Lue keskustelun säännöt.
Äitini omii lapseni...
09.04.2013 |
On toki hienoa jos isovanhemmat osallistuvat ja auttavat mutta nyt meillä tuntuu menevän överiksi ja äitini omii lapseni, melkein kun yrittäisi ottaa omaksi! Jo vuorokauden ikäisenä otti huutavan vauvan sylistäni mitään kysymättä, ja samaa tahtia jatkunut. Nykyään vielä hemmottelee lasta pilalle tuomalla lisää tavaraa koko ajan, ja lapsiparka alkaa jo ottaa sitä itsestäänselvyytenä että jos jotain haluaa, niin ilmoittaa vaan että mummi tuo! Itse joutuu aina lapselle selittelemään ettei nyt vaan voi käskeä jonkun tuomaan tavaraa tuosta vaan, ja mummillekin yritetty sanoa ettei tarvi aina ollaa kaiken mailman tuomisia, mutta turhaan, sama meno vaan jatkuu... Me vanhemmat ovat sitten niitä pihtaavia syntipukkeja jotka eivät hanki mitä tahansa, ja välillä käytävä töissä, siivottavaa, laitettavaa ruokaa jne mitä laps ei tietysti ymmärrä että kuuluu arkeen, kun mummolla AINA tekee just niinkuin hän sanoo..
Muillako sama ongelma?
Kommentit (20)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osaako äitisi leikkiä ja olla lapsen kanssa? Monet isovanhemmat tuntuvat nykyisin ostavan lapsenlapselta rakkautta tuomalla kalliita tavaroita, kun ei osata muulla tavalla olla lapsen kanssa. Mun vanhempani harrastivat myös tuota tavaran kantamista. Sitten kun esikoisemme pyysi esim. Ukkia leikkimään, niin ei ukilla noussut perse tuolilta mihinkään...
Mielestäni olet itse aiheuttanut ongelman. Kyseessä on sinun lapsesi, joten sinä päätät. Ihan hyvin voit sanoa äidillesi, että lahjoja saa tuoda vain synttäreillä ja jouluna. Jos isovanhemmat eivät osaa noudattaa toiveitasi, kieltäisin joko tulemasta kylään tai sitten ottaisin lahjat ihan suoraan lapselta mummin edessä pois ja antaisin takaisin.
Kyseessä ei käsittääkseni ole isovanhempien ongelma vaan sinun ongelma asettaa itsellesi rajat siitä, miten sinua saa kohdella ja kuinka pahasti annat muiden kävellä ylitsesi. On vaikea asettua vastustamaan omaa äitiä kun "sehän tarkoittaa pelkkää hyvää", mutta lapsesi ja itsesi kannalta niin on kuitenkin parasta.
Joo isovanhemmat osaavat ostaa lapselta hyväksyntää erilaisilla tavoilla, eli jos on "kaverivanhempia", niin "kaveri-isovanhempia" vasta onkin. Tietysti kasvatusvastuu on vanhemmalla, mutta jotain rajaa pitäisi käytöksessä olla kaikilla, jotka ovat lapsen kanssa tekemisissä. Periaatteessa tuossa tilanteessa pitäisi vain edellyttää mummolta muutosta toimintaan, ja jos ei onnistu, mummo hyllylle. Käytännössä tosi inhottava tilanne. Jos mummoon haluaa kuitenkin edes jotain yhteyttä pitää, pyytää synttäreille yms., alkaa mummo näissä tilanteissa höpöttää lapselle, kuinka paha äiti estää heidän yhdessäoloaan. Sinänsä jännä, miten nykyvanhempia moititaan ties miten itsekkäiksi ja avuttomiksi, mutta näiden "tervejärkisten" vielä vanhempien ikäluokkien oma toiminta on sitten tätä.
Miten lähekkäin asutte? Miten usein isovanhemmat tapaavat lapsia? Jos tapaavat vaikkapa joka toinen kuukausi ja tuovat aina jonkun lahjan, niin ehkä voit vain sallia sen, vaikka et siitä pitäisikään. Se tuo ehkä kuitenkin hyvän mielen sekä antajalle settä saajalle eikä lapsi siitä pilalle mene.
Sitten on kasvatukseen kuuluva asia se, että perheen ulkopuolisilta ei aina manguta jotain, ei edes isovanhemmilta. Se on vain tehtävä lapselle selväksi. Iahn niin kuin muutkin käytöstavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta olisi ihan mukavaa jos isovanhemmat lellisivät lapsiani, nyt niitä ei näy missään muodossa, eikä sekään lapsille kivaa ole.
Onneksi miehenpuolen isovanhemmat ovat elämässä mukana, heitä en olekkaan koskaan kieltänyt tekemästä mitään, vaikka aina en ihan samaa mieltä kaikesta olekkaan. Terveitä ja ihan normaaleita lapsia noista on kasvanut, vaikka mummo on kakkua työntänyt suuhun jo ennen ekaa hammasta ja kahviakin se antoi jo ihan vauvana.
Pappa antaa aina rahaa ja muutenkin papan kanssa saa tehdä melkein mitä haluaa.
Ei kuitenkaan ärsytä yhtään :)
Niin, kohtuullisuus kaikessa. Totta että kai on pakko asettaa rajoja vielä tiukemmin sitten. Tuntuu vaan kurjalta kun toinen heittäytyy heti marttyyriksi ja itse saa tuntea olonsa huonoksi vaikka vaan haluaa omaakin tilaa.
Niistä lahjoista sen verran, että nähdään suht usein, ehkä noin viikon kahden välein, ja joka kerta kassi täynnä milloin mitäkin, ei siis pelkästään yhdestä lahjasta kiinni. Lisää karkkia ehtii tuoda ennenkuin lapsi edes syönyt edelliset... Onhan se kasvatuskysymys ettei lapsi saa pyytää lahjoja miten vaan, mutta rasittaa jatkuvasti käydä sitä keskustelua lapsen kanssa, kun sitten seuraavalla kerralla mummo taas murentaa sitä kasvatusta tuputtamalla tavaraa. Monesti on mummollekin yritetty selittää miksei todellakaan pakkoa tai edes toivottavaa että aina on kassit täynnä tuomisia, mutta ei näköjään mee perille.
Kyllä leikkivät myös, sillai että lapsi saa komentaa ihan miten vaan, ruoka-ajoista, nukkumaanmenoajoista jne piittaamatta. Hienoa siis että leikkivät, mutta pitäähän lapsi oppia ottamaan leikkikaveriaan huomioon. Ja että pöytään katettua ruokaa syödään kun on ruoka-aika jne. Siinä me vanhemmat, varsinkin äitinä selitän taas lapsille miten pitää tomia. Kun itsellä on sitten työ ja kotikin hoidettavana, niin tää tilanne alkaa olla rasittavaa. Tuntuu kaikenkaikkiaan siltä, että mummo yrittää omia lapsen, ei vaan auttaa ja olla läsnä. Joten kyllä yhteydenpito on sitten sen mukaan vähentynytkin, jotta esim vapaapäivinä me vanhemmat saisivat viettää lapsen kanssa aikaa ja rakentaa meidän arkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.04.2013 klo 11:08"]
Niin, kohtuullisuus kaikessa. Totta että kai on pakko asettaa rajoja vielä tiukemmin sitten. Tuntuu vaan kurjalta kun toinen heittäytyy heti marttyyriksi ja itse saa tuntea olonsa huonoksi vaikka vaan haluaa omaakin tilaa.
[/quote]
Syyllistäminen on ilkeää ja manipuloivaa. Oma anoppini käytti sitä ennen tehokkaasti mieheeni ennen kuin sain taottua hänelle, että anoppi on aikuinen ihminen ja vastuussa itse omasta elämästään ja tunteistaan. Älä siis anna periksi syyllistämisen edessä. Se on vain halpamainen keino kypsymättömän ihmisen saavuttaa jotakin muiden kustannuksella. Älä anna syyllisyyden estää sinua toimimasta lapsen tai omaksi parhaaksesi jos kuitenkin tiedät, ettet tee mitään väärää.
Tahtoo jyrätä sinut ja viedä jopa pikkuvauvan tunteettomasti sen oman äitinsä sylistä, tuoreen äidin tunteista viis. Jos asetat rajat, heittäytyy itkeväksi manipulaattorimarttyyriksi, joka siten manipuloiden yrittää saada sut taipumaan määräysvaltaansa. Ei välitä missään kohtaan siitä, miltä susta tuntuu, huom tämä. Teet miten vaan, on sulla itselläsi paha olla hänen kanssaan, koska tietenkin tuntuu kamalalta jos joku oikein yrittää omia omaa lastasi sinulta ja yrittää koko ajan ylikävellä, mutta kuka jaksaisi sitä marttyyrivinkumista ja ilmiselvää manipulointiakaan sekä hyökkäyksiä koko aikaa. Mitähän tästä tulee mieleen? Muoti-dg, mutta välillä se osuu todella kohdilleenkin...
Jos ei vielä selkiintynyt; tuo on sairasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitäpä jos koettaisit käydä äitisi kanssa rauhallista keskustelua sopivalla hetkellä (ei siis silloin kun lapis mankuu jaloissa tai puhiset vihaisena äidin tuomisista).
Kysyisit että millainen mummo äidilläsi oli ? Millainen mummo äitisi haluaa olla ? Miten äitisi mielstä sinun pitäisi kasvataa lastasi esim. kuinka usein lapsen tulisi saada karkkia ja leluja jne. Jos mummon mielestä olisi ok antaa kerran viikossa karkkia niin kerro että olet samaa mieltä mutta toivoisit että voisit joskus itsekkin antaa lapselle karkkia eikä niin että mummo antaa aina karkin ja sinä et sitten voi antaa koskaan. Samoin leluista voisit kertoa että lapsi ei arvosta tavaraa jos sitä on liikaa. Voisit vaikka pyytää että mummo ei toisi kuin korkeintaan yhden lelun kuukaudessa jos välttämättä haluaa jotakin tuoda. Ja kerro että lapsen on hyvä oppia käsittelemään pettymyksiä eikä saada kaikkea haluamaansa.
Ja kerro sinä nätisti mitä toivoisit mummolta. Parhaiten asia voisi mennä perille jos sanoisit jotain positiivstakin keskustelun aikana esim. minusta on tosi kiva kun viet lasta pulkkamäkeen/teatteriin ym. ja lapsi puhuukin näistä reissuista usein. Toivoisin kuitenkin että jatkossa et toisi karkkia tai leluja kuin kerran kuukaudessa. Mutta leikkiä voitte sitten senkin edestä.
Itse jouduin vetämään anopille hieman rajoja kanssa kun olisi niin innokas syöttämään lapsille herkkuja joka välissä.
Esikoisen ollessa pieni jouduin välillä esittämään että älä mene juuri nyt häiritsemään lasta kun hän leikkii rauhassa lattialla. Odota hetki niin sitten kun lapsi keskeyttää leikkinsä voitte aloittaa yhdessä uuden leikin. Myöhemmin anoppi itsekkin totesi että ihan oikein ettei keskittynyttä lasta häiritä turhaan omissa puuhissaan ja oppi hyvin katsomaan sopivan tilanteen kun meni lapsen luokse.
Vieläkin anoppi syöttää lapsille herkkuja enemmän kuin haluaisin mutta en valita kun määrät on kuitenkin siedettäviä. Eli joustamme molemmat niin homma hoituu.
Toivottavasti löydätte tavan jolla kaikki pärjäävät.
Kiitos neuvoista! Kokeillaan saisko toimimaan. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos neuvoista! Kokeillaan saisko toimimaan. :)
Kiitos neuvoista! Kokeillaan saisko toimimaan. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos neuvoista! Kokeillaan saisko toimimaan. :)
Hm. Toi taitaa muuten osua aika kohdalleen, paitsi se vanhempien rahoilla eläminen. Omilla rahoilla pärjää ja haluaakin elää. Mutta pakko myöntää että tyttärenä olen ehkä liiankin paljon vielä oman äidin kontrollin alla, teini-iän kapinoinnitkin jäivät liiallisen kiltteyden alle. Oisko muutamia esimerkkejä siitä, miten aikuisena sais tätä vaihetta hoidettua...? Jos pidän puoleni, mummo suuttuu, pettyy ja lopulta näyttää sen marttyyripuolen. En haluaisi tuottaa hänelle pahaa mieltä, muttei tää tilannekaan tunnu hyvältä.
Älkää antako periksi näille perhettä pomottaville voimakastahtoisille matruunoille! Lähipiiristä löytyy tapaus, jossa lapsi on niin paljon hoidossa isoäidillään, että suhtautuu tähän ykköshoitajana ja sanoo ääneenkin, että "olis kiva jos isoäiti omistaisi minut" :( Itkee joutuessaan eroon hänestä, äidistä/isästä erotessa ei itke. Surullista. Ja vanhemmilla ei siis ole mitään varsinaisia ongelmia, joiden takia lapsen olisi oltava jatkuvasti hoidossa toisaalla ja lapsella on päiväkotipaikkakin, josta maksetaan koko maksu.
Tunnen tuon tyyppisen tilanteen. Siinä mummo varmaan luulee toimivansa tyttärensä parhaaksi, ja tytär ei ollut ennen lapsen saamistakaan muutenkaan ollut päässyt äitinsä kontrollista irti. Toisaalta tytär myös takertuu vanhempiinsa normaalia enemmän. Myös taloudellisesti elää vanhempiensa rahoilla vaikka on aikuinen ja itsekin työssäkäyvä. Minusta siinä vaan pitäisi kertakaikkiaan jaksaa tehdä se ikävä irrottautuminen, ja osoittaa mummolle, että kyllä tytär pärjää äitinä. Mummo ei luultavasti edes tajua, miten on nakertanut tyttärensä äitiyttä jo pikkuvauva-ajoista lähtien, ja samalla tyttärensä itsetuntoa. Hän vain luulee auttavansa.
Just sitä haluan välttää, mutta vaikuttaa siltä että olemme siihen suuntaan menossa... Tällä vauhdilla lapsi jonain päivänä vaatii vain mummille lähtöä kun siellä aina saa tahtonsa läpi. Eihän pieni lapsi voi vielä käsittää että isi ja äiti pitää häntä kasvattaa ja vie päivähoitoon koska on pakko käydä töissä, tai että välillä on pakko siivota ja laittaa ruokaa sen sijaan että leikittäisiin aamusta iltaan. :(
Just sitä haluan välttää, mutta vaikuttaa siltä että olemme siihen suuntaan menossa... Tällä vauhdilla lapsi jonain päivänä vaatii vain mummille lähtöä kun siellä aina saa tahtonsa läpi. Eihän pieni lapsi voi vielä käsittää että isi ja äiti pitää häntä kasvattaa ja vie päivähoitoon koska on pakko käydä töissä, tai että välillä on pakko siivota ja laittaa ruokaa sen sijaan että leikittäisiin aamusta iltaan. :(
[quote author="Vierailija" time="09.04.2013 klo 20:16"]
Hm. Toi taitaa muuten osua aika kohdalleen, paitsi se vanhempien rahoilla eläminen. Omilla rahoilla pärjää ja haluaakin elää. Mutta pakko myöntää että tyttärenä olen ehkä liiankin paljon vielä oman äidin kontrollin alla, teini-iän kapinoinnitkin jäivät liiallisen kiltteyden alle. Oisko muutamia esimerkkejä siitä, miten aikuisena sais tätä vaihetta hoidettua...? Jos pidän puoleni, mummo suuttuu, pettyy ja lopulta näyttää sen marttyyripuolen. En haluaisi tuottaa hänelle pahaa mieltä, muttei tää tilannekaan tunnu hyvältä.
[/quote]
Kuulostaa tutulta tämä historiasi. Minun äitini puuttuu myös hanakasti (oikeastaan erittäin loukkaavasti ja jyräävästi) lasten kasvatukseen ja elämänvalintoihini. Ennen enemmän kuin nyt, mutta edelleen minun pitää tavallaan skarpata koko ajan, ettei tilanne mene samanlaiseksi kuin se on ollut.
Ja mikä auttoi? Aloin hiljalleen tehdä irtiottoa äidistä, irtiottoa joka olisi pitänyt tehdä teini-ikässä kapinoiden tai täysikäisenä ottamalla etäisyyttä. Aloin siis tietoisesti nähdä harvemmin ja pyytää lastenhoitoapua harvemmin. Aloin voimakkaammin tehdä selväksi, että lastani pitää hoitaa minun säännöilläni ja teen valinnat omassa elämässäni itse. Pari kertaa uskaltauduin tavoilleni poiketen pysymään isommassa eripuratilanteessa voimakkaasti omassa kannassani ja olemaan avoimesti vihainen ja loukkaantunut. Näiden riitojen jälkeen en ollutkaan "kuin mitään ei olisi tapahtunut" vaan äiti joutui kerrankin tulemaan pyytämään anteeksi omaa käytöstään (en siis ottanut itse yhteyttä).
Tilanne pysyy nyt hallinnassa, kun minä ja oma pikkuperheeni ei tapaa liian usein äitiäni, ja kun pidän itse kiinni omista päätöksistäni lasten ja elämäni suhteen ja teen koko ajan tiettäväksi äidilleni, että näillä tavoilla mennään. Liika läheisyys suistaa minut helposti takaisin äidin kiltin tytön rooliin, joka ei vastusta äitiä missään asiassa.