Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan päässyt yli tällaisesta tilanteesta ilman eroa?
06.04.2013 |
Meillä on ollut vuosien varrella lasten syntymän jälkeen kaikenlaisia vaiheita, mies on omistautunut työlleen ja minä yksin lapsillemme jne, ja pikkuhiljaa kaikki tunteet mun osalta ovat kuolleet miestä kohtaan. Miehellä kai jotain vielä on, hän haluaisi huomiota, hellyyttä ja seksiä mutta mä en pysty läheskään niin usein kun hän haluaisi ja silloin kun pystyn, siitä puuttuu mun osalta aito läheisyys ja rakkaus. Sitten hän voi mököttää minulle vaikka koko viikonlopun läheisyyden puutteesta, eli käytännössä ei puhu mitään, tosi nihkeästi edes arkisista lasten asioista, kuten kumpi vie muksut pihalle tai kumpi tekee ruoan. Arvatkaa vaan, onko ahdistava ilmapiiri? :( Hän voi mököttää silloinkin kun lapset sairastaa ja tarvitsee erityishuomiota, hän on ikään kuin yksi lapsi joukossa vaatimassa minulta huomiota.
Mä oon alkanut pikkuhiljaa vihaamaan miestä. Eniten sen takia, miten aina yrittää lasten suhteen päästä mahdollisimman vähällä ja miten ei oma-aloitteisesti tee mitään lasten/kodin hyväksi. Käskettäessä kyllä tekee, mutta tuntuu että siinäkin on "taka-ajatus". Mun ei tee mieli edes katsoa miestä, saatikka koskea. Kaikki hänessä ärsyttää ja inhottaa suurimman osan aikaa. Joskus harvoin voi olla parempia päiviä.
Mieskin on välillä väläytellyt eron mahdollisuutta ja minäkin sitä mietin, mutta en haluaisi rikkoa lasten perhettä. Onko kukaan aviopari selvitynyt tällaisesta tilanteesta ja miten? Vai päätynyt eroon?
Jos toista on alkanut inhota, eikä kunnioitusta enää löydy, onko se silloin kertakaikkiaan loppu?
Kommentit (8)
Meillä vähän samanlainen tilanne oli. Tosin erosta ei puhuttu, vaikka sitä mietinkin, ja miestä kohtaan ei ollut mitään tunteita, ärsytti vain.
Paras lääke meillä oli se, että menin töihin. Nyt teen töitä enemmän kuin mies, joka on jäänyt enemmän kotiin tekemällä lyhyempää työaikaa. Miehen on ollut pakko ottaa vastuuta lapsista, ja jonkin verran myös kodista (vaikka edelleen iso osa kotitöistä kaatuu minun niskaan). Jotenkin molemminpuolinen ymmärrys on kuitenkin lisääntynyt, ja meillä saattaa joskus jopa olla ihan mukavaa, heh.
En haikaile eroa. Pikkulapsivaihe on älyttömän rankaa, ja uskon, että mekin tästä alamme selviämään. Koko ajan helpottaa, mitä isommaksi lapset kasvaa. Mieheni on pessimisti, ja minä optimisti, enkä aio antaa oman onnellisuuteni riippua hänen mielialastaan tai tulevaisuuden näköaloistaan - omat ystävät ja mielenkiinnonkohteet on tärkeitä minulle. Myös parisuhde on parempaa, kun en sitä liikaa jouda nykyään miettimään (tämä on varmaan vastoin kaikkia parisuhdeoppaita). Meillä kuitenkin ns. perusasiat on kuunossa. Luotan mieheeni, hän ei juo, hakkaa, tuhlaa rahojamme ja on arvomaailmaltaan samansuuntainen kanssani.
Voimia teille! Varmaan moni ehdottaa keskusteluja miehen kanssa, ne varmasti saattavat auttaa, mutta meillä on tällainen toiminut. Mies kun ei ole mitään asioita analysoivaa tyyppiä, niin siinä hakkaisin vain kirvestäni kiveen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä vähän toisin päin.. Itse haluaisin mutta mies ei jaksa niin usein kuin haluaisin ja pikkulapsielämä on rankkaa.. Välillä mietin eroa, että olisinko onnellisempi jonkun toisen kanssa. Haluaisin olla välillä muutakin kuin äiti. Vuoden aikana olemme käyneet kerran kahdestaan kaupassa ja kerran kahdestaan päivällä jossain muualla. Muuten aina lapset mukana. Mies osallistuu kyllä kodinhoitoon ja lastenhoitoon. Mielestäni olisi hyvä jos pystyisitte jotenkin jakamaan lastenhoitovastuuta ja sinä vaikka tekemään osa-aikatöitä yms.. jolloin kodista ja perheestä huolehtiminen tulisi tasapuolisemmin molemmille ja näkisitten toisenne hieman eri rooleissa kuin mitä nykyään. Vaikka sitä ei uskoisi, sillä oikeasti on merkitystä. Itse myös aloin ottamaan enemmän omaa aikaa, jonka myötä koin saavani oman itseni takaisin sen jälkeen kun olen kolme vuotta ollut raskaana tai imettänyt. Meillä siis 1 ja 3v lapset. Ajattelen että kun lapset kasvaa niin helpottaa ja sitten päästään yhdessä useammin jonnekin. Pakko yrittää kuitenkin henkistä yhteyttä pitää ja keskustella ja kertoa mitä haluaisi ja mitä toinen haluaisi ja mitä yhdessä haluaisimme ja haaveilla tulevaisuudesta. Jos arjessa ei ole mitään yhteistä tai asiaa jota koette yhteiseksi lasten ja huushollin lisäksi niin niitä pitää löytää.
Kiitos vastauksista. Selvennyksenä tilanteeseeni, mä siis olen osa-aikatöissä tällä hetkellä ja lapset niinä päivinä hoidossa, se on kyllä mulle todellinen henkireikä. Ja mies kyllä tekee silloin osansa kun siitä on erikseen sovittu (usein vääntämällä) esim. että la herää lasten kanssa ja minä saan nukkua ja su toisinpäin. Mutta mitenkään oma-aloitteista se ei ole, ja tosi nihkeästi sopii mitään koska mököttää mulle ja tuntuu ikävä kyllä sen kostavan tavallaan lasten kautta.
Mulla on vaan koko ajan tunne, että suhde mieheen enemmän vie kuin antaa. Että lasten hoitamisen lisäksi minun pitäisi jaksaa "hoitaa" miestäkin, kun itse olisin mieluiten yksin omassa rauhassani silloin kun se on mahdollista. Mä nautin yksinolosta hirveästi ja se on ainoa aika, jolloin todella koen rentoutuvani. Seurusteluaikoina meillä oli asetelma toisinpäin, mies kaipasi tilaa ja minä läheisyyttä. Avioliitolta odottaisin tällä hetkellä enemmänkin kumppanuutta ja yhdessä yhteisen hyvän eteen tekemistä, esim. että aamupv siivotaan porukalla ja sitten mennään ulkoilemaan porukalla jne, ja mies taas jotain ihme silmiin tuijottelua ja pussailua mikä ei multa enää luonnistu, tuntuu suorastaan typerältä.
Joku viisas on joskus sanonut että rakkaus ei ole toisia silmiin katsomista vaan katsomista yhdessä samaan suuntaan. Siltä minustakin tuntuu. Minulle oma-aloitteinen imuriin tarttuminen ja lasten kanssa touhuilu on se rakkauden osoitus eikä se lääppiminen.
ap
Ajat tuolla käytöksellä miehesi toisen syliin
No sen verran pakko sanoa, että mksi se sinun käsityksesi rakkaudesta on se oikea? Kyllä se toimiva rakkauselämä vaatii nimenomaan sitä suutelua, silmiin katsomista, läheisyyttä ja seksiä. Toki myös yhteisiä toimia toimivan perhe-elämän suhteen.
Muuten taas...olin aika samanlaisessa tilanteessa oman liittoni kanssa vielä muutama vuosi sitten. Erosin ja nyt olen uusissa naimisissa. Elämä ihan erilaista. Mutta jos ottaisin vanhan asenteen takaisin, tämäkin suhde kulahtaisi alta aikayksikön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 18:13"]
Ajat tuolla käytöksellä miehesi toisen syliin
[/quote]
Varmaan ajankin. Mutta koen että minun on melkein mahdoton pakottaa itseni läheisyyteen jota en halua. Kyse ongelmassa on siis osaltaan siitäkin, miten saisin halun takaisin. Ei se seksi ja läheisyys oikein pakottamalla onnistu, kun ei halua niin ei halua.
ap
Neuvoisin kyllä ehdottomasti hakemaan ammattiapua ennen mitään eropäätöksiä? Joko yksityiselle terapeutille jos on rahaa (pääsee nopeammin) tai sitten kirkon tai kaupungin kautta julkisille palveluntarjoajille (perheasiain neuvottelukeskus on yksi nimike).
Lapset ansaitsevat sen, että ennen eroa on tosiaan tehty kaikkensa. Minua huolestutti jo heti alussa tuo jako että sinä olet omistautunut lapsille ja mies työlle. Sille jaolle pitäisi saada loppu niin että molemmat olisivat tasavertaisia kumppaneita eikä pelkän rahan takia tehdä töitä aamusta iltaan tai vastaavasti hoideta yksin lapsia.
Meilla loppui. Vuosi oltu nyt erossa.. Surullista.