Mies on alkanut kyllästyä muhun ja osoittaa inhon merkkejä...
Ollaan oltu yhdessä vuosia ja minulla mm. vakava masennus ja paniikkihäiriö. Aluksi mies jaksoi tukea jne, mutta nyt on ilmeisesti menettänyt toivonsa sen suhteen että tilanteeni paranisi ja olen huomaavinani katkeroitumisen merkkejä.
mm.
-jos itken hän ei enää välitä lohduttaa ja on muuttunut käytökseltään kylmäksi ja turhautuneeksi niissä tilanteissa.
-saattaa halveksia jotain käytöstäni, erityisesti sitä jos olen allapäin ja saattaa sanoa että "lopeta se typerä itsesäälissä rypeminen" tmv. Näkyy kuulemma naamasta vaikken sanoisikaan mitään, joten tuntuu kuin häntä inhottaisi pelkästään mun näkeminen.
-on alkanut saamaan satunnaisia raivareita avuttomuudestani.
Siitä etten osaa, en yritä tai etten uskalla. Huutaa että olen uskomattoman tyhmä, enkä selviä mistään itse, kun kaikessa pitää tulla aina auttamaan.
-on ilmoittanut joissain yhteyksissä ettei välttämättä kestä käytöstäni enää kauan, sen ollessa vastenmielistä ja sietämätöntä
Miltä kuulostaa?
Kommentit (83)
Vierailija kirjoitti:
Meillä ilmeisesti samankaltainen tilanne, mutta minä olen se kylmäksi muuttuva mies. Ja kyllä, ero on vahvasti harkinnassa. Kun toisen näkee enää parantumattomana potilaana, jossa ei näe enää mitään postiivista, niin miksi sitä jäisi? Ei olla naimisissa, eikä lapsia ole. Toinen tuntuu vain mustalta aukolta, joka imee minustakin kaiken elämänilon, joten kyllähän tässä mieleen tulee, että pelastan edes itseni tästä. Enkä ole lähtemässä ensimmäisten vaikeuksien ilmaantuessa, tätä on jatkunut jo vuosia ja olen yrittänyt tukena olla. Ei tunnu auttavan mikään.
Olisiko sinulle helpotus jos kyseinen nainen haluaisi erota susta? Ihmettelen myöskin eikö teillä tosiaan ole enää mitään positiivista jäljellä? Ja miksi et sitten vain lähde?
-ap
Moni on täällä kommentoinut sillä oletuksella etten ole hakenut tai ole halukas hakemaan apua ongelmiini, näin ei kuitenkaan ole. Käyn terapiassa tälläkin hetkellä.
-ap
En tajua miten kukaan jaksaa katsella aina saamatonta ja alakuloista puolisoa. Olkoon kuinka suurta rakkautta, miksi pilata oma elämänsä?
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, miltä elämä masentuneen ja ahdistuneen puolison kanssa on. Mä olen meillä se terve ja varmaan mieheni kokee samaa. Mä vaan en enää osaa sanoa mitään uutta ja on hirveän raskasta, kun toisella ei ikinä ole mikään hyvin. Koko arki kaatuu mun vastuulle, kun mies ei välillä saa itselleen edes vaatteita päälle. Mä oon vuodesta toiseen kuunnellut, lohduttanut, ymmärtänyt, jaksanut ja silittänyt päätä, mutta en jaksa enää olla koko ajan niin empaattinen ja saatan välillä sanoa, että tiiätkö kun se on ihan sun päässä se ongelma ja en kyllä nyt osaa enää sanoa tähän mitään ja vaihdan aihetta.
Saatan myös ärsyyntyä, kun tulen töistä kotiin eikä mies oo tehnyt mitään koko päivänä. Ei edes siirtynyt siitä mihin aamulla sohvalle istui saati, että olis esim. hoitanut tiskit. Tai siitä, että ei voi hoitaa mitään itsenäisesti, mun pitäis mennä mukaan lääkäreille ja auttaa vähän kaikessa. Kuten miehesi, olen myös sanonut, että en välttämättä jaksa tätä enää ihan hirveän pitkään katsella.
Minä kuitenkin kotona hoidan taloutta, kodin ulkopuoliset asiat ovat itselleni niitä vaikeita ja mies kokee sitten kuormittavaksi kun en uskalla yrittää mitään uutta ja esimerkiksi yhteisen loman suunnittelu ei onnistu koska pelkään kaikkea ja ahdistun, niin jään sitten vain mielummin kotiin.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Moni on täällä kommentoinut sillä oletuksella etten ole hakenut tai ole halukas hakemaan apua ongelmiini, näin ei kuitenkaan ole. Käyn terapiassa tälläkin hetkellä.
-ap
Miten se on sitten sinua ja puolisoasi auttanut? Oletko päässyt eteenpäin? Jos junnaat vain paikallasi, niin et voi olettaa, että puoliso jaksaa katsella tuollaista jatkossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, miltä elämä masentuneen ja ahdistuneen puolison kanssa on. Mä olen meillä se terve ja varmaan mieheni kokee samaa. Mä vaan en enää osaa sanoa mitään uutta ja on hirveän raskasta, kun toisella ei ikinä ole mikään hyvin. Koko arki kaatuu mun vastuulle, kun mies ei välillä saa itselleen edes vaatteita päälle. Mä oon vuodesta toiseen kuunnellut, lohduttanut, ymmärtänyt, jaksanut ja silittänyt päätä, mutta en jaksa enää olla koko ajan niin empaattinen ja saatan välillä sanoa, että tiiätkö kun se on ihan sun päässä se ongelma ja en kyllä nyt osaa enää sanoa tähän mitään ja vaihdan aihetta.
Saatan myös ärsyyntyä, kun tulen töistä kotiin eikä mies oo tehnyt mitään koko päivänä. Ei edes siirtynyt siitä mihin aamulla sohvalle istui saati, että olis esim. hoitanut tiskit. Tai siitä, että ei voi hoitaa mitään itsenäisesti, mun pitäis mennä mukaan lääkäreille ja auttaa vähän kaikessa. Kuten miehesi, olen myös sanonut, että en välttämättä jaksa tätä enää ihan hirveän pitkään katsella.
Minä kuitenkin kotona hoidan taloutta, kodin ulkopuoliset asiat ovat itselleni niitä vaikeita ja mies kokee sitten kuormittavaksi kun en uskalla yrittää mitään uutta ja esimerkiksi yhteisen loman suunnittelu ei onnistu koska pelkään kaikkea ja ahdistun, niin jään sitten vain mielummin kotiin.
-ap
Miksi miehen pitää jäädä kotiin, jos sinä et jaksa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, miltä elämä masentuneen ja ahdistuneen puolison kanssa on. Mä olen meillä se terve ja varmaan mieheni kokee samaa. Mä vaan en enää osaa sanoa mitään uutta ja on hirveän raskasta, kun toisella ei ikinä ole mikään hyvin. Koko arki kaatuu mun vastuulle, kun mies ei välillä saa itselleen edes vaatteita päälle. Mä oon vuodesta toiseen kuunnellut, lohduttanut, ymmärtänyt, jaksanut ja silittänyt päätä, mutta en jaksa enää olla koko ajan niin empaattinen ja saatan välillä sanoa, että tiiätkö kun se on ihan sun päässä se ongelma ja en kyllä nyt osaa enää sanoa tähän mitään ja vaihdan aihetta.
Saatan myös ärsyyntyä, kun tulen töistä kotiin eikä mies oo tehnyt mitään koko päivänä. Ei edes siirtynyt siitä mihin aamulla sohvalle istui saati, että olis esim. hoitanut tiskit. Tai siitä, että ei voi hoitaa mitään itsenäisesti, mun pitäis mennä mukaan lääkäreille ja auttaa vähän kaikessa. Kuten miehesi, olen myös sanonut, että en välttämättä jaksa tätä enää ihan hirveän pitkään katsella.
Minä kuitenkin kotona hoidan taloutta, kodin ulkopuoliset asiat ovat itselleni niitä vaikeita ja mies kokee sitten kuormittavaksi kun en uskalla yrittää mitään uutta ja esimerkiksi yhteisen loman suunnittelu ei onnistu koska pelkään kaikkea ja ahdistun, niin jään sitten vain mielummin kotiin.
-ap
Miksi miehen pitää jäädä kotiin, jos sinä et jaksa?
Ei hänen tarvitsekaan. Hän on vapaa menemään yksin, ei ole lapsiakaan joiden vuoksi tämä olisi mahdotonta.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä ilmeisesti samankaltainen tilanne, mutta minä olen se kylmäksi muuttuva mies. Ja kyllä, ero on vahvasti harkinnassa. Kun toisen näkee enää parantumattomana potilaana, jossa ei näe enää mitään postiivista, niin miksi sitä jäisi? Ei olla naimisissa, eikä lapsia ole. Toinen tuntuu vain mustalta aukolta, joka imee minustakin kaiken elämänilon, joten kyllähän tässä mieleen tulee, että pelastan edes itseni tästä. Enkä ole lähtemässä ensimmäisten vaikeuksien ilmaantuessa, tätä on jatkunut jo vuosia ja olen yrittänyt tukena olla. Ei tunnu auttavan mikään.
Olisiko sinulle helpotus jos kyseinen nainen haluaisi erota susta? Ihmettelen myöskin eikö teillä tosiaan ole enää mitään positiivista jäljellä? Ja miksi et sitten vain lähde?
-ap
Olisi helpotus. Velvollisuudentunnosta yritän sinnitellä, kun tuntuuhan se pahalta hylätä toinen, vaikka järki sanoisikin, että se olisi oikein. Ja kai se jossain piilee vielä se pieni toivonkipinäkin, että "mitä jos se tuosta kuitenkin vielä paranisi ja voitaisiin olla niin kuin ennen".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni on täällä kommentoinut sillä oletuksella etten ole hakenut tai ole halukas hakemaan apua ongelmiini, näin ei kuitenkaan ole. Käyn terapiassa tälläkin hetkellä.
-ap
Miten se on sitten sinua ja puolisoasi auttanut? Oletko päässyt eteenpäin? Jos junnaat vain paikallasi, niin et voi olettaa, että puoliso jaksaa katsella tuollaista jatkossa.
Joiltain osin kyllä, mutta muutos on hidasta ja tulee takapakkeja. En oletakaan että hän jaksaa olla tukenani tai että hän jäisi parisuhteeseen kanssani, enemmänkin olen huolissani siitä ettei suhteemme tule kestämään tätä kaikkea. Tuntuu että olen taakka ja pilaan hänenkin elämänsä. asiasta on paljon puhuttu, en haluaisi erota mutta tilanne syö meitä molempia ja pelkään miehen katkeroituvan. Tunnen itseni huonoksi tämän vuoksi, mikä sitten entisestään alentaa omanarvontuntoa.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Moni on täällä kommentoinut sillä oletuksella etten ole hakenut tai ole halukas hakemaan apua ongelmiini, näin ei kuitenkaan ole. Käyn terapiassa tälläkin hetkellä.
-ap
Olen varmaan poikkeus, mutta olen sitä mieltä joskus terapia voi pahentaa asioita. Revitään auki asioita joiden muisteleminen tekee vain olon huonommaksi. Uskon että jokainen tietää syyt omalle huonolle ololle ja kunhan vain pysähtyy miettimään miten voisi ottaa eri suunnan ja mikä juuri minulle on hyväksi jotta voin hyvin pääsee alkuun. Esim. jos olet aina pakottanut itsesi eri rooliin kuin mitä oikeasti olet niin kuuntele itseäsi jaa tee suunnanmuutos. Esim. jos koet olevasi enemmän yksintyöskentelijä kuin tiimityöskentelijä, hae ammatteihin joissa voit tehdä töitä yksin.
Seuraavan kerran kun olet avautumassa huonosta olosta puolisolle, pysähdy, mieti ja kelaa asioita omassa päässä. Piehtaroi vaikka puoli tuntia pahassa olossa ja sen jälkeen suljet tietoisesti pahan olon pois tekemällä jotain muuta. Lähde lenkille, katso Netflixiä tai lue kirjaa. Kun tuosta tulee tapa, huomaat kuinka päivä päivältä voit paremmin. Yllätä puoliso leipomalla jotain hyvää ja kerro jostain pienestä päivän positiivisesta asiasta, vaikkapa metsäretkestä, niin huomaat kuinka puolisokin ilahtuu ja se heijastuu sinuunkin kun huomaat että pystyt tuottamaan toiselle muutakin kuin huolta ja murhetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä ilmeisesti samankaltainen tilanne, mutta minä olen se kylmäksi muuttuva mies. Ja kyllä, ero on vahvasti harkinnassa. Kun toisen näkee enää parantumattomana potilaana, jossa ei näe enää mitään postiivista, niin miksi sitä jäisi? Ei olla naimisissa, eikä lapsia ole. Toinen tuntuu vain mustalta aukolta, joka imee minustakin kaiken elämänilon, joten kyllähän tässä mieleen tulee, että pelastan edes itseni tästä. Enkä ole lähtemässä ensimmäisten vaikeuksien ilmaantuessa, tätä on jatkunut jo vuosia ja olen yrittänyt tukena olla. Ei tunnu auttavan mikään.
Olisiko sinulle helpotus jos kyseinen nainen haluaisi erota susta? Ihmettelen myöskin eikö teillä tosiaan ole enää mitään positiivista jäljellä? Ja miksi et sitten vain lähde?
-ap
Olisi helpotus. Velvollisuudentunnosta yritän sinnitellä, kun tuntuuhan se pahalta hylätä toinen, vaikka järki sanoisikin, että se olisi oikein. Ja kai se jossain piilee vielä se pieni toivonkipinäkin, että "mitä jos se tuosta kuitenkin vielä paranisi ja voitaisiin olla niin kuin ennen".
Tätä juuri arvelinkin. Olen mieheltä kysynyt haluaisiko hän erota ja kyllä se vähän siltä kuulosti että se on vahva vaihtoehto, vaikke sitä suoraan myöntänytkään. Ei myöskään haluaisi hylätä ja kieltämättä siltähän se tuntuisi että jäisi yksin kaiken tämän kaaoksen keskelle. Mutta onko sitten parempi olla oman elämänsä pilamisen lisäksi vastuussa myös toisen elämän kurjaksi tekemisestä?
-ap
Kuppikokosi ja heiluuko peitto päivittäin?
Ymmärrän sinua, mutta täytyy ymmärtää myös miestä. Tämä on hänenkin ainutkertainen elämänsä. Millaista se on? Voisiko se olla parempaa? Parisuhteessa ollaan yhdessä niin kauan, kuin on hyvä olla. Sitten, kun ei enää ole eikä tilannetta voi parantaa, on aika lähteä.
Kuulostaa vähän huonolta, siis lähinnä tuokin että miehesi käytös on muuttunut tuohon tapaan...selvästi pettynyt ja turhautunut ja varmaan jollain tasoa syyttää sinua tilanteesta johon on joutunut. Luulen että hän kokee olevansa vankina tässä suhteessanne.
Ap:n kannattaa yrittää keskittyä itseensä parisuhteen sijaan.
Varmaan kokee sen samalla tavalla kuin minäkin että ei ymmärrä miten ihminen, joka ennen suoriutui hyvin arkipäivän asioista ja askareista, ei yhtäkkiä niitä osaakaan mitenkään. Tuntee että olet heittäytynyt avuttomaksi, et edes yritä, välitä. Miettii että mihin ne opitut taidot yhtäkkiä voi kadota. Ajattelee että jokaista väsyttää ja ketuttaa joskus, sen yli vaan pitää päästä ja jatkaa tekemistä, eikä jäädä vellomaan pahassa olossa. Miettii että miten joku toinen saa/voi/ehtii aina kuunnella omia tunteitaan ja selitellä niitä kun itsellä ei ole koskaan sellaiseen aikaan kun pitää hoitaa niitä arkisia asioita ja työnsä vielä. Anteeksi rehellisyyteni, mutta minä olen juuri tällainen ihminen joka ei ymmärrä masentuneita, en vaikka kuinka yritän ja haluaisin. Jokaisella on vastoinkäymisiä, väsyttää, ketuttaa, uuvuttaa, masentaa, elämä potkii päähän ja kaikki on vastatuulessa ja kaikenlaisia tunteita tulee ja menee. Minulla vain ei ole aikaa jäädä niitä analysoimaan ja miettimään että miltä tänään tuntuu ja mitä tunteita mikäkin tapahtuma herättää. Olen väsynyt, uupunut mutta minulla ei ole aikaa jäädä tuleen makaamaan. En kehtaisi missään tilanteessa jättää omaa elämääni toisten vastuulle, joten puurran ja puren hammasta, itken välillä ja ryven itsesäälissä, mutta kokoan itseni ja pusken eteenpäin. Koen joskus masentuneet itsekkäiksi ihmisiksi jotka heittäytyy toisten holhottaviksi jotta saavat rauhassa miettiä miltä omat tunteet tuntuvat. Nyt sataa alapeukkua mutta en vain jaksa ymmärtää.
Vierailija kirjoitti:
Varmaan kokee sen samalla tavalla kuin minäkin että ei ymmärrä miten ihminen, joka ennen suoriutui hyvin arkipäivän asioista ja askareista, ei yhtäkkiä niitä osaakaan mitenkään. Tuntee että olet heittäytynyt avuttomaksi, et edes yritä, välitä. Miettii että mihin ne opitut taidot yhtäkkiä voi kadota. Ajattelee että jokaista väsyttää ja ketuttaa joskus, sen yli vaan pitää päästä ja jatkaa tekemistä, eikä jäädä vellomaan pahassa olossa. Miettii että miten joku toinen saa/voi/ehtii aina kuunnella omia tunteitaan ja selitellä niitä kun itsellä ei ole koskaan sellaiseen aikaan kun pitää hoitaa niitä arkisia asioita ja työnsä vielä. Anteeksi rehellisyyteni, mutta minä olen juuri tällainen ihminen joka ei ymmärrä masentuneita, en vaikka kuinka yritän ja haluaisin. Jokaisella on vastoinkäymisiä, väsyttää, ketuttaa, uuvuttaa, masentaa, elämä potkii päähän ja kaikki on vastatuulessa ja kaikenlaisia tunteita tulee ja menee. Minulla vain ei ole aikaa jäädä niitä analysoimaan ja miettimään että miltä tänään tuntuu ja mitä tunteita mikäkin tapahtuma herättää. Olen väsynyt, uupunut mutta minulla ei ole aikaa jäädä tuleen makaamaan. En kehtaisi missään tilanteessa jättää omaa elämääni toisten vastuulle, joten puurran ja puren hammasta, itken välillä ja ryven itsesäälissä, mutta kokoan itseni ja pusken eteenpäin. Koen joskus masentuneet itsekkäiksi ihmisiksi jotka heittäytyy toisten holhottaviksi jotta saavat rauhassa miettiä miltä omat tunteet tuntuvat. Nyt sataa alapeukkua mutta en vain jaksa ymmärtää.
Olin samanlainen kuin sinä ennen kuin itse masennuin. Jos on huono mielikuvitus niin ei kaikkea ymmärrä ennen kuin itse kokee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan kokee sen samalla tavalla kuin minäkin että ei ymmärrä miten ihminen, joka ennen suoriutui hyvin arkipäivän asioista ja askareista, ei yhtäkkiä niitä osaakaan mitenkään. Tuntee että olet heittäytynyt avuttomaksi, et edes yritä, välitä. Miettii että mihin ne opitut taidot yhtäkkiä voi kadota. Ajattelee että jokaista väsyttää ja ketuttaa joskus, sen yli vaan pitää päästä ja jatkaa tekemistä, eikä jäädä vellomaan pahassa olossa. Miettii että miten joku toinen saa/voi/ehtii aina kuunnella omia tunteitaan ja selitellä niitä kun itsellä ei ole koskaan sellaiseen aikaan kun pitää hoitaa niitä arkisia asioita ja työnsä vielä. Anteeksi rehellisyyteni, mutta minä olen juuri tällainen ihminen joka ei ymmärrä masentuneita, en vaikka kuinka yritän ja haluaisin. Jokaisella on vastoinkäymisiä, väsyttää, ketuttaa, uuvuttaa, masentaa, elämä potkii päähän ja kaikki on vastatuulessa ja kaikenlaisia tunteita tulee ja menee. Minulla vain ei ole aikaa jäädä niitä analysoimaan ja miettimään että miltä tänään tuntuu ja mitä tunteita mikäkin tapahtuma herättää. Olen väsynyt, uupunut mutta minulla ei ole aikaa jäädä tuleen makaamaan. En kehtaisi missään tilanteessa jättää omaa elämääni toisten vastuulle, joten puurran ja puren hammasta, itken välillä ja ryven itsesäälissä, mutta kokoan itseni ja pusken eteenpäin. Koen joskus masentuneet itsekkäiksi ihmisiksi jotka heittäytyy toisten holhottaviksi jotta saavat rauhassa miettiä miltä omat tunteet tuntuvat. Nyt sataa alapeukkua mutta en vain jaksa ymmärtää.
Olin samanlainen kuin sinä ennen kuin itse masennuin. Jos on huono mielikuvitus niin ei kaikkea ymmärrä ennen kuin itse kokee.
Ehkä näinkin. Mielikuvitus minulla on hyvä mutta silti en ymmärrä. Itsekin koen usein olevani masentunut, mutta ei se oikeuta minua heittäytymään toisten holhottavaksi, revin vaikka väkisin itseni tekemään asioita ja suoriutumaan. Ehkä jos tämä muuttuu syväksi masennukseksi, mieleni voi muuttua. Ehkä me kaikki ei olla yhtä kovia taistelijoita ja toiset antaa periksi helpommin. Minä en.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan kokee sen samalla tavalla kuin minäkin että ei ymmärrä miten ihminen, joka ennen suoriutui hyvin arkipäivän asioista ja askareista, ei yhtäkkiä niitä osaakaan mitenkään. Tuntee että olet heittäytynyt avuttomaksi, et edes yritä, välitä. Miettii että mihin ne opitut taidot yhtäkkiä voi kadota. Ajattelee että jokaista väsyttää ja ketuttaa joskus, sen yli vaan pitää päästä ja jatkaa tekemistä, eikä jäädä vellomaan pahassa olossa. Miettii että miten joku toinen saa/voi/ehtii aina kuunnella omia tunteitaan ja selitellä niitä kun itsellä ei ole koskaan sellaiseen aikaan kun pitää hoitaa niitä arkisia asioita ja työnsä vielä. Anteeksi rehellisyyteni, mutta minä olen juuri tällainen ihminen joka ei ymmärrä masentuneita, en vaikka kuinka yritän ja haluaisin. Jokaisella on vastoinkäymisiä, väsyttää, ketuttaa, uuvuttaa, masentaa, elämä potkii päähän ja kaikki on vastatuulessa ja kaikenlaisia tunteita tulee ja menee. Minulla vain ei ole aikaa jäädä niitä analysoimaan ja miettimään että miltä tänään tuntuu ja mitä tunteita mikäkin tapahtuma herättää. Olen väsynyt, uupunut mutta minulla ei ole aikaa jäädä tuleen makaamaan. En kehtaisi missään tilanteessa jättää omaa elämääni toisten vastuulle, joten puurran ja puren hammasta, itken välillä ja ryven itsesäälissä, mutta kokoan itseni ja pusken eteenpäin. Koen joskus masentuneet itsekkäiksi ihmisiksi jotka heittäytyy toisten holhottaviksi jotta saavat rauhassa miettiä miltä omat tunteet tuntuvat. Nyt sataa alapeukkua mutta en vain jaksa ymmärtää.
Olin samanlainen kuin sinä ennen kuin itse masennuin. Jos on huono mielikuvitus niin ei kaikkea ymmärrä ennen kuin itse kokee.
Ehkä näinkin. Mielikuvitus minulla on hyvä mutta silti en ymmärrä. Itsekin koen usein olevani masentunut, mutta ei se oikeuta minua heittäytymään toisten holhottavaksi, revin vaikka väkisin itseni tekemään asioita ja suoriutumaan. Ehkä jos tämä muuttuu syväksi masennukseksi, mieleni voi muuttua. Ehkä me kaikki ei olla yhtä kovia taistelijoita ja toiset antaa periksi helpommin. Minä en.
Masennusta on eri asteista. Voit olla lievästi/keskivaikeasti masentunut, tai jotain muuta, ja siksi kitkerä ja katkera.
Jos et halua terapiaan niin kirjastosta löytyy paljon kirjoja joista voi olla apua. Myös youtubesta löytyy videoita eri lähtöön. Itse uskon noihin enemmän kuin terapiaan. Uskon että pysähtymällä ja menemällä syihin esim. tiedostamalla lapsuuden aiheuttamat syyt omalle aikuisiän käytökselle pääsee alkuun.