Lue keskustelun säännöt.
Miten te jaksatte tätä lasten kanssa elämistä?
28.03.2019 |
Minulla on vain yksi lapsi, mutta ensimmäisen parin vuoden aikana sekin on saanut hermoni kireäksi kuin viulunkielet, enkä todellakaan voi enää ymmärtää yhtään, miten kukaan aikuinen ihminen voisi tätä hommaa jaksaa vielä useammankin kerran tehdä! Lapseni on minulle rakas, mutta ei kyllä ole käynyt mielessänikään, että minulta heruisi enää rakkautta yhdellekään uudelle muksulle.
Kommentit (9)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäiset vuodet ovat vaikeita. Helpottuvat sitä mukaa kun lapsi kasvaa ja tulee omatoimisemmaksi. Teini-iässä tietenkin tulee takapakkia muttei niin pahaa useinkaan.
Kyllä se siitä.
Enpä tiedä. Ekat 5 vuotta meni mukavasti, seuraavat 5 oli helvettiä (ja tosiaan kiitin itseäni päätöksestä olla tekemättä toista pienellä ikäerolla), nyt on pari vuotta ollut siedettävää.... 6 jäljellä.
Ekat 5 oli aika tyhjänpäiväistä aikaa, mutta koululaisten kanssa on todella mukavaa. Saa nähdä miten teinivaiheesta selvitään. En omaa mitään hoivaviettiä, niin sen vuoksi tuo alkuaika ei ollut yhtään minun juttu. Nyt voi keskustella ja pohtia maailmaa lasten kanssa.
Onko sulla ap elämässä mitään muuta kuin se lapsi? Itse menin töihin kun lapsi oli 1,5v ja se kyllä auttoi. Molempia jaksoi paremmin sekä töitä että lasta kun kumpikaan ei ollut elämän ainoa sisältö.
Joskus en melkein jaksanutkaan. Poika oli mopoiässä melko mahdoton käsiteltävä. Teki kaikkea jäynää, ajoi poliiseja karkuun ja lopulta jälkeenpäin kuulin muistakin kolttosista.
Siinä sivussa kasvoi pikkusisko, joka jäi ilman huomiota tämän kaiken hässäkän keskellä, jonka poika aiheutti ja siihen meni kaikki huomio. Itkettää vieläkin, kun muistelen, miten tyttö istui yksin huoneessaan kuunnellen musiikkia ja syöden karkkeja.
Ihan koko ajan pelotti, mitä poika keksii ja pikku paikkakunnalla sanottiin kaikille, että ottakaa yhteyttä meihin vanhempiin, jos yhtään näette hölmöilyä. Usein se puhelin soikin ja monesti oli poliisi, joka soitti. Itse menin hakemaan jäpikän jostain epämääräisistä porukoista soiton perusteella.
Pikkusisko sai kyllikseen ja halusi muutta satojen kilometrien päähän kouluun. Se oli raskas paikka, mutta lopulta hän sai mennä opiskelemaan alaa, josta muutosta nykyään on kiitollinen , että annettiin mennä.
Nyt onneksi saan huokasta helpotuksesta, että molemmilla on elämä kohdillaan; hyvät ammatit ja perheet. Asutaan lähekkäin ja ollaan paljon tekemisissä.
Nyt verenpaineeni on jo tasoittunut ja elän hyvää elämää. Voimia kaikille lasten kanssa 💚
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäiset vuodet ovat vaikeita. Helpottuvat sitä mukaa kun lapsi kasvaa ja tulee omatoimisemmaksi. Teini-iässä tietenkin tulee takapakkia muttei niin pahaa useinkaan.
Kyllä se siitä.
Sehän se mun kysymys olikin. Että miks kukaan haluaa että elämä on yhtä vaikeutta monta vuotta putkeen uudestaan ja uudestaan? Kai joku tästä jatkuvasta paapomisesta ja oikuttelujen sietämisestäkin nauttii. Ihmettelen vaan miten niin monelle ei riitä se yksi arvokas lapsi, vaan pitää kokea tää jopa kolme-neljä kertaa. Jotkut ei muuta teekään kuin lisäänny
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaksan koska rakastan lapsiani yli kaiken. Vauva on vasta puolivuotias, isänsä häipyi kun ei vauva-arkea sittenkään jaksanut uudelleen vaikka niin paljon tätä nuorimmaista halusi. Mulle olisi yksikin lapsi riittänyt, mutta olen kiitollinen että mulla on nämä molemmat, vaikka oon täysin kiinni näissä 24/7. Isä ei lapsia jaksa tavata, eipä kiinnosta pakottaakaan.
Ensimmäiset vuodet ovat vaikeita. Helpottuvat sitä mukaa kun lapsi kasvaa ja tulee omatoimisemmaksi. Teini-iässä tietenkin tulee takapakkia muttei niin pahaa useinkaan.
Kyllä se siitä.