseen on niin suuri, että se ylittää sen epämukavuuden mikä syntyy kuolleen kohtaamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Onko muita, jotka ei halua koskaan nähdä läheisiään kuolleina?

Myöhäistä toivoa tuollaisia. Auttoi hyväksymään asian.