Eroaminen lyhyestä suhteesta jossa lapsi
Hei. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 4 vuotta, ja rakas poikamme syntyi vain kahden vuoden yhdessäolon jälkeen. On sanomattakin selvää, ettemme kuitenkaan tunteneet toisiamme oikeasti, vaikka näin luulin kokemattomuuteni ansiosta. Olin sokea ja naiivi, ja alkuhuumassa perheen perustaminen tuntui täysin oikealta. Emme ole toisillemme sopivia ihmisiä, emme ymmärrä toisiamme syvemmällä tasolla ja kemiaa ei ole enää sitäkään vähää, mitä alussa. Olen yksinäinen henkisesti. Mies haluaisi suudella ja harrastaa seksiä, minä en. Se jopa kuvottaa, minkä takia itken jälkeenpäin jos vain miehen mieliksi yritän. Tunnen olevani sanoinkuvaamattoman paha ihminen. Muita haluaisin kovasti, mutta en omaa miestäni. Tämän kirjoittaminenkin itkettää.
Välitän hänestä ja olen kiintynyt häneen, mutta se ei vain tunnu riittävältä. Tiedän syvällä sisimmässäni ettei sitä kemiaa ja intohimoa enää tule koskaan olemaan. Jos ikä merkitsee mitään, niin olemme 25 ja 26. Haluan parisuhteelta jotain aivan muuta, mutta jos eroan, pilaan samalla lapseni elämän ja saan aivan varmasti lähipiirin vihat niskoilleni. Minua pidettäisiin idioottina, ja onhan se totuus. Pieni poikani auttaa minua onneksi jotenkin jaksamaan tätä elämää. Mutta kipuilen joka päivä, joka hetki. En vain näe meitä toisillemme sopivina ihmisinä enään. Enkä tiedä mitä edes haluaisin tähän vastattavan
Kommentit (32)
Niin eli ei voi koskaan tehdä virheitä niin, että olisi sen jälkeen enää mahdollisuutta onneen? Ihmisiähän tässä vain ollaan. Valitettava tilanne, mutta itse teet valintasi. :(
Minäkin sanon, että kanna vastuu. Mitäs hankit lapsia alkuhuumassa. Luulisi sen verran jokaisen ymmärtävän, että ensin tutustutaan kumppaniin. Ikävää lapsesi kannalta, että hän joutuu kärsimään, siitä, että mietit eroa sen takia, että olet itse soppasi keittänyt. En tiedä, mitä tuohon edes sanoisi enempää. Itse en eroaisi omien valintojen takia, mutta teet kuten parhaalta sinusta tuntuu. Toivottavasti nyt opit vihdoin elämästä jotain!
Vierailijaaa kirjoitti:
Niin eli ei voi koskaan tehdä virheitä niin, että olisi sen jälkeen enää mahdollisuutta onneen? Ihmisiähän tässä vain ollaan. Valitettava tilanne, mutta itse teet valintasi. :(
Onni onni onni ja onni. Mites kun se onnen lähde muuttuu aina parin vuoden välein? Aina uutta onnea tavoittelemaan? Lapsen etu, kun vanhemmat tavoittelevat aina vaan uutta onnea? Voi luoja.
Panostakaa hieman suhteeseenne. Käykää treffeillä ja jutelkaa kaikesta muusta paitsi lapsesta. Tutustukaa toisiinne.
Älä luovuta vielä. 4 vuotta on vähän aikaa ja sitä on mullistanut vielä lapsiarki. Kaikki on vielä mahdollista.
Vierailijaaa kirjoitti:
Niin eli ei voi koskaan tehdä virheitä niin, että olisi sen jälkeen enää mahdollisuutta onneen? Ihmisiähän tässä vain ollaan. Valitettava tilanne, mutta itse teet valintasi. :(
Virheitä tekee kaikki, mutta maalaisjärjen käyttö on sallittua myös parisuhteessa. Kyllä tuon ikäisen ihmisen täytyy ymmärtää, ettei alkuhuuman pohjalta tehdä loppuelämän ratkaisuja. Tästähän huomaa selvästi, että lapsikin kärsii vanhempien vastuuttomuudesta eron jälkeen. Mielestä ei ole reilua rikkoa lapselta perhettä omien valintojen takia. Tässähän ei ole kysymys mistään muusta kuin ajattelemattomuudesta ja välinpitämättömyydestä elämää kohtaan.
Arki tulee joka suhteeseen. Sinulla kuulostaa olevan hyvä mies, luulet vaan, että jostain tulisi vielä parempi. No tulisi ehkä, mutta parin vuoden jälkeen astuisi taas arki ja lähtisit etsimään uutta onnea. Tapaan työssäni eroperheitä, sen perusteella sanoisin, että yritä kaikkesi vielä. Ero on lapselle iso ja ikävä asia, uusperhe-elämä on usein aika kamalaa.
Saitko näkökulmia vastauksista, ap?
Oloni on vain niin huono, väärä tässä suhteessa. Voin kyllä odottaa asian kanssa vielä, mutta tunnen sen vain että tämä ei ole sitä mihin haluan jäädä, kun en saa henkistä tarvettani täytettyä. Se on minulle liian iso pala omasta hyvinvoinnistani. Kyllä, elämä opettaa ja nyt tunnen itseni paljon paremmin kuin neljä vuotta sitten. Totta kai kannan vastuuni lapsen kanssa, ja jos ero tulisi, tapaamisasiat sujuisivat varmasti hyvin (asioista on keskusteltu paljonkin, olen kertonut olostani ja olemme järjestäneetkin usein kahdenkeskistä aikaa) ja asuisimme mahdollisimman lähekkäin lapsen isän kanssa, jotta vierailut olisivat helppoja. Mies haluaa jatkaa, mutta koen sen myös vääränä, että en tunne sellaisia tunteita joita haluaisin puolisoa kohtaan tuntea. Mieheni ansaitsee olla rakastettu, ja oikeasti haluttu. Välimme ovat hyvät, mutta siinä ei ole mitään kipinää. En vain halua tai tunne sellaista. Voisimme mahdollisesti tulla vanhempina ja eronneina toimeen saman katon allakin, ainakin alkuun.
Ja kyllä, onnellisuus on minulle erittäin tärkeää. En halua katkeroitua ja tukahtua. Eikö lapsikin kuitenkin tajuaisi asian ennemmin tai myöhemmin, ettei äiti voi hyvin.
Nyt ensin pariterapiaan ja yrität saada suhteen kuntoon ennen kuin teet lopullisia päätöksiä. Nykyiset ongelmat voivat korjaantua tai sitten ei, mutta sen tiedät vasta kun olet yrittänyt. Lisäksi ongelmien selvittely kannattaa, vaikka lopulta päätyisittekin eroon. Kysy apua esim. perheneuvolasta, seurakunnasta ja/tai yksityisiltä terapeuteilta. Parisuhdeneuvonnassa voi käydä myös yksin, jos toinen osapuoli ei suostu mukaan. Netistä löytyy apua myös, esim.
Se "kipinä" kestää kaikkien tutkimusten vuotta kaksi vuotta, ei sen kauempaa.
Siinä vaiheessa kun rakastuminen loppuu, pitää opetella rakastamaan. Se vaatii työtä, joka päivä. Rakkaus on kirjaimellisesti tahdon asia.
Sinun on hyvä muistaa myös, että olet nyt äiti. Ensimmäisenä tulee lapsesi hyvinvointi. Sitten vasta sinun hyvinvointisi.
Tiedäthän, että lähes kaikkeen muuhun voit vaikuttaa paitsi oman miehesi tunteisiin sinua kohtaan. Ihan turha odotella aina minkälaisia ”tunteita” eri vuodet tuovat tullessaan, voin luvata että niitä tulee ihan laidasta laitaan. Jos miehesi rakkaus ja välittäminen sinua kohtaan loppuun niin siihen et voi paljonkaan vaikuttaa. Kaikkea muuta voit työstää, pohtia, katsoa useammalta kannalta jne.
Erityisen heikosti uusia miehiä on tarjolla naisille joilla on jo lapsia. Ja yleensä vapaana on vain niitä miehiä joita kukaan ei ole huolinut. Eli jos ajattelin että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella niin mieti uudestaan.
Vierailija kirjoitti:
Se "kipinä" kestää kaikkien tutkimusten vuotta kaksi vuotta, ei sen kauempaa.
Siinä vaiheessa kun rakastuminen loppuu, pitää opetella rakastamaan. Se vaatii työtä, joka päivä. Rakkaus on kirjaimellisesti tahdon asia.
Sinun on hyvä muistaa myös, että olet nyt äiti. Ensimmäisenä tulee lapsesi hyvinvointi. Sitten vasta sinun hyvinvointisi.
Tämä nyt on melko naurettava asia. Ettäkö lapsi voisi hyvin kun äiti itkee päivät pitkät eikä jaksa hymyillä tai leikkiä kun voi niin huonosti. Juu ei.
Umpikujassa(AP) kirjoitti:
Oloni on vain niin huono, väärä tässä suhteessa. Voin kyllä odottaa asian kanssa vielä, mutta tunnen sen vain että tämä ei ole sitä mihin haluan jäädä, kun en saa henkistä tarvettani täytettyä. Se on minulle liian iso pala omasta hyvinvoinnistani. Kyllä, elämä opettaa ja nyt tunnen itseni paljon paremmin kuin neljä vuotta sitten. Totta kai kannan vastuuni lapsen kanssa, ja jos ero tulisi, tapaamisasiat sujuisivat varmasti hyvin (asioista on keskusteltu paljonkin, olen kertonut olostani ja olemme järjestäneetkin usein kahdenkeskistä aikaa) ja asuisimme mahdollisimman lähekkäin lapsen isän kanssa, jotta vierailut olisivat helppoja. Mies haluaa jatkaa, mutta koen sen myös vääränä, että en tunne sellaisia tunteita joita haluaisin puolisoa kohtaan tuntea. Mieheni ansaitsee olla rakastettu, ja oikeasti haluttu. Välimme ovat hyvät, mutta siinä ei ole mitään kipinää. En vain halua tai tunne sellaista. Voisimme mahdollisesti tulla vanhempina ja eronneina toimeen saman katon allakin, ainakin alkuun.
Ja kyllä, onnellisuus on minulle erittäin tärkeää. En halua katkeroitua ja tukahtua. Eikö lapsikin kuitenkin tajuaisi asian ennemmin tai myöhemmin, ettei äiti voi hyvin.
Mistä vierailuista puhut? Eikö lapsi ole yhteinen, ethän ole lapsesta eroamassa?
Ei ole järkeä pysyä suhteessa jossa ei ole onnellinen, sellaista perheen mallia ei ole järkeä lapselle opettaa.
Vaikka ei viikko-viikkokaan ole ihan perinteinen niin jos vanhemmat ovat edes onnellisia niin onhan sekin parempi.
Vierailija kirjoitti:
Umpikujassa(AP) kirjoitti:
Oloni on vain niin huono, väärä tässä suhteessa. Voin kyllä odottaa asian kanssa vielä, mutta tunnen sen vain että tämä ei ole sitä mihin haluan jäädä, kun en saa henkistä tarvettani täytettyä. Se on minulle liian iso pala omasta hyvinvoinnistani. Kyllä, elämä opettaa ja nyt tunnen itseni paljon paremmin kuin neljä vuotta sitten. Totta kai kannan vastuuni lapsen kanssa, ja jos ero tulisi, tapaamisasiat sujuisivat varmasti hyvin (asioista on keskusteltu paljonkin, olen kertonut olostani ja olemme järjestäneetkin usein kahdenkeskistä aikaa) ja asuisimme mahdollisimman lähekkäin lapsen isän kanssa, jotta vierailut olisivat helppoja. Mies haluaa jatkaa, mutta koen sen myös vääränä, että en tunne sellaisia tunteita joita haluaisin puolisoa kohtaan tuntea. Mieheni ansaitsee olla rakastettu, ja oikeasti haluttu. Välimme ovat hyvät, mutta siinä ei ole mitään kipinää. En vain halua tai tunne sellaista. Voisimme mahdollisesti tulla vanhempina ja eronneina toimeen saman katon allakin, ainakin alkuun.
Ja kyllä, onnellisuus on minulle erittäin tärkeää. En halua katkeroitua ja tukahtua. Eikö lapsikin kuitenkin tajuaisi asian ennemmin tai myöhemmin, ettei äiti voi hyvin.
Mistä vierailuista puhut? Eikö lapsi ole yhteinen, ethän ole lapsesta eroamassa?
Ei ole järkeä pysyä suhteessa jossa ei ole onnellinen, sellaista perheen mallia ei ole järkeä lapselle opettaa.
Vaikka ei viikko-viikkokaan ole ihan perinteinen niin jos vanhemmat ovat edes onnellisia niin onhan sekin parempi.
Sanavalintani oli väärä, mutta tarkoitin juuri että mahdollistaisimme lapsemme tiiviin suhteen kumpaankin vanhempaan saunalla lähekkäin. Mutta ei viikko-viikko todellakaan näin pienelle, vaan useita kertoja viikossa olisi kummankin vanhemman kanssa.
Ei todellakaan ole mikään pakko jäädä suhteeseen. Kaikki tekevät virheitä ja lapsestasi voi kasvaa täysin tasapainoinen onnellinen ihminen, vaikka eroat. Tai onneton ja MT ongelmainen, vaikka elää ydinperheessä. Ydinperheessä ei ole mitään hienoa, tavoiteteltavaa tai ylevää, perhemuoto siinä missä muutkin. Itse olen ydinperheessä kasvanut ja tällä hetkellä meillä on ydinperhe, mutta tottakai eroaisin, jos suhde ei vaan toimisi. Maailma muuttuu, vaikka tällä palstalla parisuhde on pyhä lehmä, jossa kuuluu olla ja elää vaikka se tuntuisi miltä. Itseäänkin pitää kuunnella.
Tyhmä lause tuo "lapsi on onnellinen kun äitikin on". Eikö äiti ole onnellinen silloin, kun lapsikin on? Miksei haluta ajatella koskaan näin päin. Lapsi ei ole onnellinen, jos hyvä perhe menee rikki, se ei lisää lapsen onnellisuutta millään tavalla.
Kannattaa erota, jos olet suhteessa onneton. Et kai halua opettaa lapsellesi, että elämä kuuluu elää puolivaloilla? Virheet kuuluvat elämään.
Miehenä tässä ihmetyttää, että miten voi vaatia 4 vuotta parisuhdetta ja lapsen tekemisen ennen kuin tajuaa ettei "mies ole minulle se oikea kumppani" ja alkaa ahdistaa.
Kanna vastuusi ja lopeta ruikutus. Vakka kantensa valitsee ja sitä saa mitä tilaa.