Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mitä mieltä tällaisista vanhemmista?
10.04.2013 |
Tulen perheestä, jossa asiat ovat olleet aika karsealla tolalla. Olen ollut lapsesta asti masentunut. Itsemurha kävi mielessä ekan kerran kun olin 6-vuotias. Ramppasin koko teini-ikäni ja varhaisaikuisuuteni erilaisissa terapioissa ja hain huonoon itsetuntooni, paniikkikohtauksiini ja depressiooni syitä itsestäni. Kun tutustuin mieheeni ja uskalsin alkaa hiljalleen puhumaan kotioloistani hänelle, minulle alkoi valjeta, että vanhempani ja kotioloni ovat normaalissa ympäristössä kasvaneen ihmisen mittapuulla vissiin aika sairaat. Tämän myöntäminen on ollut minulle tosi vaikeaa, koska ihmisen psyyke yrittää suojella itseään viimeiseen asti. Ja kai se on niin, että lapsi haluaa viimeiseen asti myös suojella omia vanhempiaan ja kieltää pahat asiat.
Luettelen nyt ihan kylminä faktoina asioita, joita lapsuudessani on tapahtunut ja mitä vanhempani ovat tehneet. Kertokaa rehellisesti ulkopuolisen ihmisen mielipide vanhemmistani. Saan kesällä vauvan, ja nyt mietin kamalasti, miten minun pitäisi toimia. Voi olla, että vanhempiani lapsi ei hetkauta yhtään, enkä todellakaan ala tyrkyttää vauvaa heille. Mutta jos siltä suunnalta ilmaistaan kiinnostusta vauvaa kohtaan, pitäisikö minun antaa lapsen tavata heitä. Ja miten ja missä vaiheessa lapselle kannattaisi puhua näistä isovanhemmista. En halua traumatisoida häntä omilla asioillani, mutta toisaalta en halua enää jatkaa tätä valehtelua, kulisseja ja pimittämistä. Lapsi kuitenkin alkaa jossain vaiheessa ihmetellä nuivia välejämme, enkä halua valehdella hänelle.
Tässä siis niitä faktoja:
-Äidilläni on ollut toinen mies niin kauan kuin muistan. Tästä toisesta miehestä puhutaan "perhetuttuna", joka käy jopa korjaamassa isäni ja isän veljien autot, he kun kuulemma ovat niin avuttomia reppanoita. Kun isä oli matkatöissä, tämä "perhetuttu" asui meillä monta viikkoa putkeen ja ryyppäsi äidin kanssa keskellä viikkoa. Äiti sanoi hakkaavansa minut, jos puhuisin isälle siitä, millaista elämää vietimme, kun hän oli ulkomaanreissuilla.
-Äiti on harrastanut kännissä seksiä tämän miehen kanssa samassa sängyssä, jossa minä ja pikkuveli olemme nukkuneet vieressä.
-Kyseinen "perhetuttu" on kiertänyt "korjailemassa" myös äidin kavereiden hanoja....äiti on laittanut tämän vuoksi välit poikki lukuisiin perhetuttuihimme selittelemättä asiaa, mikä oli lapsena tosi hämmentävää. Välien poikki laittamiseen on riittänyt jo sekin, että äiti on epäillyt, että toyboy vehtaa hänen selkänsä takana.
-"Perhetututn" muut naiskaverit ovat soitelleet minulle ja veljelleni haukkumis- ja häirikköpuheluja, kun olimme lapsia. Yksi nainen soitteli, kun olin noin 14-vuotias ja syytti, että myös minä kuulemma paneskelen tätä miestä.
-Vanhempani ovat juoneet viinaa aamusta iltaan meidän lasten nähden aina, kun pääsimme naapureilta piiloon ulkomaille tai mökille. Lomat olivat pelkkää ryyppäämistä, ja kun anelimme veljen kanssa, että vanhemmat lopettaisivat, he haukkuivat meitä masentaviksi ja epäsosiaalisiksi paskoiksi, jotka puuttuvat aikuisten asioihin eivätkä ole iloisia ja pirteitä niin kuin normaalit lapset.
-Vanhempani ovat aiheuttaneet humalassa vaaratilanteita itselleen, toisilleen ja lapsille. Olemme olleet isän ja äidin kyydissä, kun he ovat ajaneet keskellä yötä humalassa kymmenien kilometrien matkoja. Äitini meinasi hukkua kännissä ja isäni teloi jalkansa kirveellä ja kaatoi kaverinsa kiukaan päälle. Minua on huidottu humalassa palavilla savukkeilla.
-Isäni on harrastanut humalassa seksiä äitini äidin kanssa samassa sängyssä, jossa minä ja pikkuveli nukuimme.
-Kun masennukseni ja ahdistukseni alkoi oireilla vetäytyväisyytenä, paniikki- ja raivokohtauksina, vanhempani sanoivat, että olen epänormaali. Äiti sanoi, että pääni vaurioitui synnytyksessä, minkä vuoksi minusta on tullut vajaa, "keksin" asioita ja olen yksinäinen ja vaikea luonne. Kun tulin teini-ikään, he alkoivat syyllistää minua huumeidenkäytöstä, vaikka olin se takapulpetin koulukiusattu tyttö, joka toi kotiin ysejä ja kymppejä.
-Kun minua kiusattiin koulussa, äitini sanoi, että se ei ole mikään ihme, koska olen kamala luonne enkä osaa olla iloinen ja pitää puoliani.
-Kouluterkat valittivat koko ajan painostani. Olin lihava, koska kotonamme syötiin vain roskaa ja kamalia määriä. Sain kotiin miljoonat dieettiohjeet ala-asteiässä, mutta vanhempani eivät lukeneet niitä tai kiinnittäneet mitään huomiota siihen ruokaan, mitä kaapissa oli ja mitä meillä tehtiin. Heidän mielestään ala-asteikäisen olisi pitänyt laihduttaa omin päin, ja lihavuutenikin oli vain oma syyni (he molemmat ovat todella ylipainoisia).
-Olen laihtunut aikuisena, ja vaikka todistettavasti olen lapsuuskuvissa kamala läski, äitini väittää, että en ole koskaan ollut lihava ja liioittelen taas ja olen vain keksinyt koko jutun.
-Vanhempani ovat selittäneet pikkuveljelleni, että masentuneisuuteni, itku- ja raivokohtaukseni johtuvat siitä, että olen veljelle niin kateellinen, koska hän on laiha, sosiaalinen tyyppi. Minulla on amk- ja yliopistotutkinto ja teen nyt väikkäriä, olen naimissa, taloustilanteeni on hyvä ja minulla on ihana mies. Veljeni on käynyt vain ammattikoulua ja hän jätti sen kesken. Hän tekee sekatöitä, ei ole koskaan seurustellut ja käyttää kamalasti alkoholia. Kavereita ja panoja kyllä riittää, mutta en kyllä vaihtaisi omaa elämääni hänen tilanteeseensa. Silti vanhempani jankkaavat veljelle, että hän on niin täydellinen, että minä en kestä sitä ja olen siksi perheen vaikea, omituinen musta lammas.
-Olemme asuneet uudessa asunnossamme jo 1,5 vuotta. Vanhempani ovat käyneet kerran kylässä. He eivät koskaan kutsu meitä luokseen tai kysy, sopisiko tulla kylään, mutta saan kuulla kautta rantain, että he valittavat, kuinka kylmiä ja etääntyneitä minä ja mieheni olemme, kun emme koskaan käy heidän luonaan.
-Kun kerroin olevani raskaana, he sanoivat "aijaa" ja lähtivät kotiin.
-Vanhemmat panttasivat monta kuukautta tietoa siitä, tulevatko he minun ja mieheni häihin, koska heillä "oli menoja" (toinen on työtön ja toinen eläkkeellä).
Muutakin olisi vaikka millä mitalla, mutta en jaksa kirjoittaa enempää. Mielipiteitä, ajatuksia?
-Unikko
Kommentit (48)
Käy sääliksi sua. Tai siis ei sääliksi pahalla tavalla. Tuntuu vaan äärettömän kurjalta että kellään on ollut tommonen lapsuus. Ihmettelen miksi pidät mitään yhteyttä vanhempiisi. Miksi ees halusit heidät häihisi? Perhettään ei voi valita mutta ystävät voi. Yritä kerätä ympärillesi monta ihanaa ihmistä (kuten miehesi ja lapsesi) ja unohda vanhempasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan hullut vanhemmat. Jos mulla olisi tollaiset vanhemmat niin pistäisin välit poikki ihan kokonaan.
Se on ihan eriasia, vaikka olisi ollut kuin karmea lapsuus, jos ne vanhemmat myöntäisivät sen ja myöntäisivät tehneensä väärin. Sitten voisin pitää yhteyttä ja yrittää saada niitten kanssa paremmat välit. Tällaisessa tapauksessa en, vaan pyrkisin unohtamaan koko paskapäät.
en pitäisi tuollaisiin isovanhempiin yhteyttä, mutta jos he itse tahtoisivat pitää yhteyttä, niin saisivat tulla meille joskus kylään sillä ehdolla, että käyttäytyvät kunnolla. Omilla lapsille en kertoisi isovanhempien taustoista (ennen kuin he ovat aikuisia), jos lapset joskus ihmettelisivät, miksi näkevät heitä niin harvoin, niin sanoisin vaan ettei ole aikaa enempää tms. ympäripyöreää.
"ryypätä keskellä viikkoa" nauratti mua.
Olisit voinut tiivistää koko jutun yhteen lauseeseen: sinulla on alkoholistivanhemmat. Miksi ihmeessä olet enää tekemisissä heidän kanssaan?
Ala elää omaa elämääsi, keskity lapseen ja myöhemmin väikkäriin. Nyt vaikuttaa siltä, että olet edelleen kiinni lapsuuden traumoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kans miettinyt, että kun yhteydenpito on jo niin vähäistä ja väkinäistä, ei lopullinen välien poikki laittaminen olisi vaikeaa. Mutta hankalaksi tämän tekee se, että asumme samassa kaupungissa. Ja vaikka tämä on isohko kaupunki, piirit ovat pelottavan pienet. Äitini mm. käy samalla jalkahoitajalla kuin minä. Jossain vaiheessa, kun vielä puhuin asioistani äidille, tiesi jalkahoitaja aina ulkomaanmatkamme, rahatilanteeni jne. vaikka en ollut puhunut hänelle halaistua sanaa näistä asioista. Tämä hoitaja on tosi ihana tyyppi, ja äitini alkoi käydä hänellä vasta, kun minä olin käynyt jo varmaan pari vuotta. Voi kuulostaa naurettavalta, mutta en haluaisi antaa sille ämmälle enää yhtään periksi. Ts. en haluaisi luopua kivasta hoitajasta vain siksi, että laitan äitiin välit poikki ja sitten saan pelätä, mitä juttuja minusta alkaa kiertää.
Mietin myös, miten ilmaisen mieheni sukulaisille (jotka ovat kaikki aivan ihania, kuin olisin saanut uuden perheen ja suvun), että nyt on vanhempiin välit jäissä ja mistä se johtuu. Ja tätä lapseni ja omien vanhempieni välistä tilannetta mietin kovasti. Mielestäni pienelle lapselle ei saa kertoa liian raskaita asioita eikä mustamaalata sukulaisia, vaikka nämä olisivat ihan karseita, mutta toisaalta en halua enää hetkeäkään jatkaa tätä valehtelun ketjua. Koska lapsen kanssa uskaltaa ottaa sukulaisasiat puheeksi, ja miten se olisi viisainta tehdä? Saako esim. neuvolasta apua asiaan?
-Unikko
Ja sinulle, jota nauratti ilmaisu "ryypätä keskellä viikkoa", mitä hassua siinä on?
Olen alkanut tajuta nyt aikuisena sen, että vanhempani ovat alkoholisteja, sellaisia tuurijuoppoja. Välissä saattoi olla useiden kuukausien selviä jaksoja. Ei meillä silloin edes juotu viikonloppuina paria saunakaljaa, mikä taas on minun mielestäni ihan normaalia alkoholinkäyttöä. Siis meillä on mieheni kanssa sellainen tapa, että viikonloppuna voidaan juona viiniä ruoan kanssa tai otetaan muutama olut, mutta viikolla ei oteta edes sitä yhtä bisseä töiden jälkeen jo ihan siksi, että siitä kertyy helposti piilokaloreita ja rahaa menee hukkaan. Ja sama tapa on todella monilla kavereillamme. Mielestäni kaveriporukassamme (joka on luojan kiitos aivan ihana) käytetään alkoholia fiksulla tavalla.
Minun vanhemmillani ryyppääminen lähti käsistä aina lomalla, mökillä, ulkomailla. Ja äidillä silloin, kun toyboy asui meillä. Silloin sain itse huolehtia itseni aamulla kouluun, ulkoiluttaa koiran ja vaihtaa veljelle vaipat. Äitiä eivät lapset kiinnostaneet niin paljoa, että olisi yrittänyt edes arkena herätellä minua kouluun ja jotenkin hoitaa välttämättömät asiat.
Joku tuossa sanoikin, että olen kovasti kiinni lapsuuden traumoissa. Se on totta, ja olen siitä itselleni ja vanhemmilleni kamalan vihainen. Elämässäni on nyt paljon kaikkea ihanaa ja mielenkiintoista, josta olen tosi kiitollinen. Mutta silti olen vähän samanlainen kuin jotkut sotaveteraanit. Sota on heidän elämässään aina läsnä elämän loppuun asti. No onneksi olen vasta 28, joten minulla on vielä toivoa jäljellä :)
-Unikko
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko käsitellyt näitä asioita nyt ihan loppuun asti terapiassa? Joistakin ajatuksistasi tulee mieleen että sinun olisi ehkä hyvä vielä jatkaa terapiaa.. Odotat vanhemmiltasi jotain, mitä et tule heiltä koskaan saamaan. Tarkoitan että suritko vanhempasi pois? Parasta sinulle olisi jos saisit itsesi siihen tilaan että näkisit itsesi selviytyjänä ja keskittyisit uuteen perheeseen, mieheesi ja tulevaan lapseen, siihen rakkauteen mitä ympärilläsi nyt on. Olet kuitenkin aikamoisesta selviytynyt, älä kuuntele enää perheesi syytöksiä. Jos he haluavat tavata lastasi, voit ehkä sallia sen mutta vain ja ainoastaan valvotusti ja JOS se sinusta tuntuu hyvältä. Etäisyyden pitäminen on toinen hyvä vaihtoehto, tuolla taustalla ansaitset vain ja ainoastaan tästä eteenpäin sinulle itsellesi hyvää. Kaikkea hyvää ja aurinkoista kevättä!
Olen uskoisin hieman sinua vanhempi. Myös minulla oli kurja lapsuus koska äitini hylkäsi minut,jätti vain sukulaisille ja jatkoi elämää muiden sisarusten kesken. isäni oli mielisairaalassa koko lapsuuteni ja nuoruuteni.En tuntenut häntä. Sukulaiseni olivat sadistisia ihmisiä. En ole käynyt koulua koska olin liian ahdistunut siihen.
En ole tavannut äitiäni yli 20 vuoteen. En ole tekemisissä sisarusteni kanssa. Olen huomattavasti onnellisempi näin. Lapsena meidän on pakko hyväksyä se perhe jossa olemme mutta aikuisena saamme itse päättää keitä hyväksymme perheenjäseniksi.Minulla on mies ja kolme ihanaa lasta. Muuta en tarvitse.
Jaksamista sinulle ap.Tarvitset pajon tukea ja kuunteelijan sillä perheesi ei ollut normaali.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
10 vielä, unohda mitä muut ajattelevat. Luota omaan arviointikykyysi ja unohda vanhempiesi vertaukset ja valehtelut koskien veljeäsi. Keskity omaan elämääsi ja muuta vaikka kauas, niin ettet anna heille mahdollisuuksia enää terrorisoida elämääsi.Parasta olisi jos lakkaisit välittämästä heistä ja heidän mielipiteistä, toivon että saisit vielä apua tähän jostain.
Luin tekstin ja ajattelen lyhyesti näin: et ole hullu, perheesi on ollut ihan kamala. Minulle tuli mieleen elokuva "Juoksee saksien kanssa" (Running with Scissors). Aikuiseksi selvittyään poika kirjoitti kirjan kokemuksistaan ja kasvustaan todella hullussa ympäristössä.
En varmaan itse antaisi vauvaa vanhemmillesi hoitoon koskaan, jos olisin sinä. En pystyisi luottamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sinun tarvitse enää valehdella. Et ole vastuussa vanhempiesi käytöksestä ja voit hyvin kertoa miehen sukulaisille (toki vain niille, joille katsot asian kuuluvan) oikean syyn välirikkoonne. Lapsille toki täytyy kertoa hieman pehmennetty versio, mutta he tuskin edes kovin varhain alkavat ihmetellä tilannetta, se kun tulee olemaan heille se "normaali" tilanne (niin kuin sinullekin oli tuo teidän elämänne).
t. alkoholistien lapsi minäkin
Kävin terapiassa 17-27-vuotiaana. Ongelma oli alkuvaiheessa se, että minua pompotettiin julkisella puolella terapeutilta toiselle, eikä oiken keneenkään syntynyt kunnon pysyvää hoitosuhdetta. Lisäksi häpesin perhetaustaani niin paljon, että jälkeenpäin ajateltuna selvästi pimitin terapeuteilta alitajuisesti näitä perhejuttuja, ja jauhoin vain, että "olen niin masentunut, mulla on niin huono itsetunto, hermostun niin helposti" jne.
23-vuotiaana aloitin yksityisellä VET-tason terapeutilla. Se oli karsean kallista ja aika uuvuttavaa, koska otin hurjan opintolainan ja raadoin jaksamiseni äärirajoilla töissä saadakseni terapiaa maksettua. Terapeutti oli joissakin asioissa tosi pätevä. Hän sai minut esim. tajuamaan sen, että vanhempani eivät koskaan aio pyytää anteeksi eivätkä näe tehneensä mitään väärää, ja minun on turha yrittää selvitellä asioita syvällisesti heidän kanssaan. Se on ihan sama kuin jos yrittäisin selittää jotain akateemista juttua ala-asteikäiselle, aivan turhaa ja toivotonta siis.
Tämä terapeutti oli tiukasti sitä mieltä, että minä en saa laittaa vanhempiini välejä täysin poikki, vaan parasta on yrittää pitää muodolliset, mutta etäiset välit. Olin itse sitä mieltä, että en halua vanhempiani häihini, mutta terapeutti suorastaan raivostui tästä. Hän sanoi, että en voi koskaan eheytyä ihmisenä, jos en toteuta tiettyjä rituaaleja, kuten kustu vanhempia häihin, soita heille aina joskus jne. Hänen mielestään muodollisen etäisyyden pitäminen on osoitus siitä, että minä pääsen vanhempieni yläpuolelle enkä mene mukaan heidän patologisiin peleihinsä ja kiukutteluunsa.
No joo, onhan tuossa tavallaan pointtinsa. Mutta. Joka helvetin kerta, kun olen yrittänyt olla fiksu ja kypsä aikuinen terapeutin neuvomalla tavalla, olen saanut paskaa naamalleni. Tyyliin vanhempani tulivat häihimme kotivaatteissa, eivät "ehtineet" valmistujaisjuhliini jne. jne.
Reilu vuosi sitten minulle paljastui, että kyseisellä terapeutilla on itsellään massiivisia ongelmia omien lapsiensa kanssa, eivätkä lapset halua olla tähän terapeuttiin missään yhteydessä. Näihin aikoihin aloin haistaa terapiasuhteessamme myös rahastuksen makua. Terapeutti oli usein istunnoissa kuin nukkuneen rukous eikä tuntunut kauheasti panostavan hoitoon, joka tuli minulle jumalattoman kalliiksi.
Lopetin terapiasuhteen, koska minulle tuli sellainen olo, että minun ei tarvitse kuunnella enää yhtään auktoriteettia, koska kukaan ihminen ei ole jumala. Eivät vanhempani eikä yksikään terapeutti. Nyt olen monessa asiassa kuin Bambi heikoilla jäillä, mutta haluaisin todella oppia käsittelemään nämä asiat omin voimin. Kysyn neuvoa mieluummin vaikka kavereilta tai jopa anonyymilta nettisaitilta. Onhan täälläkin kaikenlaisia häiriköitä jne., mutta myös vaikeista asioista selvinneitä ihmisiä, jotka ovat selvinneet juuri itseluottamuksensa, itsearvostuksensa ja maalaisjärkensä ansiosta.
Haluaisin oppia tätä tavallista arkijärkeä ja itsestä kumpuavaa itseluottamusta enkä olla aina vain potilas ja alisteisessa suhteessa johonkin terapeuttiin. Plus vanhatkin terapiamaksujen aiheuttamat lainat ovat vielä maksamatta, ja haluaisin alkaa jo laittaa rahani kivoihin, iloisiin asioihin ja kaikkeen siihen hemmotteluun, josta kieltäydyin monta vuotta tuon kalliin "skitsoterapeuttini" hurjien taksojen vuoksi.
Huh, olipa sekava viesti, pahoittelut!
-Unikko
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kun ketjuun on tullut jo aika monta viestiä, niin vielä selvyydeksi, että minä, nimim. Unikko olen siis aloittaja :)
Unikko, onpa outo terapeutti. Olen kirjoitellut palstalla jossa oli paljon lapsuuden traumoista kärsiviä. Kaikkien yhteinen mielipide oli että vanhempiin on katkaistava välit jos tilanne on sellainen että tapaamiset aiheuttavat ahdistusta ja ongelmia lisää.
No ei sinun ainakaan tarvitse hävetä itse sitä millaisia vanhempasi ovat. Iloitse miehestäsi, tulevasta vauvasta ja miehen suvusta. Voit aivan hyvin kertoa miksi välit vanhempiin ovat sellaiset kuin ovat, ei ole sinun tehtäväksi suojella heitä, eiväthän hekään ole sinua suojelleet.
Mutta voit aivan hyvin sulkea heidät elämästäsi jos se tuntuu paremmalta. Jos et sitä halua, niin anna mahdollisuus tavata lasta mutta valvo tarkkaan että silloin ollaan ihmisiksi. Äläkä anna arvostella tai haukkua sinua enää ollenkaan. Pidät huolen itsestäsi ja lapsestasi, rakennat oman elämäsi ilman ihmisiä jotka satuttavat sinua. Onhan lapsella kuitenkin isän puolelta kunnolliset isovanhemmat. Eikä lapselle tarvitse kertoa kuin vasta isompana. Oletko jutellut neuvolassa, voimavarkyselyssähän käydään läpi mm. päihdeasiat ja omia lapsuudenkokemuksia.
Parasta tietysti on jos pystyy antamaan anteeksi ja unohtamaan, mutta se voi olla tosi vaikeaa. Sinulla on ollut tosi kova lapsuus. Mitenkään sitä väheksymättä, surullisen monella on lapsuudesta jääneitä traumoja joita aikuisena joutuu käymään läpi. Sinä olet jo hyvällä tiellä kun käsittelet asiaa. Viha, katkeruus ja suru kuuluvat kaikki siihen prosessiin. Tsemppiä, keskity omaan elämääsi ja muista että olet selvinnyt hyvin ja sulla on oma perhe ja se on tärkeintä.
10 tässä.Olipa tosi kurjaa että sinulle sattui tuollainen terapeutti ja muutenkin tuo ettet saanut aitoa yhteyttä häpeän takia tuotua esiin :( Oma terapiani auttoi minua sen verran (minulla tosin eri syistä vaikea lapsuus) että siksi olen terapian puolesta puhuja, en koskaan kokenut että terapeuttini olisi mitenkään edes antanut neuvoja vaan vahvisti vain nimenomaan sitä itseluottamustani. Halusin vain vielä tämän sinulle kertoa, sillä hyviä terapeuttejakin on. Mutta ymmärrän että haluat nyt vain nauttia elämästäsi, olet todellakin sen ansainnut. Ja voihan sitä terapiaa jatkaa jonkun toisen terapeutin kanssa myöhemmin elämässä jos siltä tuntuu. Joskus on tauko paikallaan.
OT, mutta miten sinulle paljastui, että terapeutin lapset eivät halua olla hänen kanssaan tekemisissä? Skitsoterapeuttejakin todellakin on, ja jos terapia tuntuu potilaasta pahalta, vika ei ole välttämättä potilaassa. Minulla on vähän vastaava kokemus, siksi kysyn...
Arkijärjen neuvo on, että ei ole pakko väkisin yrittää noiden vanhempien kanssa yhtään mitään. Sinulla on oikeus ihanaan vauva-aikaan ilman että on pakko yrittää sietää vanhempia, jotka aiheuttavat vain pahaa mieltä. Jos et ole nyt valmis "olemaan heidän yläpuolellaan" eivätkä voimat riitä, sitten et ole. Kuuntele sitä tunnetta. Sinulla on oikeus tuntea niin kuin tunnet ja luottaa vaistoosi. Valitettavasti terapioissa usein annetaan ymmärtää, että potilas jotenkin "kokee väärin" asioita. Terapeutti voi olla täysin väärässä jonkin oman missionsa takia. Ja sellainen on henkistä väkivaltaa.
Kaikkea hyvää teille. Katso se leffa.
Terv. nro 13
No sanos muuta. Omat hälytyskelloni alkoivat soida ja lujaa siinä vaiheessa, kun terapeutti huusi minulle, että jos on joutunut insestin uhriksi (mitä mä siis en ole, se nyt vielä puuttuisi), alkaa uhrin toipumisprosessi siitä, että hän menee vankilaan tapaamaan tätä hyväksikäyttäjää ja leipoo tälle kakun....se kuulosti aivan sairaalta. Ja tässä vaiheessa minulle paljastui, että tämä terapeutti ei todellakaan ole mikään paras vanhempi ja että hänellä on vaikean, kulmikkaan ihmisen maine ammattikuntansa piirissä. Eräs terveydenhuoltoalalla työskentelevä tuttuni rikkoi tässä omaa ammattietiikkaansa, koska hän oli huolissaan minusta saatuaan kuulla, kuka tämä terapeuttini on, ja mitä hän tietää tästä ihmisestä. Tässä vaiheessa terapiasuhteessa alkoi olla muutakin hankausta liittyen raha-asioihin. Ja kun otin puheeksi sen, että mielestäni näitä terapiamaksuja ei nyt hoideta ihan asiallisesti, hän alkoi syyttää minua siitä, että en ole sitoutunut hoitoon, vaan ajattelen vain rahaa, ja että en tajua miten onnekas olen, kun olen päässyt terapiaan ja tuolla katuojissa masentuneet, vielä vähävaraisemmat ihmiset tappavat itseään, kun eivät saa hoitoa.
Tämä oli mulle viimeinen niitti. Tuli sellainen olo, että tässä on nyt taas yksi skitso lisää, ja tuhoan vain mielenterveyttäni, jos päästän tämän tyypin yhtään syvemmälle psyykeeseeni. Lopetin terapiasuhteen ja viimeiset 1,5 vuotta olen pärjännyt ihan hyvin maallikkokeinoilla. Siis ihanan mieheni, rakkaiden ystävien, liikunnan, levon ja näiden ah niin ihanien nettipalstojen tuella :)
Olen miettinyt, onko jotain tahoa, johon voisin vinkata tuosta terapeutin käytöksestä. En ole vain jaksanut selvittää sitä, koska olen halunnut keskittyä nyt itseeni, väikkäriin ja nyt tietenkin tähän ihanaan ja jännittävään asiaan, omaan vauvaani, johon olen jo nyt päätä pahkaa rakastunut, vaikka tyyppi vasta polskii masussa.
Edellä kommentoitiinkin, että minun pitäisi oppia näkemään itseni selviytyjänä ja sankarina, ei vain uhrina. Sitä tässä hiljalleen opettelenkin ja olen jo hiukan edistynytkin. Kun istun tässä koneella kivassa kodissamme ja tunnen vauvan hikkaavan masussa, olen pakahtua onnesta. Vaikka taustani on mikä on, olen onnistunut saamaan aikas ihanan elämän nyt aikuisena itselleni ja olen saavuttanut paljon. Veljeni on aika surullinen ääriesimerkki siitä, mihin toiseen suuntaan ihminen voi tuolla taustalla mennä. Hän on mm. kaksi kertaa "vahingossa" ottanut lääkkeiden yliannostuksen.
Pienin askelin tässä edetään, ja edelleen iskee välillä epävarmuus, että mitä, jos asia onkin niin kuin vanhempani ovat aina jankuttaneet. Mitä jos olen vain yliherkkä, outo, vammainen. Kun on elänyt tuossa perheessä ja rimpuillut noissa kaikenkarvaisissa terapiasuhteissa lähes koko elämänsä, se irroittautuminen ja terveen itsetunnon kasvattaminen ei taida käydä ihan hetkessä.
-Unikko, ap
Alue: Aihe vapaa
Kamalaa. :( Kaikesta sinäkin olet selvinnyt, itse en olisi tuollaisiin vanhempiin missään yhteydessä, katkaisisin siis välit.