Mitä teette, jos lapsi ei kertakaikkiaan tottele?

Miksi lapsi on kiltti jos se istuu kädet ristissä hiljaa?

Tottakai lapsi saa leikkiä, käytävät oikein kutsuu kiljumaan ja juoksemaan. Anna vähän spurtata. Ja sitten teette muuta.

Löysää ja anna järkeviä ohjeita ja sääntöjä. Ei ketään muuta kuin fanaattista sekopäätä kiinnosta jos pieni lapsi vähän leikkii.

Sä voit ohjata lasta. Nyt leikitte täällä näin ja kohta pääsette lääkärin luokse ja sitten menette paikkaan X jossa lapsi saa kiipeillä ja juosta jos on nätisti.

Mutta ei se oikeasti ketään voi haitata jos lapsi hetken juoksee. Oma lapsi kuoli sairauteen, mitä antaisin jos minulla olisi lapsi jota kasvattaa? Olisit onnellinen että sinulla on terve ihana lapsi ja ohjaa häntä. Jatkuvat kiellot ei ole kasvatusta. Kiinnipitäminenkin on liikkumisen rajoitusta ja sekin on väkivaltaa jos sitä käytetään turhaan ja kestää hetkeäkään liikaa. Opettakaa lapsianne, lopettakaa naurettavat rajoitukset ja vaatimuksenne.

Kun lapsi tekee hyvin ja oikein niin kehua ja palkitsemista. Taivaalta ei tartte hakea kuuta mutta kehua kannattaa. Positiivinen huomio kantaa pitkälle kuin se että olet kieltojen ympyröimä.

Ihan kuin oma 5-vuotiaani. Välillä osaa olla todella hienosti, mutta sitten kun alkaa pelleily, sitä on todella vaikea saada loppumaan. Sisarukset myös yllyttävät toisiaan pelleilyyn ja huonoon käytöksen, jolloin on vielä vaikeampaa ennaltaehkäistä asiatonta käyttäytymistä. Vaikea on myös pitää fyysisesti kiinni parkkipaikalla hulluna rimpuilevasta pojasta, kun samaan aikaan sylissä on myös 1,5v ja 3v pitäisi tarkkailla. Joskus olen ollut ihan hikimärkä  kamppailtuani pojan kanssa. Pojan ongelma on impulssiherkkyys ja vaikeus rauhoittua ajattelemaan omaa käytöstään, vaikka sinänsä kyllä tietä miten pitäisi tehdä. Tästä johtuen myös saattaa kotona satunnaisesti suuttuessaan lyödä tai purra minua.

Olen tehnyt niin, että ennen kuin ollaan menty johonkin, pyydän lasta kertomaan, että mitenkäs siellä esim. kaupassa ollaan ja mitä siellä saa tehdä. Kauppareissut onnistuvatkin ihan kohtalaisen hyvin kun saa itse osallistua, mutta neuvolat ja kirjastoreissut ovat pahimpia. Siellä   jotenkin pojalta vain yksinkertaisesti loppuu kärsivällisyys ja sen jälkeen se on meno. Jatkuva lahjontakin ahdistaa itseäni aika paljon kun tosiaan tottuu, että hyvästä käyttäytymisestä saa jonkin palkinnon. 

Aika usein lahjon niin, että jos neuvolassa on asiallisia, voidaan siitä jatkaa kahvilaan tai johonkin muuhun mieluisaan paikkaan kun tiedän asiallisen käytöksen onnistuvan. Myös tarrat onnistuvat joskus. 

Pelleilyä ehkäisee myös jatkuva kehuminen. Yritän kehua poikaa pienistäkin asioista, jolloin tulee tunne lapselle, että hänen käytös ei jää äidiltä näkemättä, vaikka äiti tekisi muutakin.

Mulla on "kovapäinen" 6-vuotias, jonka kanssa on vuosien aikana käyty moneen kertaan auktoriteettitaistelut, vaan en ole periksi antanut (mummoaan vedättää 6-0 kun eihän nyt mummon kultaa voi komentaa kun paha mieli tulee...). Jos minun lapsi käyttäytyy noin, otan todella jäätävän ilmeen ja äänensävyn, ja kerron sille että noin ei käyttäydytä, piste. Tehoaa. Joskus oon joutunu tilanteeseen jossa tahtojen taisto näkyy, kaupassa jne., mutta ei hävetä sitten ollenkaan vaikka joudun olemaan tiukkana. Lasta hävettää jossai vaiheessa... Neuvoloiden jne. ajaksi ottaisin jonkun mukaan pitämään kuria tai hoitamaan lasta kotiin, mutta tilanteissa joissa on mahdollista jättää hommat kesken, toteuttaisin sen. Esim. ottaisin kaikki kolme kauppaan, ja kun siellä alkais rajojen hakeminen, laittaisin ne ja lähtisin kaupasta pois ilman ostoksia. Kotona mietittäis sitten, että niinpä niin, ei ole ruokaa kun ei saatu ostoksia tehtyä jonkun huonon käytöksen takia. Puistoista ja muista kivoista paikoista voi lähteä pois kesken kaiken. Jne.

Voi kun löytyisikin se viisasten kivi tässä asiassa! Muuten olen vähän samoilla linjoilla kuin edellinen eli enemmän positiivista huomiota kuin kieltokeskeisyyttä. Siis sehän ei ehkä toimi sillä hetkellä, kun se riehuminen tapahtuu, mutta se ennaltaehkäisee sitä. Jos lapsi aloittaa riehumisen silloin, kun olet nimenomaan "aseeton", olette ajautuneet valtakamppailuun, joka kannattaa purkaa. En tarkoita mitään kaverivanhemmuutta, mutta se huomio pitää saada pois tästä "millä saan lapseni tottelemaan" -ajatuksesta. Luulen, että on ihan inhimillistä, että 6-vuotiasta lasta koettelee olla se fiksu esikoinen, kun kaksi pienempää saa olla vapaammin. Siis vaikka yrittäisit todella parhaasi, se ajatuskulku lapsella voi olla tuollainen. Oma esikoiseni on temperamentiltaan harkitsevainen, pikkulapsena oli tosi rauhallinen, mutta kun kuopus syntyi esikoisen ollessa neljä, maa repesi. Poika säntäili älämölöjä huudellen ties missä, sai ihan "kohtauksia". Eskari ja koulu ovat osaltaan tasoittaneet, mutta luulen, että hänelle vaan oli niin mahdottoman kova paikka yhtäkkiä sietää kuopusta. (Toisaalta ovat hyvin rakkaat toisilleen.)

Eli en nyt heti tutkimuksiin veisi, jos 6-v. haluaa juosta (hyvä tavaton), mutta sitä perheen vuorovaikutusta kannattaa miettiä. Niin, meidän esikoisella ei ole ikinä auttaneet mitkään seuraamukset eli ei jäähypenkit eikä sitten palkinnotkaan. Jostain tunnetilasta se käytös juontaa juurensa, eikä esim. pettymystä kuopuksen viedessä äidin aikaa voi juuri hoitaa millään uimahallireissulla, kun vaikka viikon ajan on niellyt pettymyksensä. Ihan selkeistä, yksittäisistä opeteltavista jutuista voi tarralla ja palkinnolla palkitakin, mutta tuo "kauniisti käyttäytyminen" ei minusta oikein ole sellainen. Kyllä se lapsi on vaan kohdattava kiukkuineen kaikkineen, eikä aina ole olemassa mitään selvää hokkuspokkuskonstia, jolla lapsi tottelee. On ihan hyvä puhua lapsen kanssa jälkikäteen noista riehumisista (tosi hyvä jos onnistuu!), mutta en laittaisi itse painoa noille anteeksipyytämisille, kun lapsi ei mielestäsi kadu. Siis kiva jos lapsi katuu ja osoittaa sen pyytämällä anteeksi, mutta joillekin kyseisestä sanasta tulee vaan automaatti, jonka avulla voi aloittaa milloin minkäkin "pahanteon" puhtaalta pöydältä.

http://www.vaunuaitta.fi/clippasafe-turvaremmi-p-1540.html?cPath=677 tuollainen "rannehihna" voisi olla valjaita parempi vaihtoehto? 

Johdonmukaisuus aina, pakottaminen tarvittaessa - vaikka kädestä taluttaen, positiivinen ilmapiiri. Nämä mun keinot. Poikia kolme.

En ole koskaan ymmärtänyt miten voi aikuisella ihmisellä olla niin vähän auktoriteettiä omaan lapseensa.

Kasvatan kuitenkin jo neljättä lasta, eikä meillä ole ollut moisia kauhukakaroita.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2013 klo 12:13"]

En ole koskaan ymmärtänyt miten voi aikuisella ihmisellä olla niin vähän auktoriteettiä omaan lapseensa.

Kasvatan kuitenkin jo neljättä lasta, eikä meillä ole ollut moisia kauhukakaroita.

[/quote]

No mulla on sitten ilmeisesti auktoriteettia toiseen lapseen, toiseen ei :) Lapset syntyvät erilaisina pakkauksina, joillekin on tärkeää olla muiden silmissä kiva ja hyväksytty, jotkut haluavat kulkea omia polkujaan (ja antaa vastaavasti toistenkin olla rauhassa). Jos lapsi uhmaa tietyissä tilanteissa eikä vuorokaudet läpeensä, niin ei se minusta niin kummaa ole. Joillekin sopii koirakoulukasvatus, jotkut lapset vaativat oman spesiaalin huomionsa, eivätkä suostu jättämään mielipahaa ilmaisematta vain siksi, että niin on tapana.

minun mielestäni asian ydin on esim tuossa ap:n lauseessa: 'siksi annoin mennä sanoen, että juoksemaan EI sitten ehdottomasti saa lähteä'.  pitäisi unohtaa kokonaan nuo mitä ei saa tehdä ja antaa konkreettiset ohjeet mitä siellä tehdään. esim: 'nyt luet 4v:lle kirjaa siihen asti kunnes tulemme ulos'. tämä ei varmaankaan heti auta mutta aikaa myöten alkaa tuloksia näkymään kun vaan johdonmukaisesti lakkaa täysin puhumasta koko ajan siitä mitä EI saa tehdä. testasin juuri omalla lapsellani (joka tosin on nuorempi) kun hänellä oli lasi kädessään, sanoin että pidä lujasti kiinni lasista. hyvin meni. sitten sanoin että älä irrota käsiä ettei lasi putoa. samalla sekunnilla lapsi pudotti lasin. eli se mistä puhutaan jää sinne lapseen mieleen, sillä ei niinkään ole väliä onko siinä edessä sana ei...tämä on mun mielipide.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2013 klo 11:37"]

Miksi lapsi on kiltti jos se istuu kädet ristissä hiljaa?

Tottakai lapsi saa leikkiä, käytävät oikein kutsuu kiljumaan ja juoksemaan. Anna vähän spurtata. Ja sitten teette muuta.

Löysää ja anna järkeviä ohjeita ja sääntöjä. Ei ketään muuta kuin fanaattista sekopäätä kiinnosta jos pieni lapsi vähän leikkii.

Sä voit ohjata lasta. Nyt leikitte täällä näin ja kohta pääsette lääkärin luokse ja sitten menette paikkaan X jossa lapsi saa kiipeillä ja juosta jos on nätisti.

Mutta ei se oikeasti ketään voi haitata jos lapsi hetken juoksee. Oma lapsi kuoli sairauteen, mitä antaisin jos minulla olisi lapsi jota kasvattaa? Olisit onnellinen että sinulla on terve ihana lapsi ja ohjaa häntä. Jatkuvat kiellot ei ole kasvatusta. Kiinnipitäminenkin on liikkumisen rajoitusta ja sekin on väkivaltaa jos sitä käytetään turhaan ja kestää hetkeäkään liikaa. Opettakaa lapsianne, lopettakaa naurettavat rajoitukset ja vaatimuksenne.

Kun lapsi tekee hyvin ja oikein niin kehua ja palkitsemista. Taivaalta ei tartte hakea kuuta mutta kehua kannattaa. Positiivinen huomio kantaa pitkälle kuin se että olet kieltojen ympyröimä.

[/quote]

Sinun katsontakantasi on vääristynyt kokemasi menetyksen takia. Kuvittelet, että sallimalla mitä vaan saisit onnellisia lapsia. Ei se vaan mene niin.

Myös ympäristöllä on oikeus olla ja elää rauhassa. 6-vuotias lastenvaunujen kanssa täysiä käytäviä pitkin juoksenteleva on todella vaarallista seuraa neuvolassa asioiville pienemmille lapsille. 

Toivottavasti saat järkesi takaisin ennen kuin saat lisää lapsia.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2013 klo 12:00"]

http://www.vaunuaitta.fi/clippasafe-turvaremmi-p-1540.html?cPath=677 tuollainen "rannehihna" voisi olla valjaita parempi vaihtoehto? 

[/quote]

En usko, että toimii, ihan vaan siksi, että lapsi saa tuon hihnan itse melko helposti irti. Valjaissa on klipsit selän puolella, mitä 6 v:nkin on todennäköisesti vaikea (tai ainakin hidas) saada auki. Valjailla on myös parempi psykologinen vaikutus.

Jos lasta ei luukuta muut sanktiot (ei tv:tä, lejuja pois) niin entäs jos etukäteen sovitte vaikka, että hyvin käyttäytyneet saa jätskit kotona ja huonosti käyttäytyneet ei. Ja sitten joku tuossa edellä mainitsi siitä asian esittelystä eli tavallaan tulit itse lapselle kertoneeksi siellä neuvolassa, että täällähän voi hyvin juosta. Sellaisen asian voi kertoa kotona ja miksi sitä ei tehdä (minusta ne syyt pitää aina kertoa), mutta paikan päällä kannattaa puhua vaan asioista, joita saa tehdä. Sanoit, että lapsi tekee pahojaan, kun olet 'aseeton'. Älä ole aseeton. Sillä hetkellä kyllä, mutta on olemassa aikaa tuon hetken jälkeen. Anna rangaistukset sitten ja kerro etukäteen, että näin käy. Ja sitten kehu sitä lasta joka ikisestä asiasta minkä tekee hyvin ja ehkä erityisesti jos huomioi vauvaa jotenkin kivasti (mahdollinen mustasukkaisuus) ja vaikka ette esim ole siitä jätskistä etukäteen sopineet (jos päädyt tälle linjalle) niin anna yllärinä jos joku juttu on mennyt kuten pitääkin. Onhan lapsella myös paikkoja missä saa turvallisesti riehua ja vaikka 'taistella' (jähistä äidin tai isän kanssa). Meillä esikoinen oli kanssa 6v:nä joskus melkoinen, mutta sitä rauhoitti taistelu minun kanssani. Annoin lapsen tehdä täysillä ja itse tietysti vähän peesasin, mutta niin että olin kunnon vastus ja vähän ylivoimainenkin. Lapsi sai ponnistella tosissaan ja todeta, että olen vahvempi kuin hän. En ole mikää psykologi, mutta mulle tuli tunne, että lapsen piti saada tietää, että minä olen se vahvempi.

http://www.vauva.fi/keskustelu/3403586/ketju/antakaa_lasten_olla_kurittomia

Minusta olisi ihan kiva jos lapset saisivat hävetä, mutta nykyisinhän ei saa tuntea häpeää.

En myöskään ymmärrä että normaalista käytöksestä palkitaan, elämä nyt vaan on välillä kurjaa ja 6v täytyy se ymmärtää, on paikkoja missä saa juosta ja riehua ja paikkoja joissa niin ei todella tehdä. Minusta tuo ei ole 6v käytöstä.

Ei pahalla, mutta adhd-lapselta kuulostaa. Enkä tarkoita tätä nyt vittuiluksi, minulla on samantyylinen lapsi ja meillä suvussa tuo sairaus...silloin silmään pistää helposti, kun näkee vastaavia ihmisiä ympärillään.

Onko lasta tutkittu? Lähetteen saa neuvolasta, viimeistään lääkäriltä.

No, eikö se neuvolantäti osannut neuvoa sinua lainkaan?

Katsoi muka vierestä, kun äiti ei pärjää lapsen kanssa???

Voi hyvä ap, fyysinen kurinpito ON SALLITTUA, väkivalta ei. Jos meillä meno sattuisi yltymään kuvailemaasi tapaan, otan lasta kädestä kiinni ja sanon nyt pysyt tässä. Tai vien lapsen autoon ja jätän sinne. Kerta on riittänyt.

Ap täällä taas.

Jos hyvänen aika, jos se olisikin niin helppoa että ottaisin vain kädestä kiinni ja sanoisin, että nyt olet siinä, en kai täällä kirjoittelisi :) Myöskään autoon ei siis voi viedä odottamaan, kun karkaa sieltä, jos siis rangaistukseksi sinne vie. Sillä on siis turha uhkaillakaan, kun lapsi tietää, etten tee sitä kuitenkaan. En olisi mitenkään voinut jättää lasta vieraassa paikassa  keskellä kaupunkia 2km päähän neuvolasta autoon, josta tiedän hänen pääsevän halutessaan ulos.

Tämän kanssa väkisin kädestä tai sylissä pitely menee siihen, että huutaa ja pistää täysillä kampoihin, heittäytyy maahan ja repii itseään irti jne. Yleensä sillä seurauksella, että häntä sattuu johonkin, ja sitten huutaa pää punaisena kuinka äiti teki sitä tai tätä esim. kerran huusi kaupassa täysillä, että "apua, äiti yrittää murtaa mun käden!". En toki pelkää huutamista ja rimpuilua, taikka syyttelyä sellaisesta mitä en ole tehnyt (ymmärrän, että tuo on vallankäyttöä tai sen yritystä), mutta ei siinä kyllä tule minkään asian hoitamisestakaan mitään, jos toisessa kainalossa on vauva, toisessa huutava ja rimpuileva 25-kiloinen ja 130-senttinen 6-vuotias - ja jossain vielä se 4-vuotias.

Mainittakoon muuten, että tuo meidän 4-vuotias lähtee ihan erilailla mukaan mm. noiden tarrojen keräilyyn , ja hänelle tosiaankin voi tehdä noin, että ottaa kädestä kiinni ja käskee olla siinä, ja se jopa tapahtuu. Tämän 6-vuotiaan kanssa taas elämä on aina ollut sellaista hemmetin veivaamista, ja mitkään nuo ns. perus lastenkasvatuskonstit ei vaan kertakaikkiaan tepsi. Iän myötä käytös on mielestäni kokonaisuutena tasaantunut, mutta sitten vastaavasti nämä "villiintymiskohtaukset" ovat entistä rajumpia, kun lapsi on itsenäisempi, lähtee siis ihan päättömänä kauas pois näköpiiristä ilmeisesti luottaen, että kyllä äiti hänet etsii. Ei myöskään säikähdä, vaikka en heti etsisikään. Ja on just tuollainen, kuin joku kirjoitti omasta lapsestaan, että on ihan poissa kontrollista tuolloin, ei kuuntele mitään järkipuhetta.

Itsekin olen vuosia miettinyt, onko lapsi normaali, vai voisiko käytöksen takana olla ahdh:ta tai vastaavaa, olen puhunut asiasta neuvolassa, kerhossa, tarhassa, jopa perheneuvolassa, ei ole tullut apuja. Kuulemma normaalin vaihtelun rajoissa. Ja kun lapsi käyttäytyy yleensä silloin hyvin, kun häntä arvioidaan esim. omassa 6-vuotisneuvolassaan oli kuin pikku enkeli ja teki kaikki tehtävät moitteettomasti jne. Neuvolantätikään ei taitanut edes ymmärtää, mitä tarkoitan, kun yritin näistä käytösongelmista silloin puhua - nyt viimeisimmän reissun jälkeen varmastikin ymmärsi, mistä puhuin... Mutta ei tosiaankaan osannut auttaa, eikä lapsi totellut häntä senkään vertaa kun yritti käskeä tulemaan takaisin.

Lasta en pelkää! Mutta se on kyllä totta, että tässä asiassa, just näissä tilanteissa, hän on niskan päällä ja tietää sen. Se on niin NÖYRYYTTÄVÄÄ ja saa minut suorastaan raivon valtaan! Olen itse aina ennen katsellut tällälailla käyttäytyviä lapsia vähän kieroon ja ajatellut, että eivät ole näköjään vaivautuneet kasvattamaan, mutta että oma lapsi nyt sitten käyttäytyy näin! En vaan ole kertakaikkiaan löytänyt sitä keinoa, jolla saisin nuo tilanteet hallintaan.

Joku kirjoitti valtataistelusta, omasta mielestäni se saattoi osua oikeaan - lapsi on sen verran fiksu, että osaa poimia juuri ne tilanteet joissa pääsee niskan päälle. Myöskin sisarkateutta varmaankin on mukana, 4-vuotiaalle on aina ollut jotenkin tavattoman katkera kaikesta. Vauvalle ei niinkään.

Nämä "villiintymiset" siis ovat satunnaisia, esim. edellisen kerran vastaavalla neuvolakäynnillä käyttäytyi ihan hyvin, kerran aiemmin on samassa paikassa ollut tuollainen juoksenteluepisodi ja sen takia muistutin, että ei saa juoksennella. En sitten tiedä, innostuiko juuri siksi juoksentelemaan, kun kielsin sen vai miksi, toisaalta tämän kanssa on monesti käynyt niin, että on tehnyt jotain ja selitellyt sitten tekoaan, että kun en kieltänyt, hän luuli sen olevan sallittua. Tämä poika on muuten tavattoman kekseliäs keksimään kaikkea "kiellettyä", siis ihan uskomatonta miten löytääkin kaikki asiat joihin ei saa koskea jne.!!!

Kirjoitin jo jollain numerolla. Lapsia on vaan erilaisia, omat kaksi lastanikin ovat aika erilaisia. Jos minulla olisi vain tuo kuopus, ihmettelisin minäkin, miten vanhemmalla ei ole auktoriteettia jne. Koska minulla on myös esikoiseni, tajuan, että kaikki me saadaan erilaiset kortit syntyessämme, eikä ne kaikilla ole parhaat mahdolliset. Tai miten sen nyt ottaa: esikoinen on älykäs ja lahjakas, mutta on sitten monella tavalla tosi haastava, ei toimi tavalliset kasvatuksen kikkakonstit eikä mikään arkijärkinen terve jämäkkyys. Koulussa alisuoriutuu, koska siellä on vain tylsää, inhoaa kaikkea pakollista (eikä ole mielestäni liian pumpulissa kasvatettu), mutta kun innostuu itse jostain, on tosi etevä ja aurinkoinen luonne. Jos joutuu selkä seinää vasten, kilahtaa ihan holtittomasti, mitä ei kukaan sellainen uskoisi, joka on nähnyt tuon paremman puolen. No, eskarin ja koulun myötä ovat nuo kilahdukset vähentyneet, mutta oikeastaan nyt pelkään pojan masentuvan, on muuttunut jotenkin tosi negatiiviseksi :(

Parhaiten pojan kanssa on mennyt, kun en nyt tietysti ihan lammasmaisesti anna periksi, mutta ennen kaikkea yritän päästä samalle aaltopituudelle (mitä on joskus tosi vaikea löytää) enkä mieti niinkään hallintaa ja tottelemista, vaan vuorovaikutusta. Sitten taas kuopuksen kanssa asiat lutviutuvat ilman sen ihmeempiä pähkäilyjä, kaikki kiukuttelut sun muut ovat jotenkin "tavallisempia". Esikoinen on kyllä asperger-piirteinen, mutta sitten taas tuntuu, että puolet isän puolen suvusta on sellaisia, heh, ja ihan hyviä niistä on tullut :) Yritän ajatella, että tuo "vaikea" lapsi on yhtä lailla lahja, yhtä rakas, ja voin sanoa, että olen oppinut elämästä pahuksen paljon hänen kanssaan. Ei meidän kaikkien tarvi olla samasta muotista.

Meni vähän kauas tuosta tottelemisteemasta, mutta kehoitankin miettimään, mitä siellä käytöksen takana on, mitä tunteita. Kaikkea ei voi täysin hallita, ei edes lapsia.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2013 klo 21:21"]

Ei pahalla, mutta adhd-lapselta kuulostaa. Enkä tarkoita tätä nyt vittuiluksi, minulla on samantyylinen lapsi ja meillä suvussa tuo sairaus...silloin silmään pistää helposti, kun näkee vastaavia ihmisiä ympärillään.

Onko lasta tutkittu? Lähetteen saa neuvolasta, viimeistään lääkäriltä.

NO mitä väliä sillä on, onko lapsella ADHD vai ei? Kai sitä ADHD lastakin pitää kasvattaa ja pitää mukana eri paikoissa? Vai meinaatko että kun saa diagnoosin niin se tekee autuaaksi? Sama lapsi se on edelleen siellä neuvolassa mukana riehumassa, diagnoosilla tai ilman. Jokaisen äidin pitää vain löytää keino mikä toimii omaan lapseen. Ei ole olemassa mitään viisasten kiveä, joka auttaa joka tilanteeseen joka lapsella. Se mikä toimii yhdellä, ei välttämättä toimi toisella. Äidin nyt kuitenkin täytyy pystyä pistämään stoppi lapsensa riehumiselle, vaikka olisi mikä diagnoosi. Itse olisin ottanut lapsesta tiukasti kiinni ja kun lapsi olisi rauhoittunut, olisin katsonut silmiin ja kysynyt mitä lapsi haluaisi tehdä. Ottaako mieluumin esim. palapelin vai kirjan. Jos vaikuttaa että riehuminen alkaa niin sitten olisi vaihtoehto istua siinä neuvolahuoneessa penkillä tai leikkiä sitä luvattua leikkiä.