Se tunne kun avaudut ystävällesi vaikeasta aiheesta ja hän haluaakin

Siis mistä puhuit?

No mitä siitä tunteesta?

Minua kohdanneesta ikävästä tapahtumaketjusta.

ap

Täh? Ehkä se asia ei tuntunut ystävästäsi kauhean vaikealta aiheelta. Ei ehkä tajunnut sen olevan sinulle vaikea. Moni on kohdannut suurempiakin ongelmia, eikä välttämättä tajua, että 5 kilon ylipaino tai puolison nivelrikko on suuri ja vakava ongelma.

Toisaalta jos ongelma oli todella suuri, voi siihen olla vaikeakin suhtautua. Entä jos ystävälläsi ei ole kokemusta tai tietoa siitä kuinka voisi auttaa?

Ne jotka ovat kokeneet vastaavaa, tietävät kyllä miltä se tuntuu.

Voi olla, että se kaveri ei juuri sillä hetkellä jaksa ottaa vastaan avautumista, jos vaikkaomassa elämässä on jo paljon jaksettavaa. Itselläni on joitain ystäviä, joilla on ikävä tapa kaataa toisten niskaan huolensa välittämättä siitä, millaisessa tilanteessa tämä ryöpyn vastaanottaja on. 

Joo, luulen kyllä että kyse on ainakin osittain siitä että hän koki aiheen hyvin vaikeaksi. EI tiennyt mitä sanoa.

ap

[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 10:46"]

pitää keskustelun vain ihan pinnallisena.

Se hetki kun tajuat, että taas luulit ystäväksi sellaista, joka olikin pelkkä kaveri.

:-(

[/quote]

"Se tunne kun"..... AAAAAAAARRRRRRGGGGGHHHHHHHHHHH!!!!!! Eikö näitä "Se tunne kun"-paskamölinöitä ollut jo ihan tarpeeksi Facebookissa? VOiko olla ärsyttävämpää litaniaa???

Tuosta että kaveri olisi itse ollut jotenkin kuormittunut, niin siitä ei ole ollut mitään viitteitä. Sitä en siis usko.

Mutta tämä ystäväni liikkuu kyllä kaikessa melko pintatasolla. Hän ei mene asioihin sen syvemmälle oikeastaan koskaan. Pari muutakin tällaista ystävää/kaveria minulla on. Eipä heistä koskaan kovin syvällisiä ystäviä ole tullutkaan, vaikka oltaisiin 20 vuotta tunnettu. En tiedä mitentällaiset ihmiset kokevat ystävyydet. Tuleeko se sitten heille siitä että ovat jonkun kanssa samalla aaltopituudella muuten, vaikka eivät sen syvempiä näidenkään ihmisten kanssa puhuisi.

ap

[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 10:55"]

Ne jotka ovat kokeneet vastaavaa, tietävät kyllä miltä se tuntuu.

[/quote]

Koskaan ei voi tietää, miltä toisesta tuntuu. Tunteet ovat yksilöllisiä ja asioiden kokeminen on yksilöllistä.

Ärsyttävintä on se, kun puhuu jostain asiasta ja sitten toinen nokittaa, että mulle sitten taas kävi näin tai alkaa puhua jotain, että meidän mummo oli sellainen että... ja johtaa puheen johonkin ihan muuhun.

Minä taas ihmettelen, että joku kaataa huolensa toisen niskaan ja odottaa saavansa jotain viisauden helmiä ja kannattelua vastineeksi. Itse en huolistani puhuessani odota saavani mitään takaisin, itse ne ongelmat on joka tapauksessa ratkaistava. Paras ystävä on sellainen, joka osaa nähdä minun kulloisetkin pikkuvaikeuteni oikeassa mittasuhteessa ja mahdollisesti jopa osaa nauraa niille silloin kun se on minulle vaikeaa. Kun toinen ei ala märehtiä ahdistuneesti, on itsekin helpompaa nauraa ongelmilleen, jolloin ne eivät enää tunnu niin pahoilta, ja niitä voi alkaa ratkoa.

Kiitos kommentista, 12. Tuo valaisee asiaa. Varmaan monet ajattelevat juurikin noin. Ehkä tuo ystävänikin sitten.

Minä puolestani olen sellainen että saatan "kaataa" toisen niskaan jotain, ja toisaalta jos hänellä on suuri huoli jostain, niin minunkin niskaani saa "kaataa". Toki ihan jokaisella päivän tai viikon hetkellä se ei ole mahdollista puolin eikä toisin. Ilman muuta näin.

En ikinä voisi vain seistä ja katsella vierestä jos ystävälläni menee huonosti tai häntä lyödään.

Sinä päivänä kun sinulle tulee suuri suru, arvostat taatusti enemmän minunlaistani ystävää kuin sitä toista joka kommentoi jotain pinnallista ja siirtyy sitten toiseen aiheeseen (eikä hänestä muutamaan viikkoon taas sitten kuulukaan mitään).

ap

Hei ap!

Luulen tietäväni mistä puhut. Itse olen varmaan vähän ystäväsi kaltainen joissain tilanteissa, koska minun on vaikea ottaa vastaan toisten suuria suruja. En yksinkertaisesti tiedä mitä sanoisin. Toisaalta en myöskään ole kaikkia huoliani jakamassa toisten kanssa, vaan selvittelen niitä itsekseni esim, kirjoittamalla. Meitä on moneen junaan ja kaikissa on puolensa! Itse haluaisin opetella taitavammaksi keskustelemaan vakavista asioista. Toisaalta ärsyynnyn sellaisista omien ongelmiensa vatvojista, jotka olettavat ikuista myötätuntoa ja kauhistelua.

Tiedän etten ole aina kovin hyvin ystävä, koska mulla on itsellä niin sekava mielenmaisema ja hauras psyyke että kuormitun hirveästi jos minua käytetään terapeuttina ihmissuhteissa. Koen asiat hirveän syyllistävinä helpostija alan velloa muiden murheissa ihan tarpeettomasti. Yritän itseäni suojellakseni nykyään viestittää että omassa elämässä on tarpeeksi kestämistä ilman että minulla on henkisiä resursseja toimia kenenkään purkautmiskanavana vaikeissa asioissa, joissa en kuitenkaan voi tehdä mitään. Anteeksi.

Täh??? Missä vaiheessa omien vaikeiden asioiden jakamisesta ystävien (siis ystävien, ei tuttavien) kanssa on tullut päälle "kaatamista"? Miten hulluksi tämä maailma vielä oikein menee ja miten pinnalliseksi kaikki ihmissuhteet? Miten yksinäiseksi ihmiset tulevaisuudessa tuntevat olonsa, jos mitään asioita ei saa "kaataa" toisen niskaan, koska ne "ongelmat kuitenkin pitää selvittää oman pään sisällä"?

En tiedä, jaksan yhä hämmästyä tätä tunneköyhyyden määrää ja empatiavammaisia ihmisiä. Kohta robotitkin ovat inhimillisempiä kuin ihmiset. Tai korjaan, vain kivoja asioita saa jakaa, saa vain hymyillä ja olla pusipusi naminami joka päivä! Ah miten aitoja ihmissuhteita...kyllä tämä yksilöllisyys on hienoa, taidan muuttaa jonkun alkuperäiskansan pariin.

Ap, ystäväsi on perseestä, tiedän ihmistyypin (juuri näitä iloilo pusipusi naminami elämä on vain ihanaa ja lallallaa mitään pahaa ei tapahdu kenellekään en halua kuulla!). Olen kokenut kaikenlaista elämässäni ja minun sydämestäni löytyy tilaa niin isoille kuin pienillekin murheille. Surkein on se ihminen, joka omista koettelemuksistaan huolimatta levittää sitä tunneköyhyyttä ympärilleen. Tsemppiä ap ja avaudu jatkossa ihmisille, jotka oikeasti välittävät muista muutenkin, kuin pinnallisesti. Kyllä niitäkin ihmisiä luojan kiitos vielä on.

Hei ap!

Uskoisin tietäväni mitä tarkoitat. Joskus se on tosi surullista, toisinaan niin turhauttavaa.

Minulla on läheinen ihminen, jota olen vuosikaudet pitänyt parhaimpana ystävänäni. Havaitsin kyllä jo kauan sitten, että hän ei ole lainkaan niin tunteellinen kuin minä, häntä eivät suuret ilot taikka surut liikauta. Olen kuvitellut meidän aina keskustelleen syvällisesti mutta olen alkanut vasta tajuta, että ei se olekaan ollut niin. Olen avautunut omista asioistani, häneltä tulee jokin lakoninen kommentti ja sitten siirrytään muihin, pinnallisempiin asioihin. Olen myös tajunnut, ettei hän avaudu minulle. Kuitenkin olen hänen lapsiltaan kuullut olevani heidän äitinsä paras ystävä.

Kyse ei ole siitä, että rasittaisin ystävääni aina joillain raskailla ja vaikeilla asioilla. Olen tuntenut tällaisen "läheisen ystävän", joka käytti minua kaatopaikkanaan antamatta mitään itse takaisin. Yritän siksi välttää, etten kuormita ketään ystäväpiirissäni liikaa. Sitä paitsi haluan jakaa myös kaikki ilonaiheet! Haluan hehkuttaa onnea silloin harvoin, kun sitä kohdalle osuu mutta näihinkin tämä ko. ystäväni tokaisee vastaan jotain lähes negatiivista, mikä latistaa sitten minunkin iloani. Olen tullut tulokseen, että vastoin mielikuvaani hän ei todellisuudessa ole kovinkaan empatiakykyinen - ei hyvässä eikä pahassa.

Ystäväni puhuisi mieluimmin millaiset verhot sopisivat uuteen sohvaan, voisiko tätä reseptiä kokeilla toisella tapaa, kannattaako tuonne matkustaa keväällä vai syksyllä? Näitä juttelen kavereiden kanssa. Ystäväni kanssa haluaisin puhua elämästä, mennä pintaa syvemmälle. Olen nyt opetellut, että me olemme paljon erilaisempia kuin olin luullut. Hän on minulle rakas ja tärkeä, mutta ymmärrän, että mikäli haluan keskustella vaikeasta asiasta, minun tulee etsiä joku toinen ihminen.

[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 11:06"]

[quote author="Vierailija" time="06.04.2013 klo 10:46"]

pitää keskustelun vain ihan pinnallisena.

Se hetki kun tajuat, että taas luulit ystäväksi sellaista, joka olikin pelkkä kaveri.

:-(

[/quote]

"Se tunne kun"..... AAAAAAAARRRRRRGGGGGHHHHHHHHHHH!!!!!! Eikö näitä "Se tunne kun"-paskamölinöitä ollut jo ihan tarpeeksi Facebookissa? VOiko olla ärsyttävämpää litaniaa???

[/quote]

Aha, sinusta se on ärsyttävä. Minä taas tykkään siitä enkä ole edes ap.

Nooh, mulle ystävä alkoi valittaa kun ei saanut haluamaansa ylennystä. Siinä tilanteessa olin juuri itse menettänyt työpaikan ilman omaa syytäni, lapsi sairastunut pitkäaikaissairautuneen ilman paranemisennusteita (ei tappava kuitenkaan) appiukko kuoli ja isäni sokeutunut - parin kuukauden sisällä. En vain jaksanut muiden murheita enää. Ystävä lopetti yhteydenpidon, kun halusin jutella mieluummin jotain pinnallista - toisaalta en halunnut rasittaa häntä omilla asioillani - koetin tuossa epätoivoisesti löytää uutta työtä ja energia meni siihen. 

Moni ei aina tiedä miten suhtautua toisen ongelmiin. Itse olen huomannut että monesti kun kerron vaikeasta asiasta niin sellaiset jotka eivät ole samaa itse kokeneet yrittävät yleensä kannustaa, tai eivät ota kantaa. Ne taas jotka ovat olleet samassa tilanteessa osaavat jakaa asian ihan eri tavalla. 

Olen ollut lapsen sairauden takia lastenosastoilla ja joskus puhunut muiden vanhempien kanssa siitä, kuinka outoja komentteja sellaisilta saa, jotka eivät ole samaa kokeneet. Mutta itse en loukkaannu, sillä miten he osaisivatkaan sanoa oikeita sanoja, ei heillä ole omakohtaista kokemusta. Riittää kun kulkevat siinä rinnalla.

Moni ei aina tiedä miten suhtautua toisen ongelmiin. Itse olen huomannut että monesti kun kerron vaikeasta asiasta niin sellaiset jotka eivät ole samaa itse kokeneet yrittävät yleensä kannustaa, tai eivät ota kantaa. Ne taas jotka ovat olleet samassa tilanteessa osaavat jakaa asian ihan eri tavalla. 

Olen ollut lapsen sairauden takia lastenosastoilla ja joskus puhunut muiden vanhempien kanssa siitä, kuinka outoja komentteja sellaisilta saa, jotka eivät ole samaa kokeneet. Mutta itse en loukkaannu, sillä miten he osaisivatkaan sanoa oikeita sanoja, ei heillä ole omakohtaista kokemusta. Riittää kun kulkevat siinä rinnalla.