Lue keskustelun säännöt.
Mies on alkanut kyllästyä muhun ja osoittaa inhon merkkejä...
22.03.2019 |
Ollaan oltu yhdessä vuosia ja minulla mm. vakava masennus ja paniikkihäiriö. Aluksi mies jaksoi tukea jne, mutta nyt on ilmeisesti menettänyt toivonsa sen suhteen että tilanteeni paranisi ja olen huomaavinani katkeroitumisen merkkejä.
mm.
-jos itken hän ei enää välitä lohduttaa ja on muuttunut käytökseltään kylmäksi ja turhautuneeksi niissä tilanteissa.
-saattaa halveksia jotain käytöstäni, erityisesti sitä jos olen allapäin ja saattaa sanoa että "lopeta se typerä itsesäälissä rypeminen" tmv. Näkyy kuulemma naamasta vaikken sanoisikaan mitään, joten tuntuu kuin häntä inhottaisi pelkästään mun näkeminen.
-on alkanut saamaan satunnaisia raivareita avuttomuudestani.
Siitä etten osaa, en yritä tai etten uskalla. Huutaa että olen uskomattoman tyhmä, enkä selviä mistään itse, kun kaikessa pitää tulla aina auttamaan.
-on ilmoittanut joissain yhteyksissä ettei välttämättä kestä käytöstäni enää kauan, sen ollessa vastenmielistä ja sietämätöntä
Miltä kuulostaa?
Kommentit (83)
Vierailija kirjoitti:
Varmaan kokee sen samalla tavalla kuin minäkin että ei ymmärrä miten ihminen, joka ennen suoriutui hyvin arkipäivän asioista ja askareista, ei yhtäkkiä niitä osaakaan mitenkään. Tuntee että olet heittäytynyt avuttomaksi, et edes yritä, välitä. Miettii että mihin ne opitut taidot yhtäkkiä voi kadota. Ajattelee että jokaista väsyttää ja ketuttaa joskus, sen yli vaan pitää päästä ja jatkaa tekemistä, eikä jäädä vellomaan pahassa olossa. Miettii että miten joku toinen saa/voi/ehtii aina kuunnella omia tunteitaan ja selitellä niitä kun itsellä ei ole koskaan sellaiseen aikaan kun pitää hoitaa niitä arkisia asioita ja työnsä vielä. Anteeksi rehellisyyteni, mutta minä olen juuri tällainen ihminen joka ei ymmärrä masentuneita, en vaikka kuinka yritän ja haluaisin. Jokaisella on vastoinkäymisiä, väsyttää, ketuttaa, uuvuttaa, masentaa, elämä potkii päähän ja kaikki on vastatuulessa ja kaikenlaisia tunteita tulee ja menee. Minulla vain ei ole aikaa jäädä niitä analysoimaan ja miettimään että miltä tänään tuntuu ja mitä tunteita mikäkin tapahtuma herättää. Olen väsynyt, uupunut mutta minulla ei ole aikaa jäädä tuleen makaamaan. En kehtaisi missään tilanteessa jättää omaa elämääni toisten vastuulle, joten puurran ja puren hammasta, itken välillä ja ryven itsesäälissä, mutta kokoan itseni ja pusken eteenpäin. Koen joskus masentuneet itsekkäiksi ihmisiksi jotka heittäytyy toisten holhottaviksi jotta saavat rauhassa miettiä miltä omat tunteet tuntuvat. Nyt sataa alapeukkua mutta en vain jaksa ymmärtää.
Minulla vain on ollut näin oikeastaan aina eli ei ole tullut miehelle yllätyksenä että olisin muuttunut täysin joksikin muuksi. Siksi paraneminen merkitsisi itselleni sitä että oppisin tekemään asoita elämässäni joita en koskaan ole oikeastaan osannut.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No siis eihän kukaan jaksa olla mikään masentuneen tukihenkilö kovinkaan kauaa parisuhteessa. Kyllä se syö rakkauden, intohimon ja ihan kaiken.
Erotkaa ja hoida itsesi kuntoon yksin ennenkuin edes suunnittelet seuraavaa suhdetta.
Tämä on nykypäivää. Minä ja minulle, ja heti. Jos toinen ei anna, minulla on oikeudet.
Toisinkin on tehty. Tapahtui muutama vuosikymmen sitten: sukulaisparin vaimo oli masentunut ja mustasukkainen. Masentui (joo, eronkin uhalla) niin että usean vuoden ajan mies hoiti häntä melkein vuodepotilaana. Tämä avioliitto oli kahden rikkinäisen turva, vaimo ajan myötä parani. Sitten sairastui mies, ei vaimon hoidosta vaan omista haavoistaan. Masennusta kesti myös pari vuotta, ja vakavaa. Tämän toistensa hoitamisen jälkeen avioliitto oli eheämpi, kesti miehen kuolemaan saakka. (Ja kyllä, he hankkivat ammattiapuakin masennuksiin, mutta käytännön elämä oli vuorottaista hoitamista niin kauan kuin sairastelu jatkui.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan kokee sen samalla tavalla kuin minäkin että ei ymmärrä miten ihminen, joka ennen suoriutui hyvin arkipäivän asioista ja askareista, ei yhtäkkiä niitä osaakaan mitenkään. Tuntee että olet heittäytynyt avuttomaksi, et edes yritä, välitä. Miettii että mihin ne opitut taidot yhtäkkiä voi kadota. Ajattelee että jokaista väsyttää ja ketuttaa joskus, sen yli vaan pitää päästä ja jatkaa tekemistä, eikä jäädä vellomaan pahassa olossa. Miettii että miten joku toinen saa/voi/ehtii aina kuunnella omia tunteitaan ja selitellä niitä kun itsellä ei ole koskaan sellaiseen aikaan kun pitää hoitaa niitä arkisia asioita ja työnsä vielä. Anteeksi rehellisyyteni, mutta minä olen juuri tällainen ihminen joka ei ymmärrä masentuneita, en vaikka kuinka yritän ja haluaisin. Jokaisella on vastoinkäymisiä, väsyttää, ketuttaa, uuvuttaa, masentaa, elämä potkii päähän ja kaikki on vastatuulessa ja kaikenlaisia tunteita tulee ja menee. Minulla vain ei ole aikaa jäädä niitä analysoimaan ja miettimään että miltä tänään tuntuu ja mitä tunteita mikäkin tapahtuma herättää. Olen väsynyt, uupunut mutta minulla ei ole aikaa jäädä tuleen makaamaan. En kehtaisi missään tilanteessa jättää omaa elämääni toisten vastuulle, joten puurran ja puren hammasta, itken välillä ja ryven itsesäälissä, mutta kokoan itseni ja pusken eteenpäin. Koen joskus masentuneet itsekkäiksi ihmisiksi jotka heittäytyy toisten holhottaviksi jotta saavat rauhassa miettiä miltä omat tunteet tuntuvat. Nyt sataa alapeukkua mutta en vain jaksa ymmärtää.
Olin samanlainen kuin sinä ennen kuin itse masennuin. Jos on huono mielikuvitus niin ei kaikkea ymmärrä ennen kuin itse kokee.
Ehkä näinkin. Mielikuvitus minulla on hyvä mutta silti en ymmärrä. Itsekin koen usein olevani masentunut, mutta ei se oikeuta minua heittäytymään toisten holhottavaksi, revin vaikka väkisin itseni tekemään asioita ja suoriutumaan. Ehkä jos tämä muuttuu syväksi masennukseksi, mieleni voi muuttua. Ehkä me kaikki ei olla yhtä kovia taistelijoita ja toiset antaa periksi helpommin. Minä en.
Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä että sinulla on työkaluja ja riittäviä voimavaroja toimia tilanteesta huolimatta, tämä johtuu aikaisemmista kokemuksista ja eletystä elämästä. Et tietenkään voikaan ymmärtää jotka toimivat vastoinkäymisten ja vaikeuksien edessä toisin kuin sinä, sillä et ole elänyt heidän elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni on täällä kommentoinut sillä oletuksella etten ole hakenut tai ole halukas hakemaan apua ongelmiini, näin ei kuitenkaan ole. Käyn terapiassa tälläkin hetkellä.
-ap
Olen varmaan poikkeus, mutta olen sitä mieltä joskus terapia voi pahentaa asioita. Revitään auki asioita joiden muisteleminen tekee vain olon huonommaksi. Uskon että jokainen tietää syyt omalle huonolle ololle ja kunhan vain pysähtyy miettimään miten voisi ottaa eri suunnan ja mikä juuri minulle on hyväksi jotta voin hyvin pääsee alkuun. Esim. jos olet aina pakottanut itsesi eri rooliin kuin mitä oikeasti olet niin kuuntele itseäsi jaa tee suunnanmuutos. Esim. jos koet olevasi enemmän yksintyöskentelijä kuin tiimityöskentelijä, hae ammatteihin joissa voit tehdä töitä yksin.
Seuraavan kerran kun olet avautumassa huonosta olosta puolisolle, pysähdy, mieti ja kelaa asioita omassa päässä. Piehtaroi vaikka puoli tuntia pahassa olossa ja sen jälkeen suljet tietoisesti pahan olon pois tekemällä jotain muuta. Lähde lenkille, katso Netflixiä tai lue kirjaa. Kun tuosta tulee tapa, huomaat kuinka päivä päivältä voit paremmin. Yllätä puoliso leipomalla jotain hyvää ja kerro jostain pienestä päivän positiivisesta asiasta, vaikkapa metsäretkestä, niin huomaat kuinka puolisokin ilahtuu ja se heijastuu sinuunkin kun huomaat että pystyt tuottamaan toiselle muutakin kuin huolta ja murhetta.
Kiitos! Mielestäni nämä ovat hyviä neuvoja joita olen itsekin hyvinä hetkinäni yrittänyt toteuttaa ettei olisi pelkkää surua ja murhetta. Hyvä kun muistutit asian tärkeydestä, yritän pitää tämän mielessä enemmän ja keksiä lisää hyvää mieltä tuottavia asioita.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Toisinkin on tehty. Tapahtui muutama vuosikymmen sitten: sukulaisparin vaimo oli masentunut ja mustasukkainen. Masentui (joo, eronkin uhalla) niin että usean vuoden ajan mies hoiti häntä melkein vuodepotilaana. Tämä avioliitto oli kahden rikkinäisen turva, vaimo ajan myötä parani. Sitten sairastui mies, ei vaimon hoidosta vaan omista haavoistaan. Masennusta kesti myös pari vuotta, ja vakavaa. Tämän toistensa hoitamisen jälkeen avioliitto oli eheämpi, kesti miehen kuolemaan saakka. (Ja kyllä, he hankkivat ammattiapuakin masennuksiin, mutta käytännön elämä oli vuorottaista hoitamista niin kauan kuin sairastelu jatkui.)
<3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päästä miehesi menemään. Jos oma elämäsi on surullista ja ankeaa, niin älä pakota toista elämään sitä samaa myös. Voit ehkä säilyttää vielä jonkinlaiset itsekunnioituksen rippeet, jos annat toisen mennä ja elää.
Vierailija kirjoitti:
Päästä miehesi menemään. Jos oma elämäsi on surullista ja ankeaa, niin älä pakota toista elämään sitä samaa myös. Voit ehkä säilyttää vielä jonkinlaiset itsekunnioituksen rippeet, jos annat toisen mennä ja elää.
Saat sen kuulostamaan siltä kuin pitäisin miestä vankina. Eikö aikuinen ihminen kuitenkin ole vapaa lähtemään jos niin tahtoo? Mitä odotat että tekisin? Sanoisin että haluan hänestä eroon? Ottaisin itse ja lähtisin kadoten jäljettömiin? tekisin itsemurhan? Mitä mielestäsi mun pitäisi tehdä etten estäisi toista elämästä?
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten te edes olette alkaneet ja jatkaneet seurustelua, jos olet ollut aina masentunut? Jotenkin tällaisen käsityksen sain viestistäsi. Miehesi on tukenut sinua vuosia ilman, että olosi on hoidoista ja hyvästä parisuhteesta huolimatta juurikaan parantunut? Ehkä vain teet elämässäsi aivan vääriä asioita? Kenenkään ei ole pakko matkustaa tai viettää sosiaalista elämää ja teillä tulee riitaa erilaisista elämäntavoista. Aika moni suhde kaatuu tähän. Voit toki syyttää masennusta tästä, mutta oletko koskaan ollut kiinnostunut näistä asioista?
Vierailija kirjoitti:
Miten te edes olette alkaneet ja jatkaneet seurustelua, jos olet ollut aina masentunut? Jotenkin tällaisen käsityksen sain viestistäsi. Miehesi on tukenut sinua vuosia ilman, että olosi on hoidoista ja hyvästä parisuhteesta huolimatta juurikaan parantunut? Ehkä vain teet elämässäsi aivan vääriä asioita? Kenenkään ei ole pakko matkustaa tai viettää sosiaalista elämää ja teillä tulee riitaa erilaisista elämäntavoista. Aika moni suhde kaatuu tähän. Voit toki syyttää masennusta tästä, mutta oletko koskaan ollut kiinnostunut näistä asioista?
En ole aina ollut hoidossa vaikka nyt olenkin. Suhteen alussa tilanteeni ei ollut niin paha ja toivo tilanteeni paranemisesta sen alussa varmaankin vaikutti siihen että jaksoimme yrittää...vuosien saatossa kuitenkin toivo hiipui ja vaikka hakeuduin hoitoon, on muutos ollut hidasta ja nyt olen vähitellen alkanut huomaamaan ettei mies ehkä enää jaksa uskoa siihen että muuttuisin ja ymmärryksen sijalle on tullut inhoa, on varmasti mahdotonta ihailla ja kunnioittaa ihmistä, joka junnaa elämässään pääsemättä eteenpäin. Ongelmani on siinä etten oikein jaksa olla kiinnostunut mistään, mikään ei innosta koska en saa iloa mistään ja kaikki vain ahdistaa.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittajalle. Mies kokee avuttomuutta. Ota nyt vastuu omasta elämästäsi. Et voi olla miehesi valittava lapsi. Älä pyydä mitään mieheltä. Älä ole itsestään selvyys. Huomaat, että mies kiinnostuu toisella tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Aloittajalle. Mies kokee avuttomuutta. Ota nyt vastuu omasta elämästäsi. Et voi olla miehesi valittava lapsi. Älä pyydä mitään mieheltä. Älä ole itsestään selvyys. Huomaat, että mies kiinnostuu toisella tavalla.
Tämän tyylisiä vinkkejä olisi kiva saada lisää.
Olenkin yrittänyt alkaa pärjätä itse, sillä olen huomannut ettei mies tarjoudu avuksi ja vastahakoisesti yleensä suostuukin tekemään pyytämiäni palveluksia jos ollenkaan.
Miten olla olematta itsestään selvyys? Jos se tarkoittaa klassisesti sitä ns. oman elämän hankkimista, niin tämä on itselleni kovin haastavaa lähteä toteuttamaan käytännössä, kun mitään omia menoja minulla ei ole ja hankalaa keksiä mitään semmoista mielekästä.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Päästä miehesi menemään. Jos oma elämäsi on surullista ja ankeaa, niin älä pakota toista elämään sitä samaa myös. Voit ehkä säilyttää vielä jonkinlaiset itsekunnioituksen rippeet, jos annat toisen mennä ja elää.
Saat sen kuulostamaan siltä kuin pitäisin miestä vankina. Eikö aikuinen ihminen kuitenkin ole vapaa lähtemään jos niin tahtoo? Mitä odotat että tekisin? Sanoisin että haluan hänestä eroon? Ottaisin itse ja lähtisin kadoten jäljettömiin? tekisin itsemurhan? Mitä mielestäsi mun pitäisi tehdä etten estäisi toista elämästä?
-ap
Voisit sanoa miehellesi, että olet huomannut hänen etääntyvän ja ymmärrät miksi. Anna hänelle mahdollisuus itse päättää mitä haluaa jatkossa sanomalla esim, että ymmärrät jos hän haluaa jatkaa ilman sua.
Vierailija kirjoitti:
Tämän tyylisiä vinkkejä olisi kiva saada lisää.
Olenkin yrittänyt alkaa pärjätä itse, sillä olen huomannut ettei mies tarjoudu avuksi ja vastahakoisesti yleensä suostuukin tekemään pyytämiäni palveluksia jos ollenkaan.
Miten olla olematta itsestään selvyys? Jos se tarkoittaa klassisesti sitä ns. oman elämän hankkimista, niin tämä on itselleni kovin haastavaa lähteä toteuttamaan käytännössä, kun mitään omia menoja minulla ei ole ja hankalaa keksiä mitään semmoista mielekästä.
-ap
Siis käytännön vinkkejä miten voisi omalla käytöksellään vaikuttaa positiivisesti parisuhteeseen. Että mies voisi nähdä mut vähän edes kuin uusin silmin.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi mulla tulee mieleen aloittusta lukiessani, että kerjäät sääliä sekä mieheltäsi että meiltä palstalaisilta. Ryhdistäydy ja hoidata mielenterveytesi kuntoon, niin mieskin kiittää.
Vierailija kirjoitti:
Miksi mulla tulee mieleen aloittusta lukiessani, että kerjäät sääliä sekä mieheltäsi että meiltä palstalaisilta. Ryhdistäydy ja hoidata mielenterveytesi kuntoon, niin mieskin kiittää.
Voisi johtua siitä että yritin jättää aloituksen niin ettei se johdattaisi ajatusta hirveästi mihinkään suuntaan, mutta en tiedä...osaatko vielä sanoa mitä minä teidän säälillä tekisin?
Yritän hoitaa itseni kuntoon, ehkä se ryhdistäytyminenkin tulee siinä samalla.
-ap
Olet varmaankin lihonnut?
Mulle kävi niin.
N34
Vierailija kirjoitti:
Olet varmaankin lihonnut?
Mulle kävi niin.
N34
En, mutta olin ennen paljon timmimpi muuten :/
-ap
Tuli mieleeni että voisiko ap:n mieskin olla jollain tapaa riippuvainen suhteesta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän tyylisiä vinkkejä olisi kiva saada lisää.
Olenkin yrittänyt alkaa pärjätä itse, sillä olen huomannut ettei mies tarjoudu avuksi ja vastahakoisesti yleensä suostuukin tekemään pyytämiäni palveluksia jos ollenkaan.
Miten olla olematta itsestään selvyys? Jos se tarkoittaa klassisesti sitä ns. oman elämän hankkimista, niin tämä on itselleni kovin haastavaa lähteä toteuttamaan käytännössä, kun mitään omia menoja minulla ei ole ja hankalaa keksiä mitään semmoista mielekästä.
-ap
Siis käytännön vinkkejä miten voisi omalla käytöksellään vaikuttaa positiivisesti parisuhteeseen. Että mies voisi nähdä mut vähän edes kuin uusin silmin.
-ap
Olisiko syytä miettiä terapeutin tai terapiasuunnan vaihtoa? Tai uusi lääkäri ja kokeilet erilaisia lääkityksiä? Jos tilanteesi vain huononee, niin ehän nykyinen hoitosi silloin toimi. Koko ajan miehesi kertoo mitä voisit tehdä eli pärjätä itse arkisissa asioissa ja ottamalla vastuu omista asiaan kuulumattomista tunteistasi.
Minulla oli joskus ystävä, joka oli erittäin itsepäinen ja takertuva eikä millään muotoa suostunut hyväksymään muita vaihtoehtoja omille ajatuksilleen. Hän oli siis täysin joustamaton ympäristön suhteen. Näiden ajatusten vuoksi hän lopulta menetti työnsä, urahaaveensa (väitöskirja ei valmistunut, koska ei julkaisuut mitään yli viiteen vuoteen itsepäisyyttään), hän menetti useimmat ystävänsä, eikä 35 ikävuoteen mennessä ollu ollut parisuhteessa - tai no yksi muutaman kuukauden juttu oli mutta tämä takertuva ystäväni piti tätä miestä liian takertuvana. Mikään terapia eikä lääkitys auttanut häntä ja tila vain paheni vuosi vuodelta kunnen hänestä tuli täysin sietämätön ystävänä. Hän ei liikkunut enää kotoa, puhui jatkuvasti siivoamisesta, mitä ei ilmeisesti tehnyt, ja pilkkasi muiden elämää. Kun tutustuin häneen hän oli fiksu, hauska ja nätti nuori nainen, joka oli juuri alkanut tekemään väitöskirjaa. Kaikki yrittivät häntä auttaa, mutta eihän siitä mitään tullut.
Mitä hyötyä on jatkuvasta suoriutumisesta ja tekemisestä jos olo on koko ajan huono? Ei ole ketään joka antaa palkinnon arjen suorittamisesta 80 vuotta hampaat irvessä. "Ei aikaa kuunnella omia tunteita" = vai pelkää että jos kuuntelee, niin havaitsee miten huonosti voikaan? Ja siksi ärsyttää, kun muut tekee niin.