Lue keskustelun säännöt.
Äiti joka ei kunnioita yksityisyyttä. Olenko nipottaja?
29.03.2019 |
Äh kun on taas paha mieli :/
Onko kellään muulla tällaista? Olenko kohtuuton? Äitini siis on kykenemätön kunnioittamaan mun yksityisyyden rajoja. Jos kerron hänelle jotain, ihan mitä vaan, niin kertoo kaiken eteenpäin. Vaikka olis jotain "arkaluontoista" asiaa. Viimeksi oli kyse siitä kun olin saanu uuden psyykenlääkkeen. Keskustelin asiasta äitini kanssa, oireista yms, ja sitten kun muutama viikko sen jälkeen tavattiin, äiti paukautti yhtäkkiä, että joku TYÖKAVERINSA halusi tietää, että minkämerkkisiä ne mun uudet psyykenlääkkeet olikaan?!? Iloisesti kyseli että voi kertoa eteenpäin. Mulle tuli tosi kauhea olo ja suutuin, ja sitten äiti suuttui vielä enemmän siitä että suutuin. Hän kun ei "tarkoita mitään pahaa". Musta tuntui tosi ikävältä, en siis tunne äitini uteliasta työkaveria ollenkaan. Äitini huusi minulle, että olen lapsellinen, ja että eihän työkaverinsa edes tunne mua. Silti minusta on ikävää, että tuntemattomat ruotivat psyykenlääkityksiäni. Vielä ikävämpää se on, koska olen samalla alalla, enkä halua että alalla leviää jotain tietoja mun mielensairauksista.
Olen alkanut epäillä omaa oikeuttani suuttua, koska nyt äiti on pitänyt mykkäkoulua tuosta asti. On niin loukkaantunut että suutuin enkä halunnut hänen puhuvan asioistani. Olenko tosiaan kohtuuton ja todellisuudesta vieraantunut, jos äiti ylitti mielestäni rajani? Meinasin jo tänään soittaa itkien ja pyytää anteeksi ettäs uutuin. Mutta olen ollut tällaisessa tilanteessa aiemmin, ja tuntuu että eihän se aina voi mennä näin, että minulla ei ole sanottavaa omaan yksityisyyteen ja pitää pyydellä anteeksi jos yritän pitää siitä kiinni?
Ainakaan en enää puhu äidilleni mitään kauhean henkilökohtaista... mutta arvon av- raati, mitä sanotte, kumpaa ryöpytätte, meikäläistä vai äitiä?
Kommentit (22)
Totta kai sulla on oikeus suuttua ja olla vihainen. Tuo on äitisi puolelta rajattomuutta ja välinpitämättömyyttä. P s ka tyyppi sattunut sulle vanhemmaksi, olen pahoillani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitisi käyttäytyy lapsellisesti itse.
Kehtaa syyttää sinua lapselliseksi kun on itse lapsellinen.
Ja kehtaa suuttua, kun oikeasti hän on se joka on tehnyt väärin.
Ihan hirveää tuollainen käytös.
Ryöpyttäsin äitiä, mutta siitä ei ole hyötyä. Hän ei todennäköisesti muuttaisi tapojaan, vaikka vieras ihminen sanoisi, jos ei ole ottanut sinun sanomisistasi onkeensa.
Älä puhu henkilökohtaisia asioita hänelle. Puhu lähinnä vain säästä, kysy reseptejä ruokiin tai tahranpoistovinkkejä yms. Epäreiluako? Niin se on. Toisilla on rakastavat, välittävät, hienotunteiset ja luotettavat vanhemmat, joihin voi luottaa. Sydämestä viiltää ja kateuskin välillä nostaa päätään, kun ei itsellä ole.
Kaikkea hyvää sinulle ap! Käy terapiassa, harjoittele rajojen vetämistä ja rakasta itseäsi. Muuta et voi tehdä. Myöhemmin työpaikoissa voit kääntää oudot lapsuuden ihmissuhteet vahvuuksiksi: silloinkin osaat sitten puhua säästä, kysyä reseptejä jne hankalilta ihmisiltä. Lähipiiriin ei kannata esim. puolisoksi tuollaista ihmistä hankkia. Siinä ole tarkka, vaikka kuinka joku tuntuisi muuten niin ihanalta.
Toistan: rakasta itseäsi!
Oho. Olen yllättynyt että olette (tähän mennessä) noin yksimielisesti mun puolella. Mulle tuli niin huono omatunto että uskalsin suuttua äidilleni tuosta, vaikken huutanut tai nimitellyt tai ollut asiatonkaan, korotin vaan ääntäni ja olin vähän kiihtynyt, koska mua ahdisti tosi paljon jos olen sen työpaikalla (mahdollisten tulevien kollegoiden!) keskuudessa joku puheenaihe... äiti hermostui ihan täysin, potkaisi sohvaa ja sanoi mua lapselliseksi ja on ollut nyt sitten mykkäkoulussa. Mulla on kamala syyllisyyden tunne.
Mutta tällaistahan se on ollut lapsesta asti, että olen pomppinut ja väistellyt äidin mielialojen mukaan. En sit kai enää tiedä mikä on normaalia ja mikä ei. Äidin mielestä oli ihan itsestään selvää että hän saa puhua töissä tyttärensä psyykenlääkityksestä. Mutta mä nyt kuitenkin olen jo aikuinen...
Miksi ihmeessä puhun sille, en tiedä, varmaan kun se on yksinäinen ja sitten tulee juteltua mitä mielen päällä on kun käy kylässä. Pitää jatkossa välttää henkilökohtaisia aiheita tarkemmin, oma moka sikäli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ryöpyttäsin äitiä, mutta siitä ei ole hyötyä. Hän ei todennäköisesti muuttaisi tapojaan, vaikka vieras ihminen sanoisi, jos ei ole ottanut sinun sanomisistasi onkeensa.
Älä puhu henkilökohtaisia asioita hänelle. Puhu lähinnä vain säästä, kysy reseptejä ruokiin tai tahranpoistovinkkejä yms. Epäreiluako? Niin se on. Toisilla on rakastavat, välittävät, hienotunteiset ja luotettavat vanhemmat, joihin voi luottaa. Sydämestä viiltää ja kateuskin välillä nostaa päätään, kun ei itsellä ole.
Kaikkea hyvää sinulle ap! Käy terapiassa, harjoittele rajojen vetämistä ja rakasta itseäsi. Muuta et voi tehdä. Myöhemmin työpaikoissa voit kääntää oudot lapsuuden ihmissuhteet vahvuuksiksi: silloinkin osaat sitten puhua säästä, kysyä reseptejä jne hankalilta ihmisiltä. Lähipiiriin ei kannata esim. puolisoksi tuollaista ihmistä hankkia. Siinä ole tarkka, vaikka kuinka joku tuntuisi muuten niin ihanalta.
Toistan: rakasta itseäsi!
Voi että, kiitos, taidan olla vähän väsynyt mutta kommenttisi sai mut kyyneliin. Kiitos.
Ap
Ja nro 6 myös ap... unohtui laittaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei äitisi muutu,valitse siis puheenaiheet sen mukaan, mitkä aiheet saa raportoida sellaisenaan kenelle tahansa. Minulla on työkaveri, joka kertoo kaikki naapuriensa tekemiset ja tyttärensä sukupuolitaudit kahvipöydässä, ihan kenelle tahansa.
Ihmettelen, että olet aikuinen ja tunnet äitisi ja silti kerrot hänelle luottamuksellisia asioita. Miksi?
Nyt katkaiset napanuoran ja lopetat kaikkien sellaisten asioiden kertomisen äidille, mitä et voisi kertoa kaikille tuttavillesikin. Vedä rajat.
Ei se äiti miksikään muutu. Parasta vain ymmärtää se ja elää sen mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen, että olet aikuinen ja tunnet äitisi ja silti kerrot hänelle luottamuksellisia asioita. Miksi?
Nyt katkaiset napanuoran ja lopetat kaikkien sellaisten asioiden kertomisen äidille, mitä et voisi kertoa kaikille tuttavillesikin. Vedä rajat.
Ei se äiti miksikään muutu. Parasta vain ymmärtää se ja elää sen mukaan.
Olet oikeassa :/ Teen näin. Luulen että mulle on ollut vähän epäselvää, mikä on ns. "normaalia". Yritän nyt selkiyttää sen itselleni.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Oho. Olen yllättynyt että olette (tähän mennessä) noin yksimielisesti mun puolella. Mulle tuli niin huono omatunto että uskalsin suuttua äidilleni tuosta, vaikken huutanut tai nimitellyt tai ollut asiatonkaan, korotin vaan ääntäni ja olin vähän kiihtynyt, koska mua ahdisti tosi paljon jos olen sen työpaikalla (mahdollisten tulevien kollegoiden!) keskuudessa joku puheenaihe... äiti hermostui ihan täysin, potkaisi sohvaa ja sanoi mua lapselliseksi ja on ollut nyt sitten mykkäkoulussa. Mulla on kamala syyllisyyden tunne.
Mutta tällaistahan se on ollut lapsesta asti, että olen pomppinut ja väistellyt äidin mielialojen mukaan. En sit kai enää tiedä mikä on normaalia ja mikä ei. Äidin mielestä oli ihan itsestään selvää että hän saa puhua töissä tyttärensä psyykenlääkityksestä. Mutta mä nyt kuitenkin olen jo aikuinen...
Miksi ihmeessä puhun sille, en tiedä, varmaan kun se on yksinäinen ja sitten tulee juteltua mitä mielen päällä on kun käy kylässä. Pitää jatkossa välttää henkilökohtaisia aiheita tarkemmin, oma moka sikäli.
Todennäköisesti puhut henkilökohtaisista asioistasi myös siksi, että kaikilla meillä on kaipuu saada vanhemmalta hyväksyntää, tsemppausta ja luotettavuutta. Ja näitä sitä useimmat saavatkin ikätason ja elämäntilanteen mukaan. Mitä vanhemmaksi tulee, niin sen vastavuoroisemnaksi suhde muuttuu, ja sitä vähemmän enää kaipaa vanhemmaltaan edellämainittuja. Se on ihan normaalia, mutta kun oma vanhempi ei olekaan ns. normaalien kirjoissa, niin mitäs sitten.
Jos oma vanhempi on esim. tunnekylmä, vaikea tai rajaton ja lapsellinen (kuten sinun äitisi kuulostaa olevan), niin silti sitä toivoo ja odottaa, että jospa nyt saisi sitä "äityttä" mitä on aina toivonut toiselta. Lapsuudessa ja nuoruudessa on pettynyt usein, vaikka nyt aikuisena se voikin olla kova pala myöntää. Kenties sitä on selitellyt itselleen, että äiti nyt vaan on sellainen luonne/persoona tai vähän hölmö. Mutta silti siellä sisällä räjähdystä odottaa se tunne ja ajatus: oma äiti ei ole kyennyt olemaan minulle riittävä äiti.
Ja sitten kun kuvittelee päässeensä tästä eroon (eli ajattelee, etten tarvitse äitiä), niin alkaa etsiä sitä "äitiä", jostain muusta, puolisosta, ystävästä jne.
Vaan kun aikuinen ei voi saada äitiä itselleen kenestäkään samalla tavalla kuin lapsella on äiti. Siinäpä sitä ollaankin kun sen tajuaa. Silloin alkaa se oikea työ äidistä irtautumiseen, ja jotta se voi alkaa, pitää ensin surra sitä kuinka oma äiti ei voinut olla sellainen äiti, mitä itse olisi aikanaan tarvinnut ja halunnut.
Kaikkea hyvää sinun matkallesi.
PS. Sohvan potkaisu on todella vahva aggression merkki, kun se tehdään vastauksena sinun henkilökohtaisen rajan vetämiselle ja aiheellisen suuttumuksen ilmaisulle. Ihan sillä tiedolla uskalsin kirjoittaa näin, olet varmasti elänyt paljon äitisi oikkujen varjossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mikään ihme, että sulla on mielenterveysongelmia, kun on tuollainen äiti.
no todellakaan ei ole OK kertoa kenenkään lääkityksistä yhtään mihinkään eteenpäin!
Pidä puolesi ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oho. Olen yllättynyt että olette (tähän mennessä) noin yksimielisesti mun puolella. Mulle tuli niin huono omatunto että uskalsin suuttua äidilleni tuosta, vaikken huutanut tai nimitellyt tai ollut asiatonkaan, korotin vaan ääntäni ja olin vähän kiihtynyt, koska mua ahdisti tosi paljon jos olen sen työpaikalla (mahdollisten tulevien kollegoiden!) keskuudessa joku puheenaihe... äiti hermostui ihan täysin, potkaisi sohvaa ja sanoi mua lapselliseksi ja on ollut nyt sitten mykkäkoulussa. Mulla on kamala syyllisyyden tunne.
Mutta tällaistahan se on ollut lapsesta asti, että olen pomppinut ja väistellyt äidin mielialojen mukaan. En sit kai enää tiedä mikä on normaalia ja mikä ei. Äidin mielestä oli ihan itsestään selvää että hän saa puhua töissä tyttärensä psyykenlääkityksestä. Mutta mä nyt kuitenkin olen jo aikuinen...
Miksi ihmeessä puhun sille, en tiedä, varmaan kun se on yksinäinen ja sitten tulee juteltua mitä mielen päällä on kun käy kylässä. Pitää jatkossa välttää henkilökohtaisia aiheita tarkemmin, oma moka sikäli.
Olen 2/11, ja olen nyt vielä enemmän sitä mieltä että ps k a mutsi. Selvä narsku, pakene kun vielä voit, Lihavoidut kohdat kuvaavat klassista narskuperheen dynamiikkaa. Äitisi saattaa olla covert narcissist, googleta asia. Kuvio menee niin, että uhri joutuu kestämään tuota sontaa tosiaankin lapsesta asti ja elämään aikuisen mielialojen ehdoilla. Normaalin käsite puuttuu tai vääristyy täysin. Uhri tuntee jatkuvaa kalvavaa syyllisyyttä milloin mistäkin ja sitä voi olla usein hyvin vaikea ymmärtää tai sanoittaa, ei välttämättä edes tiedä miksi tuntuu syylliseltä, hävettää, kaduttaa. Kaikki tuo kuuluu ns. manipuloinnin kehään, joka pitää uhrin ymmällään ja avuttomana. Tarvitset psyykenlääkkeitäkin todennäköisesti ahdistavien perhekuvioidesi vuoksi. Hän kohtelee sinua edelleen kuin lasta, sekin on klassista narsismia. Ole varuillasi ja ota etäisyyttä.
Voi ap, kuulostaa jossain määrin tutulta. Esimerkiksi kuukautisteni alkaminen oli sellainen asia, josta äitini kertoi kaikille kavereilleen, naapurintädeille jne.
Mulla tämä on johtanut siihen, että vaikka olenkin tosi paljon tekemisissä äitini kanssa, niin en kerro hänelle henkilökohtaisista asioistani juuri mitään. Mitä kuuluu -kyselyihin vastaan aina täysin monotonisella äänellä vain ”Ihan hyvää” tai ”Ei mitään erikoista”. Lapseni opetan myös siihen, että mummille ei kannata kertoa mitään sellaista minkä ei halua olevan julkista tietoa.
Mitähän tapahtuisi, jos näyttäisit äidillesi tämän ketjun?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen, että olet aikuinen ja tunnet äitisi ja silti kerrot hänelle luottamuksellisia asioita. Miksi?
Nyt katkaiset napanuoran ja lopetat kaikkien sellaisten asioiden kertomisen äidille, mitä et voisi kertoa kaikille tuttavillesikin. Vedä rajat.
Ei se äiti miksikään muutu. Parasta vain ymmärtää se ja elää sen mukaan.
Olet oikeassa :/ Teen näin. Luulen että mulle on ollut vähän epäselvää, mikä on ns. "normaalia". Yritän nyt selkiyttää sen itselleni.
Ap
Ihan saman koulun olen läpikäynyt. Vihdoin opin, etten puhu äidilleni mitään sellaista, joka ei saa mennä yleiseen levitykseen. Luottamus on mennyt niin monesti. Meillä asiat liittyi mm. keskenmenoihin, joista olin erikseen kieltänyt kertomasta eteenpäin. Mutta äitini mielestä muiden piti asiasta tietää. No, nyt ei tiedä kuin pintapuolisia ja merkityksettömiä juttuja enää. Ja olen opettanut tämän lapsillenikin.
Äiti kasvattaa lasta ja lapsi äitiä. Vielä aikuisenakin.
Ei me olla valmiita vielä aikuisenakaan. Ei me äiditkään. Omat 28- ja 31-vuotiaat tyttäreni koulivat minua jatkuvasti. Ja myös itse joudun kasvattamaan vieläkin omaa äitiäni; tosin on huomioitava, että äitini on jo 85-vuotias, joten joihin jäykkyyksiin on vain sopeuduttava. Mutta joo, edelleen joudun laittamaan välillä rajoja ja ravistelemaan äitiäni omilla ajatuksillani, ja tyttäreni tekevät samaa minulle.
Et tee väärin eikä maailma kaadu tähän. Osoitit rajasi, ja äitisi osoittaa omaa rajaansa. Sinä loukkaannuit ja sanoit sen, äitisi pahoitti siitä mielensä ja sanoi sen.
Kaikki on ihan hyvin. Sinä opit jotain (älä puhu kaikesta äidille) ja äitisikin luultavasti oppi jotain (jos tytär sattuu vielä joskus kertomaan asioistaan, älä kerro niistä eteenpäin). Riitaan ja loukkaantumisiin ei perhesuhteet kosahda, ne tunteet siedetään ja niistä mennään yli, jos ei sitten lähdetä harrastamaan jumittamista.
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen, että olet aikuinen ja tunnet äitisi ja silti kerrot hänelle luottamuksellisia asioita. Miksi?
Nyt katkaiset napanuoran ja lopetat kaikkien sellaisten asioiden kertomisen äidille, mitä et voisi kertoa kaikille tuttavillesikin. Vedä rajat.
Ei se äiti miksikään muutu. Parasta vain ymmärtää se ja elää sen mukaan.
Ei vaan AP:n tulee katkaista kaikki välit äitiinsä.
Miksi ylipäätänsä olla missään tekemisissä ihmisen kanssa johon ei luota?
Kyllähän äidiltä odottaisi luotettavuutta. Tyhmä äiti.
Jotenkin tuntuis nololta joutua painottamaan omalle äidille puhuessa, että tätä asiaa ei saa puhua eteenpäin. Etenkään kun lähtökoisesti ainakin itse toivon, ettei mitään mun asioita puida kylillä.