Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä mieltä tällaisista vanhemmista?
10.04.2013 |
Tulen perheestä, jossa asiat ovat olleet aika karsealla tolalla. Olen ollut lapsesta asti masentunut. Itsemurha kävi mielessä ekan kerran kun olin 6-vuotias. Ramppasin koko teini-ikäni ja varhaisaikuisuuteni erilaisissa terapioissa ja hain huonoon itsetuntooni, paniikkikohtauksiini ja depressiooni syitä itsestäni. Kun tutustuin mieheeni ja uskalsin alkaa hiljalleen puhumaan kotioloistani hänelle, minulle alkoi valjeta, että vanhempani ja kotioloni ovat normaalissa ympäristössä kasvaneen ihmisen mittapuulla vissiin aika sairaat. Tämän myöntäminen on ollut minulle tosi vaikeaa, koska ihmisen psyyke yrittää suojella itseään viimeiseen asti. Ja kai se on niin, että lapsi haluaa viimeiseen asti myös suojella omia vanhempiaan ja kieltää pahat asiat.
Luettelen nyt ihan kylminä faktoina asioita, joita lapsuudessani on tapahtunut ja mitä vanhempani ovat tehneet. Kertokaa rehellisesti ulkopuolisen ihmisen mielipide vanhemmistani. Saan kesällä vauvan, ja nyt mietin kamalasti, miten minun pitäisi toimia. Voi olla, että vanhempiani lapsi ei hetkauta yhtään, enkä todellakaan ala tyrkyttää vauvaa heille. Mutta jos siltä suunnalta ilmaistaan kiinnostusta vauvaa kohtaan, pitäisikö minun antaa lapsen tavata heitä. Ja miten ja missä vaiheessa lapselle kannattaisi puhua näistä isovanhemmista. En halua traumatisoida häntä omilla asioillani, mutta toisaalta en halua enää jatkaa tätä valehtelua, kulisseja ja pimittämistä. Lapsi kuitenkin alkaa jossain vaiheessa ihmetellä nuivia välejämme, enkä halua valehdella hänelle.
Tässä siis niitä faktoja:
-Äidilläni on ollut toinen mies niin kauan kuin muistan. Tästä toisesta miehestä puhutaan "perhetuttuna", joka käy jopa korjaamassa isäni ja isän veljien autot, he kun kuulemma ovat niin avuttomia reppanoita. Kun isä oli matkatöissä, tämä "perhetuttu" asui meillä monta viikkoa putkeen ja ryyppäsi äidin kanssa keskellä viikkoa. Äiti sanoi hakkaavansa minut, jos puhuisin isälle siitä, millaista elämää vietimme, kun hän oli ulkomaanreissuilla.
-Äiti on harrastanut kännissä seksiä tämän miehen kanssa samassa sängyssä, jossa minä ja pikkuveli olemme nukkuneet vieressä.
-Kyseinen "perhetuttu" on kiertänyt "korjailemassa" myös äidin kavereiden hanoja....äiti on laittanut tämän vuoksi välit poikki lukuisiin perhetuttuihimme selittelemättä asiaa, mikä oli lapsena tosi hämmentävää. Välien poikki laittamiseen on riittänyt jo sekin, että äiti on epäillyt, että toyboy vehtaa hänen selkänsä takana.
-"Perhetututn" muut naiskaverit ovat soitelleet minulle ja veljelleni haukkumis- ja häirikköpuheluja, kun olimme lapsia. Yksi nainen soitteli, kun olin noin 14-vuotias ja syytti, että myös minä kuulemma paneskelen tätä miestä.
-Vanhempani ovat juoneet viinaa aamusta iltaan meidän lasten nähden aina, kun pääsimme naapureilta piiloon ulkomaille tai mökille. Lomat olivat pelkkää ryyppäämistä, ja kun anelimme veljen kanssa, että vanhemmat lopettaisivat, he haukkuivat meitä masentaviksi ja epäsosiaalisiksi paskoiksi, jotka puuttuvat aikuisten asioihin eivätkä ole iloisia ja pirteitä niin kuin normaalit lapset.
-Vanhempani ovat aiheuttaneet humalassa vaaratilanteita itselleen, toisilleen ja lapsille. Olemme olleet isän ja äidin kyydissä, kun he ovat ajaneet keskellä yötä humalassa kymmenien kilometrien matkoja. Äitini meinasi hukkua kännissä ja isäni teloi jalkansa kirveellä ja kaatoi kaverinsa kiukaan päälle. Minua on huidottu humalassa palavilla savukkeilla.
-Isäni on harrastanut humalassa seksiä äitini äidin kanssa samassa sängyssä, jossa minä ja pikkuveli nukuimme.
-Kun masennukseni ja ahdistukseni alkoi oireilla vetäytyväisyytenä, paniikki- ja raivokohtauksina, vanhempani sanoivat, että olen epänormaali. Äiti sanoi, että pääni vaurioitui synnytyksessä, minkä vuoksi minusta on tullut vajaa, "keksin" asioita ja olen yksinäinen ja vaikea luonne. Kun tulin teini-ikään, he alkoivat syyllistää minua huumeidenkäytöstä, vaikka olin se takapulpetin koulukiusattu tyttö, joka toi kotiin ysejä ja kymppejä.
-Kun minua kiusattiin koulussa, äitini sanoi, että se ei ole mikään ihme, koska olen kamala luonne enkä osaa olla iloinen ja pitää puoliani.
-Kouluterkat valittivat koko ajan painostani. Olin lihava, koska kotonamme syötiin vain roskaa ja kamalia määriä. Sain kotiin miljoonat dieettiohjeet ala-asteiässä, mutta vanhempani eivät lukeneet niitä tai kiinnittäneet mitään huomiota siihen ruokaan, mitä kaapissa oli ja mitä meillä tehtiin. Heidän mielestään ala-asteikäisen olisi pitänyt laihduttaa omin päin, ja lihavuutenikin oli vain oma syyni (he molemmat ovat todella ylipainoisia).
-Olen laihtunut aikuisena, ja vaikka todistettavasti olen lapsuuskuvissa kamala läski, äitini väittää, että en ole koskaan ollut lihava ja liioittelen taas ja olen vain keksinyt koko jutun.
-Vanhempani ovat selittäneet pikkuveljelleni, että masentuneisuuteni, itku- ja raivokohtaukseni johtuvat siitä, että olen veljelle niin kateellinen, koska hän on laiha, sosiaalinen tyyppi. Minulla on amk- ja yliopistotutkinto ja teen nyt väikkäriä, olen naimissa, taloustilanteeni on hyvä ja minulla on ihana mies. Veljeni on käynyt vain ammattikoulua ja hän jätti sen kesken. Hän tekee sekatöitä, ei ole koskaan seurustellut ja käyttää kamalasti alkoholia. Kavereita ja panoja kyllä riittää, mutta en kyllä vaihtaisi omaa elämääni hänen tilanteeseensa. Silti vanhempani jankkaavat veljelle, että hän on niin täydellinen, että minä en kestä sitä ja olen siksi perheen vaikea, omituinen musta lammas.
-Olemme asuneet uudessa asunnossamme jo 1,5 vuotta. Vanhempani ovat käyneet kerran kylässä. He eivät koskaan kutsu meitä luokseen tai kysy, sopisiko tulla kylään, mutta saan kuulla kautta rantain, että he valittavat, kuinka kylmiä ja etääntyneitä minä ja mieheni olemme, kun emme koskaan käy heidän luonaan.
-Kun kerroin olevani raskaana, he sanoivat "aijaa" ja lähtivät kotiin.
-Vanhemmat panttasivat monta kuukautta tietoa siitä, tulevatko he minun ja mieheni häihin, koska heillä "oli menoja" (toinen on työtön ja toinen eläkkeellä).
Muutakin olisi vaikka millä mitalla, mutta en jaksa kirjoittaa enempää. Mielipiteitä, ajatuksia?
-Unikko
Kommentit (48)
Minulle on auttanut tämä kirja: The narcissistic family / Stephanie Donaldson-Pressman ja Robert M Pressman, siis psykoterapiaa lisäksi. Olen ihan eri mieltä kuin terapeuttisi siitä, minkälainen suhde vanhempiin "täytyy" pitää: suurin valaistumiseni itselläni oli, kun tajusin että voin iyse määritellä suhteen sellaiseksi mikä minusta tuntuu oikealta: minulla ei ole mitään velvollisuutta vanhempiani kohtaan vain sen takia että ovat vanhempani: en minä muidenkaan kusipäiden kanssa vietä aikaa vapaaehtoisesti. Se oli aivan mahtava ja vapauttava tunne ja paransi myös omaa parisuhdettani huomattavasti, kun saamme nyt rauhassa keskittyä omaan perheeseen ilman karseita velvotteita. Oma terapeuttini on muuten ollu asiasta samaa mieltä kuin minä.
Itse olen päätynyt pitämään formaalit välit: en keskustele syvällisiä enkä kerro liikaa meidän elämästä. En kutsu jouluina tms. juhlapyhinä käymään, eli suhde toteutuu minun ehdoillani ja olen siihen tyytyväinen. En kutsu käymään, käyvät kuitenkin oma-aloitteisesti n. 1 iltapäivän kuussa, mikä on fine. Me käymme visiitillä (700 km:n päässä) n. 1 kerran vuodessa, lähinnä lasten takia. Lapsia ja isovanhempia en koskaan jätä yksin keskenään. Meillä tilanne ei kuitenkaan ollut noin kauhea, helposti voisin itse tuossa tilanteessa pistäväni välit kokonaan poikki: mitä iloa niistä on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, että terapeuttisi on antanut sinulle suoria neuvoja, kertoo ettei hän ole hyvä terapeutti. Nimenomaan suorien, tee näin tai älä tee juuri näin neuvojen anto ei kuulu terapeutin tehtäviin.
Lue vaikka tuolta aloitus: http://virheita.blogspot.fi/2010/06/terapia-vaikuttavat-ulkopuoliselta-aina.html
"Terapia vaikuttaa ulkopuoliselle aina jotenkin teennäiseltä ja tyhjänpäiväiseltä. Terapeutti ei oikeastaan sano mitään eikä terapiasessioissa välttämättä päädytä mihinkään selkeään johtopäätökseen.
Mutta syy tähän on se, että suorat ohjeet ja määräykset ulkopuoliselta synnyttävät välittömän uhan tunteen. Uhka kohdistuu statukseemme ja yritämme välttää tätä uhkaa parhaamme mukaan. Ajatus muutokseen suostumisesta tuntuisi statuksen alenemiselta. (Tässä status siis viittaa nokkimisjärjestysstatukseen, ei ulkokohtaiseen.)
Tämän takia muutosehdotukset pitää tehdä niin, että muutoksen kohde tuntee itse keksineensä, oivaltaneensa ja päättäneensä asian. Siksi ulkopuolisesta vaikuttaa, että terapeutti ei itse asiassa sano mitään."
Täältä voi myös lukea: http://www.psychomedical.fi/yksiloterapia
"Psykoterapiassa terapeutti ei anna suoria ohjeita potilaalle eikä ratkaise ongelmia potilaan puolesta. Sen sijaan ongelmia ja vaikeaksi koettuja asioita tarkastellaan yhdessä jolloin potilaan on itsensä mahdollista löytää omaan elämäänsä parhaiten sopivia ratkaisuja. "
Joten mikä ihmeen terapeutti sinulla on ollut?
Voi kuule, sitä mäkin olen tässä miettinyt. Valitsin tämän terapeutin, koska hänellä oli tosi vakuuttava cv ja VET-tason koulutus. Pyörittää terapiakeskusta, joka järjestää jos jonkinmoista koulutusta ja seminaaria vähän väliä. Kuvittelin, että hän on oman alansa huippu, ja aluksi kuittasin kaikki epäilyttävät jutut sillä, että enhän minä ole mielenterveysalan ammattilainen, joten mikä minä olen kritisoimaan hänen tyyliään, kyllä noin pätevä ihminen varmasti tietää, mitä tekee.
Nyt kun alan kunnolla miettiä terapiasuhdettamme jälkeenpäin, alan nähdä siinä vielä lisää kaikenlaista häikkää. Aina kun tarvitsin b-lausunnon Kelaa varten, lausunnossa oli jotain häikkää. Tyyliin työpaikkani nimi väärin, aviomieheni nimi ja ammatti "vähän sinnepäin", samoin tiedot siitä, mitä kaikkea minä olen yliopistolla opiskellut. Ja mä kuitenkin jankutin näitä työhön ja opintoihini liittyviä asioitakin siellä aika paljon.
Terapeutti ei halunnut kirjoittaa minulle sairauslomaa, kun aloin olla ihan loppuunpalanut yrittäessäni raataa koulun ohessa töissä saadakseni rahaa niihin hemmetin kalliisiin terapiakustannuksiin. Terapeutti sanoi tekevänsä sen minun vuokseni, koska "noin lahjakkaan ihmisen pitää taistella ja tehdä töitä menestyäkseen".
Nyt terapiasuhteen jälkeen pidin ensin pari kuukautta omaa saikkua ennen kuin jatkoin väikkäriäni, ja se teki kyllä todella hyvää, vaikka en saanutkaan mitään sairauslomarahoja, vaan olin vain yksinkertaisesti pari kuukautta pois töistä ja rahaa ei tietenkään tullut mistään.
-Unikko, ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri sopivasti tämän viestiketjun aloitettuani sain pitkästä aikaa yhteydenoton sekä veljeltäni että äidiltäni. Veljeni otti jonkin aikaa sitten lääkkeiden yliannostuksen. Olen sanonut hänelle, että hänen pitäisi mennä juttelemaan ammattilaisen kanssa omista lapsuuskokemuksistaan, mutta hän vain inttää, että nämä yliannostukset johtuvat "muijista" ja "vitutuksesta", jota hän ei kuulemma osaa tarkemmin määritellä. Vielä pari kuukautta sitten veljeni soitteli minulle itkuisia puheluita, sanoi haluavansa kuolla ja että minä olen ainoa hyvä ihminen hänen elämässään.
Nyt kelkka on taas kääntynyt ja hän käy joka päivä syömässä, passattavana ja pesettämässä vaatteensa vanhempieni luona. Kertoi innoissaan, että äitini on kuulemma ostellut vauvalleni vaatteita ja höpöttää naapureille ja tutuille koko ajan vauvasta. Äiti ei kuitenkaan ennen tätä viikkoa ole ottanut minuun kuin ehkä kerran yhteyttä sen jälkeen, kun sai kuulla minun olevan raskaana. Sanoin veljelleni, että minulle on yksi hailee, vaikka äiti ostaisi lapselleni kaupallisen vaatteita. Tavaran ostaminen on niin yksinkertaista, mutta se ei voi koskaan, ei millään tavalla hyvittää niitä patologisia olosuhteita, joissa meidät pakotettiin lapsina elämään.
Äiti soitti tänään ja oli mielin kielin. Hän ei tietääkseni enää juo isän kanssa, eivät ainakaan samaa tahtia kuin joskus aikoinaan. Nyt viinan tilalle on tullut yllätys yllätys uskonto ja erilaiset vapaaehtoistyöt, joissa tämä kaksikko luuhaa leikkimässä laupiaita samarialaisia ja arvostelee kovin äänin juoppoja, jotka hakevat seurakunnilta ruokakasseja. Äiti lässytti, kuinka "se ja se diakonissa ja kirkkoherra lähetti sinulle terveisiä ja siunausta vauvalle ja minä olen ostanut pikkuiselle sitä ja tätä". Kaiken huipuksi äiti kertoi, että tällä hänen toyboyllaan (joka on edelleen kuvioissa, on ollut jo 25 vuotta) on kuulemma kauheasti lahjoja vauvalle ja miten "Enska" voi tulla auttamaan, jos emme osaa itse koota jotain lapsen tavaroita tms.
Voi luoja, haluaisin vain oksentaa tämän yrjöttävän tekopyhyyden vuoksi.
-Unikko, ap
Ap, katkaise välit vanhempiisi jos yhteydenpito ahdistaa. Et ole vanhemmillesi mitään velkaa eikä yhteydenpito ole velvollisuutesi. Paljon olet kokenut, toivon sinulle kaikkea hyvää jatkossa!
Alue: Aihe vapaa
Minulle on auttanut tämä kirja: The narcissistic family / Stephanie Donaldson-Pressman ja Robert M Pressman, siis psykoterapiaa lisäksi. Olen ihan eri mieltä kuin terapeuttisi siitä, minkälainen suhde vanhempiin "täytyy" pitää: suurin valaistumiseni itselläni oli, kun tajusin että voin iyse määritellä suhteen sellaiseksi mikä minusta tuntuu oikealta: minulla ei ole mitään velvollisuutta vanhempiani kohtaan vain sen takia että ovat vanhempani: en minä muidenkaan kusipäiden kanssa vietä aikaa vapaaehtoisesti. Se oli aivan mahtava ja vapauttava tunne ja paransi myös omaa parisuhdettani huomattavasti, kun saamme nyt rauhassa keskittyä omaan perheeseen ilman karseita velvotteita. Oma terapeuttini on muuten ollu asiasta samaa mieltä kuin minä.
Itse olen päätynyt pitämään formaalit välit: en keskustele syvällisiä enkä kerro liikaa meidän elämästä. En kutsu jouluina tms. juhlapyhinä käymään, eli suhde toteutuu minun ehdoillani ja olen siihen tyytyväinen. En kutsu käymään, käyvät kuitenkin oma-aloitteisesti n. 1 iltapäivän kuussa, mikä on fine. Me käymme visiitillä (700 km:n päässä) n. 1 kerran vuodessa, lähinnä lasten takia. Lapsia ja isovanhempia en koskaan jätä yksin keskenään. Meillä tilanne ei kuitenkaan ollut noin kauhea, helposti voisin itse tuossa tilanteessa pistäväni välit kokonaan poikki: mitä iloa niistä on?